Muita pikkulapsiperheitä, joissa vanhempien parisuhde ykkösasia?

ja parasta sellaista on minun mielestäni se, että saa olla vapaa-aikana ihan rauhassa kotona

ovat tehneet tästäkin paljon vaikeamman asian kuin se itse asiassa onkaan. Kysymyshän on vain perheen elinkaaresta. Alussa ollaan kahdestaan, sitten tulee lapsia, eletään pikkulapsivaihetta, nuorten kanssa, sitten lapset itsenäistyvät ja ollaan taas kaksistaan, mutta perhe toisaalta laajenee lasten kumppaneihin ja lapsenlapsiin. Kun keskittyy kulloinkin olennaiseen, olemaan tekemättä turhaa, olemaan tasapuolinen, tekemään hyvää toisille sekä tekemään parhaansa, pärjää ihan hyvin. Eli elää kunnon ihmisenä.



Itsekkyys ja epätasapuolisuus on se, mikä pilaa elämän kuin elämän.

Lapsellasi ei ole minkäänlaista kotia, koska parisuhde ei voi olla lapsen koti.

joka hylkää kaiken logiikan.

mikä sen lapsen koti sitten on, jos ei vanhempien parisuhde?

Lapsellasi ei ole minkäänlaista kotia, koska parisuhde ei voi olla lapsen koti.

jotka vetää marttyyrin roolia oli se mies sitten millainen hyvänsä. Todennäköisesti ainoa tilanne, mikä olisi tyydyttävä, olisi sellainen, missä miljonäärimies olisi töissä vain 20h viikossa, silti johtavassa asemassa, hoitaisi koko kodin ja synnyttäisi lapset, mutta antaisi naiselle sekä vapaat kädet toteuttaa ja päättää, että rajattomasti aikaa itsekseen. Mutta onnistuisi kuitenkin nostamaan naisen päältä sen henkisen taakan, mikä tulee ellei YKSIN PUURRA LASTEN JA KODIN ETEEN, nyyh nyyh, olen marttyyr....

jotka vain käy töissä ja tulee kotiin ja odottaa, että vaimo tuo sen onnen ja parisuhteen eteen.

Sellaiset miehet ei olisi onnellisia edes lapsettomassa liitossa.

Jos mies ei ymmärrä, että perhe on perhe niin ei voi mitään. Ei sellaisella miehellä mitään teekkään. Menetys ei olisi iso rasite.

Miksi muuten juuri naiset hakevat eroja enemmän kuin miehet?

, niin missä ihmeen perheissä sitten on ne tyytymättömät aviomiehet, jotka valittaa ettei vaimoa kiinnosta enää mikään muu kuin lapset ja koti ja seksiä ei ole koskaan? Ja miehet ihmettelee että mihin se nainen katosi joka vaimo oli ennen lapsia?

Ja että mies on ulkoistettu autotalliin pitämään omaa kivaa?

Meillä näytetään lapsille rakastavan parisuhteen mallia kotona. Halataan, pussataan, hellitään sanallisesti jne. Yhdessä 15 vuotta, ehkäpä juuri siksi, että sitä parisuhdetta osataan hoitaa joka päivä ihan siinä arjen keskellä?



Mitä lapsi oppii rakastavasta parisuhteesta ollessaan isovanhemmilla hoidossa? Vai näyttävätkö isovanhemmat sitä mallia lapselle?

ja vaikka meillä on olemassa tietynlainen oma tapa näitä asioita käsitellä ja tätä perhe-elämää elää, en oikein silti osaa tähän vastata.



minulle mies on tärkeä samoin kuin lapset. sekä perheenä että yksilöinä. minä olen ihminen, joka helposti voisi hautautua kotiin ja viihtyä täydellisesti pelkästään lasten kanssa, mutta koska minulla on mies, joka kokee kahden keskisen ajan silloin tällöin todella tärkeäksi, olemme onnistuneet luomaan kaikkia tyydyttävän kompromissin.



käymme silloin tällöin kahdestaan syömässä tai jopa baarissa, viikonloppuisin kahdestaan tunnin lenkillä (esikoisemme on jo 18-vuotias ja hoitaa sisaruksiaan tämän ajan) ja kerran tai kahdesti vuodessa parin kolmen päivän lomalla - yleensä yhdistettynä vaikkapa johonkin keikkaan tai laskettelureissuun. lähes kaiken lopun ajan vietämme lasten kanssa. lapset siis ovat mukana normaalissa elämässämme sekä arjessa että juhlassa.



toisaalta sitten mietin tilannetta, jossa emme saisi lastenhoitoapua lainkaan... uskon, että meillä on molemmilla sen verran voimakas halu pitää tätä parisuhdettakin yllä, että selviäisimme täysin siitäkin. se yhteinen aika vain täytyisi osata järjestää siihen arjen keskelle, esimerkiksi iltaisin lasten mentyä nukkumaan.



en pidä lapsiani taakkana vaikka vietänkin aikaa kaksin mieheni kanssa. en myöskään ajattele heidän menevän parisuhteemme edelle tai että parisuhde menisi lasten edelle. tämä vain on meidän perhe-elämäämme.



tulikohan se siinä?

päiväkoti. Saa parisuhdeaikaa. Lapset ei oikeastaan ole kuin tiellä.

Meillä näytetään lapsille rakastavan parisuhteen mallia kotona. Halataan, pussataan, hellitään sanallisesti jne. Yhdessä 15 vuotta, ehkäpä juuri siksi, että sitä parisuhdetta osataan hoitaa joka päivä ihan siinä arjen keskellä? Mitä lapsi oppii rakastavasta parisuhteesta ollessaan isovanhemmilla hoidossa? Vai näyttävätkö isovanhemmat sitä mallia lapselle?

Pakkohan se on osata vaalia sitä parisuhdetta myös arjessa. Ei sitä voi jättää odottamaan vapaa-aikoja jolloin lapsi on hoidossa. Minkälaisen kuvan lapsi silloin saa vanhempiensa avio-/avoliitosta?

Ja silti osaamme kyllä myös viettää kahdestaan aikaa. Meillä on ihanat tukijoukot täällä lähellä jotka mielellään hoitavat lastamme useinkin. Emme vaan jätä sitä parisuhteemme vaalimista pelkästään niihin hetkiin kun lapsi on muualla.

Kyllä minä ja miehenikin viettämme paljon aikaa myös kaksin. Mutta paljon myös perheenä. Sinun tekstistäsi saa kuvan, että rakastat mestäsi huomattavasti enemmän kuin lastasi ja laitat lapsen täysin sivuun miehesi ja sinun rakkauden tieltä. Sekä miestä, että lapsia voi rakastaa yhtä paljon. Eri tavalla vain.

lapset ovat ykkösiä. Eli me kaksi yhdessä vedetään tälläistä projektia kuin nimeltä perhe, rinta rinnan. Me katsotaan telkkarista leffoja yhdessä kun lapset tuhisee unten mailla, me saunotaan yhdessä, tehdään ruokaa yhdessä, syödään yhdessä, käydään kaupoissa yhdessä, mökillä, mummolassa kylässä jne jne. me kaksi rakastunutta, yhdessä lasten kanssa.

eikä siitä ole tarvinnut yhteisesti sopia, ettei kahdenkeskistä aikaa vietetä. En tiedä ketään muutakaan keskituloista perhettä, jossa vanhemmat huitelisivat siellä täällä palkatun lastenhoitoavun turvin, meillä kun ei ole mitään mummoja apuna. Itse en usko,että kahdenkeskisellä ajalla on yhtään mitään tekemistä parisuhteen kanssa, kyllä se arki on se ratkaiseva juttu. Meidänkin ystäväpiirissä kaikki eronneet ovat niitä, joilla on ollut tilaisuus tehdä lomamatkojakin kahdestaan, eikä se kahdenkeskinen aika ole näköjään parisuhteeseen vaikuttanut.

niin olisi kannattanut jättää lapset tekemättä!



jos siis lapsi pitää aina saada pois jonnekin hoitoon,että saa "kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa", niin jotain on kyllä pielessä!

Saamme usein hämmästelyjä, että miten olettekin niin rakastuneen oloisia toisiinne, otattepa paljon kahdenkeskistä aikaa jne. Vähän ehkä ihaillen, vähän kauhistellen..näin koen, että kommentit tulevat. Meillä on vilkas ihana taapero, jonka kanssa vietämme tietysti työssäkäynnin päälle suurimman osan ajasta. Mutta jos vain mahdollista saada hoitoapua, niin kyllä me äkkiä pakenemme myös kahdelleen leffaan, konserttiin, syömään tai muuten iltaa viettämään. On ihanaa luksusta saada olla kahdelleen, siitä emme myöskään hevillä tingi! Lapsi on kuitenkin vain lainassa, tuon toisen kanssa olisi tarkoitus viettää koko loppuelämä. Vierastan ja kammoksun ajatusta, että "unohtaisimme" parisuhteemme nyt joiksikin vuosiksi ja olisimme vain äiti ja isä. Olin mieheni kanssa jo ennen lasta, halusin nimen omaan hänet, ja haluan yhäkin olla myös kahdelleen rakkaani kanssa! Tahdon myös näyttää lapselle esimerkkiä rakastavasta parisuhteesta, siitä että äiti ja isä eivät ole vain lapsen hoivaajia vaan myös toistensa puolisoita. Muita samoin ajattelevia, ja sen myötä suhteelle myös aikaa antavia?

Mitä lapsi oppii rakastavasta parisuhteesta ollessaan isovanhemmilla hoidossa? Vai näyttävätkö isovanhemmat sitä mallia lapselle?

että silloinko ei voi näyttää mallia parisuhteesta, kun lapsi on kotona? Varmasti isovanhempienkin parisuhde on hieno malli lapsille.

niin olisi kannattanut jättää lapset tekemättä!

jos siis lapsi pitää aina saada pois jonnekin hoitoon,että saa "kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa", niin jotain on kyllä pielessä!

huonossa parisuhteessahan ei siis tarvita kahdenkeskistä aikaa.

pahoittelen, jos toistan toisten sanomisia. Periaatteessa parisuhde on ykkösasia, koska sanotaanhan, että puolisoiden välinen suhde on lasten koti. Mutta lapseni asetan silti aavistuksen tärkeämmiksi siitä näkökulmasta, että he tarvitsevat minua. Minun mieheni ei minua tarvitse, mutta lapseni tarvitsevat. Eli ajattelen aina näin: lasteni tarpeet menevät edelle. Sen jälkeen tulee mies. Tästä näkökulmasta aina tulkitsen.

niin olisi kannattanut jättää lapset tekemättä! jos siis lapsi pitää aina saada pois jonnekin hoitoon,että saa "kahdenkeskeistä aikaa miehen kanssa", niin jotain on kyllä pielessä!

huonossa parisuhteessahan ei siis tarvita kahdenkeskistä aikaa.

"kahdenkeskistä aikaa", koska molemmat on tarpeeksi kypsiä ymmärtääkseen että aikaa toisilleen tulee vielä olemaan pikkulapsiajankin jälkeen!!! Ja suhteen olemassaolo on kummallekkin selvyys, eli ei panikoida jos ei ehditä viettää "kahdenkeskistä aikaa" leffassa,baarissa tms, VAAN tiedetään että lasten tarpeet menee sen edelle!

...mutta täällä av:llahan ei kauheasti näitä kypsiä vanhempia tunnu olevan,joten....

Mä olen aina ajatellut että mies/vaimo otetaan sydämmeen, lapset syntyvät sinne...

"kahdenkeskistä aikaa", koska molemmat on tarpeeksi kypsiä ymmärtääkseen että aikaa toisilleen tulee vielä olemaan pikkulapsiajankin jälkeen!!! Ja suhteen olemassaolo on kummallekkin selvyys, eli ei panikoida jos ei ehditä viettää "kahdenkeskistä aikaa" leffassa,baarissa tms, VAAN tiedetään että lasten tarpeet menee sen edelle!

...mutta täällä av:llahan ei kauheasti näitä kypsiä vanhempia tunnu olevan,joten....

Jos parisuhde on huonossa kunnossa, niin ei sitä kahdenkeskistä aikaa luonnollisestikaan tarvita. Me olemme nähdäkseni sen verran kypsiä vanhempia, että tiedostamme pikkulapsiajan rankkuuden ja palkitsevuuden, joten pidämme huolta, että meillä on myös kahdenkeskistä aikaa. Avioerot ovat kaikkein yleisimpiä pikkulapsiaikana, ja veikkaanpa, että kaltaisesi "me ei tarvita yhteistä aikaa" -ihmiset siihen juurikin haksahtavat.

Baarissa ei olla käyty vuosiin, mutta teatteri, ooppera, kylpylä ja tasokkaat ravintolat ovat meille sitä yhteistä laatuaikaa. Kertoo toki aika paljon ihmisestä, jos automaattisesti kuvittelee yhteisen ajan merkitsevän baarissa notkumista ja ilmeisesti ryyppäämistä.

Kasva aikuiseksi.