Olenko ainoa äiti, jota ei kiinnosta lastensa seura

Tunnen tästä kamalaa syyllisyyttä, mutta kerron nyt rehellisesti tunnoistani kuitenkin.



Tai itseasiassa tunteissani lapsiani kohtaan ei liene mitään vikaa/epätavallista, rakastan heitä yli kaiken, yritän olla hyvä äiti ja toivon heille pelkkää hyvää, enkä heitä pois antaisi.



MUTTA.



En millään jaksa viettää aikaa lasteni kanssa. Tai viitsi lienee parempi sana. Kyselen kyllä päivittäin miten koulussa meni ja muita kysymyksiä, mutta vastaukset eivät sen kummemmin kiinnosta minua, kysyn vain pakosta ja koska niin kuuluu tehdä, että lapsi kokee hänestä välitettävän.



En myöskään viitsi leikkiä lasten kanssa, kehun kyllä legorakennelmat, prinsessapiirustukset jne mutta itse en heidän kanssaan viitsi tehdä juuri mitään.



Mieluiten vain kotona ollessamme teen kotitöitä, roikun netissä, luen tai teen käsitöitä ja haluaisin että lapset touhuilisivat omiaan siinä sivussa minua sen kummemmin "vaivaamatta".

Vastaan kyllä jos kysyvät jotain mutta mitään kummempaa en keskustele. Yleensä vielä menee niin, että kun teen jotain yllämainittua ja lapsi kysyy minua vaikkapa katsomaan jotakin, huutelen vaan että "joojookohta" ja se sitten unohtuu jossain vaiheessa kuitenkin.



Sylissä koitan lapsia pitää ainakin pari kertaa viikossa hetken, (no pienempi kömpii kyllä useamminkin) halaan miltei joka päivä ja sanon rakastavani, mutta siis aikaa heidän kanssaan vietän vähän, niin että olisin LÄSNÄ.



Tiedän, että pitäisi olla enemmän läsnä, mutta se ei vaan jotenkin luonnistu, on hyvin väkinäistä kun sitä yritän toisinaan.



Mahdankohan saada lapsilleni kauheat "traumat" tästä aikaiseksi.. että lapset ovat vähän kuin vaan siinä sivussa. Onko muita tällaisia äitejä?