Olenko ainoa äiti, jota ei kiinnosta lastensa seura

Suurin osa lasten jutuista nyt ei vaan ole millään muotoa kiinnostavia. Ei mua kiinnosta suurin osa äitini tai mummonikaan jutuista, mutta kuuntelen ja kommentoin kuitenkin kohteliaasti, koska rakastan heitä.

Yritän keksiä meille tekemistä, joka kiinnostaisi jonkun verran kaikkia osapuolia, aidosti minuakin.

Lasten kanssa hyvä yhteinen tekeminen on vaikka lukea jotain itselleen mieleisiä kirjoja ääneen ja ehkä keskustella samalla niihin liittyvistä jutuista. En mä usko, että kauhean moni äiti pitää aidosti kovin kiinnostavana vaikka jotain pikkupojan "sit tää auto peruuttais tähän äiti kato ja tää toinen auto menis tähän ja sit nää törmäis SKÄBÄM äiti kuulitsä" -tajunnanvirtaa, jota olid tarjolla suunnilleen koko mukulan hereilläoloaika, ellei itse onnistu jotenkin ohjailemaan juttua kiinnostavimmille urille...

Itse olen pakottanut itseni välillävkiinnostumaan lapsen jutuista vaikka ei jaksaisi ja kiinnostaisi. Olen nostanut perseeni penkistä ja ajattelen, että oma itsekkyys ja mukavuudenhalu täytyy joskus väistyä lapsen takia. Äitiys on myös uhrautuvaa epäitsekkyyttä vaikka se olis kuinka epämuodikasta nykyään. Ajattelen että se aidosti ja pyyteettömästi antamani rakkaus ja välittäminen kantavat häntä myöhemminkin elämässä.

Mä oon samanlainen äiti kuin ap. En oikein jaksa innostua lasten asioista. Usein toivon, että olisin jättänyt lapset tekemättä kokonaan, tää lapsiperhearki on mulle aivan liian uuvuttavaa. Tuntuu että koko elämä on yhtä suorittamista, muistamista koulun ja päiväkodin asioitten kanssa, asioiden sumplimista... Ja lomilla ja viikonloppuisin on samanlaista kuin arkena, lasten tappelemisen kuuntelemista, rahaa ei ole tehdä mitään ihmeellistä paitsi käydä lähipuistossa, jee jee... Nytkin olen lomalla tämän viikon, mutta lähinnä vaan vituttaa - ihan sama vaikka olisin töissäkin, yhtä ankeeta tää elämä. Jotenkin vaan tuntuu rasittavalta jankuttaa kymmenen kertaa päivässä niistä samoista asioista. Eikä ikinä saa olla rauhassa, missään. 

Melko ontuvaa ajatella ettei 50 vuotta sitten olisi ollut vanhemmat läsnä.. Varmasti olivat. Tottakai se on jokaisen oma asia miten toimii muttei nykyaika ole ihmismielessä mitenkään muuttunut. Jos pesukoneet ja liikene paranee ja ollaan kaupungistuneempia niin kyllähän se vaan on lisännyt sitä ettei mennä enää hiihtämään koko perheen kanssa vaan sinä istut koneella ja lapset tekee omiaan, kuvisopettaja opettaa piirtämään ja tekstiilitunnilla opitaan laittamaan lanka neulansilmästä läpi -tahdon uskoa että ennen sitä tehtiin perheissä.

Kuulostat äidiltäni. Ja säälin sinua. Toivottavasti lapsesi löytää onnen jostain ja antaa sinulle anteeksi oppiessaan säälimään sinua. Koska tuollainen on säälittävää. Ei ole mitään oikeita asioita joita pitäisi vanhemman tehdä lapsensa kanssa mutta pitäisi kyllä tehdä itselleen tärkeitä asioita ja olla oikeasti kiinnostunut toisesta, ei niin että kysyy velvollisuudesta miten päivä meni. Mutta vanhempiaan ei voi valita..

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 21:16"]

Suurin osa lasten jutuista nyt ei vaan ole millään muotoa kiinnostavia. Ei mua kiinnosta suurin osa äitini tai mummonikaan jutuista, mutta kuuntelen ja kommentoin kuitenkin kohteliaasti, koska rakastan heitä.

Yritän keksiä meille tekemistä, joka kiinnostaisi jonkun verran kaikkia osapuolia, aidosti minuakin.

Lasten kanssa hyvä yhteinen tekeminen on vaikka lukea jotain itselleen mieleisiä kirjoja ääneen ja ehkä keskustella samalla niihin liittyvistä jutuista. En mä usko, että kauhean moni äiti pitää aidosti kovin kiinnostavana vaikka jotain pikkupojan "sit tää auto peruuttais tähän äiti kato ja tää toinen auto menis tähän ja sit nää törmäis SKÄBÄM äiti kuulitsä" -tajunnanvirtaa, jota olid tarjolla suunnilleen koko mukulan hereilläoloaika, ellei itse onnistu jotenkin ohjailemaan juttua kiinnostavimmille urille...

[/quote]

Ei kai se ole mikään ongelma, että yleensä ei kiinnosta. Se on ongelma, jos ei koskaan kiinnosta aidosti. Minustakin monien jutut ovat sietämättömän köyhiä, mutta kun otan asiakseni kiinnostua heidän todellisuudestaan, saan jotain irti ja koenkin lämpöä. Lapsen kanssa sentään voi puhua vähän mistä vain, toisin kuin tapoihinsa ja mielenterveysrakenteeseensa jämähtäneen aikuisen.

Sekin on ongelma, jos aina teeskennellään kiinnostunutta. On kauheaa, kun joku aikuinen mies on toisaalta pohjattoman ujo (koska pohjimmiltaan tietää hyvin, ettei äitiä kiinnostanut), mutta kun sanainen arkku kerran aukeaa, sieltä tulee tätä skäbäm-juttua loputtomiin, eikä mies missään kohtaa ole oikeasti kommunikatiivinen puheessaan. Usein tuntuu, että mies uskottelee itselleen, että koska hän on miehenä maailman napa  ja naisten kuuluu olla kiinnostuneita hänen asioistaan, hänellä ei ole mitään velvollisuuksia vuorovaikutuksen laadusta. Ja paha on mennä syyttämään, jos hän lapsena on nimenomaan puhunut kuin radio täyttääkseen tyhjyyden ja ylläpitääkseen normaalin perheen vaikutelmaa. Aika pieni lapsi jo alkaa tehdä tuota.

Normaali ihminen ymmärtää ja kestää sen, että ketään ei kiinnosta toisen jutut aina, eikä sitä kuuluisi tavoitellakaan. Mutta kaikilla meillä ei ole onni kasvaa perheessä, jossa normaaliutta on edes nähty.

Eiköhän aika moni kylmä äiti ole joko masentunut, uupunut, turhautunut tai kateellinen tai kostonhimoinen lapsilleen tai suorittamassa jumalanpalvelusta äidilleen, josta ei ole koskaan irrottautunut ja jonka kylmyyttä ei ole käsitellyt. Moni littaa lapsensa ihan vain siksi, koska on lytätty itse. Kuka sinä luulet olevasi -kierre voi syntyä myös perheessä, ja usein syntyykin, niin tabu juttu se on.

Ja koska se syyllisyydentunto helposti johtaa fyysiseen ylihuolehtimiseen, ei näistä asioista oikein päästä koskaan puhumaankaan. Niin monen olo menee sietämättömäksi, koska äitihän nyt ei saa lastaan kohtaan tuntea negatiivisia tunteita, muka. Eivät ne silti mihinkään häviä, jylläävät vain vapaasti pimeydessä, kun valkeus ei saa tulla.

Hyvä puoli on se, että harva äiti on oikeasti niin sisäisesti tyhjä ja kuollut kuin itse luulee. Se on vain hirvittävää repressiota ja häpeän pelkoa, joka luutuu masennukseksi ja teeskentelyksi. En tiedä voiko siitä päästä kokonaan, mutta ainakin sen voi oppia kestämään ja pyytää lapsiltaan anteeksi, ettei kykene olemaan kunnolla läsnä ja hereillä. Siinä kohtaa ollaan aitoja. Moni lapsi säilyttää mielenterveytensä ihan jo sillä, jos saa kuulla, että vanhemmat olisivat halunneet olla parempia ja ovat pahoillaan, että lapsi on jäänyt ilman.

[quote author="Vierailija" time="02.04.2014 klo 22:39"]

Mä oon samanlainen äiti kuin ap. En oikein jaksa innostua lasten asioista. Usein toivon, että olisin jättänyt lapset tekemättä kokonaan, tää lapsiperhearki on mulle aivan liian uuvuttavaa. Tuntuu että koko elämä on yhtä suorittamista, muistamista koulun ja päiväkodin asioitten kanssa, asioiden sumplimista... Ja lomilla ja viikonloppuisin on samanlaista kuin arkena, lasten tappelemisen kuuntelemista, rahaa ei ole tehdä mitään ihmeellistä paitsi käydä lähipuistossa, jee jee... Nytkin olen lomalla tämän viikon, mutta lähinnä vaan vituttaa - ihan sama vaikka olisin töissäkin, yhtä ankeeta tää elämä. Jotenkin vaan tuntuu rasittavalta jankuttaa kymmenen kertaa päivässä niistä samoista asioista. Eikä ikinä saa olla rauhassa, missään. 

[/quote]

Kun olet tuossa ahdingossa, sinusta tuntuu, että se johtuu siitä, että lapset tappelevat. Tosiasiassa lapset tappelevat, koska olet ahdingossa. Ahdistus ja pelko purkautuvat niin. Parempi negatiivinen huomio kuin ei huomiota ollenkaan. Vihasi on ainakin aitoa, vahinko vain sekin suuntautuu väärin.

Järjestä niin, että saat joskus olla rauhassakin. Ei kukaan käy ja kuku loputtomiin ilman huoltoa. Jos olet yh, etsi lähistöltä toinen äiti ja jaatte hommia ja katsotte toistenne lapsia edes tunnin pätkissä. Kun tilanteesi on ankea, pienetkin muutokset parantavat sitä paljon.

[quote author="Vierailija" time="09.04.2010 klo 09:56"]

Mulla on kolme vilkasta poikalasta eikä mua vois vähempää kiinnostaa niiden tempaukset saati sitten leikkiminen niiden kanssa. Varmaan osasyy on se, että mulla itselläni on vaan siskoja ja olemme saaneet todella hillityn kasvatuksen eli mulla ei ole minkäänlaista kokemusta pienistä pojista - siis ei ollut ennen kun omani sain.
Juu ja lapsiani rakastan yli kaiken ja olen niiden touhuissa ja harrastuksissa mukana mut mietin että näkeekö tai vaistooko pojat jotenkin etten todellakaan ole aidosti kiinnostunut

[/quote]

Hillityn, vai hillitsevän? Jos teitä on hillitty ja suhtauduttu tyytymättömästi eläväisyyden ilmauksiin, koet kateutta ja ärtymystä jos poikasi saavat olla poikia. Kun ymmärrät että näin totta kai käy jos ylipäätään olet ihminen etkä robotti, ei tarvitse niin kantaa syyllisyyttäkään tai esittää välinpitämätöntä tai uskotella itselleen, että kaikki on ihan kivasti.

Ei kukaan jaksa aina leikkiä joitain lastenleikkejä, mutta kuten monet ovat jo vastanneet, voi tehdä jotain lapsen kanssa mikä molempia kiinnostaa, esim.uiminen, askartelu, käsityöt, lukeminen, lautapelit, tms.

Minua ainakin kiinnostaa ihan todella paljon, mitä lapsillani on kerrottavaa. Ehkä se johtuu siitä, etteivät he ole mitään yhden jutun jankkaajia vaan heillä on oikeasti hauskoja ja aikuisen näkökulmasta katsottuna yllättäviä juttuja. Minusta on kummallista, jos oman lapsen asiat eivät kiinnosta.

Ja omituista on laskea, montako kertaa päivässä/viikossa halaa lasta. Vanhemman ja lapsen normaaliin kanssakäymiseen kuuluu hellyys, joten esim. halailua on normaalissa äitilapsi-suhteessa useita kertoja päivässä ihan laskematta ja suunnittelemattakin.

Kylläpä osa on kylmiä vanhempia. Toivottavasti lapsenne saavat aitoa välittämistä muualta.

Onpa mielenkiintoinen ketju, ja pystyin samastumaan näihin kokemuksiin hyvin, vaikkei minulla lapsia olekaan. En tosiaankaan jaksaisi kiinnostua lasten jutuista, ja sellainen jatkuva jollotus ja kälätys kävisi todellakin hermoille. Aikai yleisiäkin tunteita nuo näyttävät olevan.

Kaksipiippunen juttu. Koen, että ei voi sanoa onko enemmän oikein olla enemmän läsnä, leikkiä ja aidosti kuunnella vai kasvaako lapsesta tasapuolisesti kehittynyt vähemmällä huomiolla. Kokemuksen pohjalta, lapset on yksilöitä. Toinen tarvitsee enemmän huomiota, kuin toinen. Toki lapsen huomion hakuisuuteen on mielestäni vastattava, sillä se kertoo juuri siitä, että tällainen lapsi on yksilö, joka huomiota tarvitsee enemmän, syystä tai toisesta. Sitten on lapsia, jotka viihtyvät omineen ja heillä on omat leikit ja kuviot ja ovat hyvinkin tyytyväisiä ilman, että äiti ja isä on tunkemassa leikkeihin mukaan. Joskus lapsi voi olla hyvinkin huomion kipeä, juttua riittää ja aina pitäisi jaksaa vanhemman kuunnella. Mikäli toteat toisinaan, että nyt en ennätä kuunnella, jostain syystä lapsi saattaa muistaa sen tyrmätyksitulemisen vahvasti aikuisena, vaikka suurinosa ajasta lasta olisikin kuunneltu. Joku kerran sanoi muistini mukaan, että yhden ikävän asian/kommentin sanominen vanhemmalta lapselle tarvitsee 10 positiivista tekoa lapselle, jotta murhe lapsen mielessä tasoittuu. Mene ja tiedä, mutta lapsi on yksilö. Kuten eräskin professori(?) totesi, lapsiin ei ohjekirjat päde, reseptikirjat on kokkaamista varten.

Minulla oli juuri tuollainen äiti. Ja kyllä minä aistin ja tiesin ettei häntä kiinnosta. Katsoi mieluummin telkkaria kun leikki kanssani.

Olen itse kylmän äidin kasvattama. Terapiassa käyn. Äiti ei kiinnosta, hän maksaa nyt siitä mitä itse koin lapsena. Teidän elättämiskommentit kuulostavat tutulta. Raha ei ole rakkautta. Lapsi ei ole valinnut syntymäänsä, hänen perusoikeuksiinsa kuuluvat ruoka ja suoja JA RAKKAUS. Äitikin on sitä mieltä että osoitti tarpeeksi rakkauttaan sillä että oli talo ja ruokaa. Minäkin maksan hänelle tulevaisuudessa vanhainkotipaikan, vierailla en aio. Ehkä tekin kylmät äidit koette saman kohtalon - lapsenne psyyke hajalla ja ei huolta, aikuisina heitä te tuskin kiinnostatte. Sen verran tunnen itseäni, että vaikka lapsia rakastan, tätä sairautta, kylmyyttä omia lapsia kohtaan , en aio laittaa kiertämään. Kyllähän sen täälläkin saa lukea tästä ketjusta että kaikkien ei kannattaisi lisääntyä.

Cat in the cradle. Hyvin kirjoitettu eli sen niittää minkä kylvää. Lapset eivät ole valinneet elämäänsä eli teillä on vastuu ja velvollisuus. Ihmettelen, miksi moni kylmä ihminen tekee lapsia? Eikö ole itsetuntemusta yhtään?

Kyllä lapset vaistoaa, jos et ole läsnä, jos otat heitä syliinkin vain siksi, että niin kuuluu tehdä.

Millainen oma äitisuhteesi oli? Kannattaisi lukea kiintymyssuhdeteoriota, googleta vaikka.

mulle on ainakin jäänyt traumat siitä, että äiti oli aina poissaoleva. Kyllä sen huomasi, ettei sitä kiinnostanut, ruoka ja vaatteet saatiin tietty eikä ollut mitään pahoinpitelyjä. Hain aina äitihahmoa muista äideistä ja muistan kerran, kun tuntui tosi hyvältä, kun jonkun toisen äiti kohensi takkini huppua, koska oma äitini ei ikinä tehnyt mitään sellaista. Kenties sen takia mulla on ollut tyhjä olo niin kauan kuin muista, enkä usko, että kukaan oikeasti välittäisi musta ja mun mielipiteistä.

siis aidosti. Mutta siinähän ei tarvitse tehdä lapsen kanssa mitään, pitää vaan sylissä ja vaikka katsoa töllöä, tai silitellä päätä samalla.



Äitisuhteeni oli ja on hyvä ja läheinen, mutta en mäkään muista että äiti olisi koskaan kanssamme leikkinyt tai sen kummemmin ollut, vaikka kotiäiti olikin.



Sisarukset leikimme keskenämme, äiti huuteli sitten syömään tms.



En tietysti tiedä, muistanko oikein vai väärin...

ap

Ihan kuin olisin itse kirjoittanut, paitsi ehken ota asiasta yhtä paljoa stressiä?

Kohentelen kyllä lasteni huppuja ja tsekkaan tarkkaan mitä on ulos mennessä päällä, vahdin syömisiä yms. Mutkun en mä viitsi kuunnella niitä lasten asioita, en tiedä mikä niissä niin tökkii.



Ja äitini on oikein hyvä äiti, en kylläkään muista että se olisi ikinä esim. leikkinyt kanssani. Ehkä joskus piireltiin, leivottii tai ommeltiin yhdessä.

Tekstisi olisi voinut olla kirjoittamani. Minäkin koen syyllisyyttä ja huonommuutta asiasta.

itsestänne tuntuisi, jos vaikka miehenne ei olisi kiinnostunut mistään, mitä teette tai sanotte?