Olenko ainoa äiti, jota ei kiinnosta lastensa seura

Uskomatonta =). Itse olen tähän omaan vajaavaisuuteni havahtunut viime aikoina. Jotenkin tuntuu, ettei enää kouluikäinen lapsi kauheasti herätä tunteita minussa =/. Pienempänä läheisyyden antamisessa ei ollut mitään vaikeutta. Mahdan olla kamala äiti

Toisaalta tosiaan mietin välillä, että mietinkö vaan asioita liikaa?



Tuskinpa sitä vaikkapa 50 vuotta sitten vanhemmat lastensa kanssa kovinkaan paljoa keskustelivat tai leikkivät... tosin mistäs minä tiedän ja eihän sitä kuitenkaan voi tuudittautua siihen että "ei ennenkään..." tai "niin ennenkin..."

Saivathan sitä ennen vanhaan lapset selkäänsäkin ja nykyään ei saa edes tukistaa, mikä onkin kyllä pääpiirteittäin hyvä asia.



Ajatus ei nyt oikein kulje, olen väsynyt...



ap

Tosiaan, miettikää, että olette lapsellenne maailman tärkein ihminen (tai ainakin toinen niistä tärkeimmistä)!!! Jos tämä tärkein ihminen ei ole kiinnostunut mistään lapsen jutuista, niin kyllä lapsella mahtaa olla aika alistunut ja kurja olo :(



Tämän näen naapurin lapsessa (oman lapseni kaveri). Kaihoisa katse, kun näkee ja kuulee mitä taas olen tehnyt lapseni kanssa. Kun äitinsä hakee häntä kerhosta, ei äiti katso lapseen päinkään. Ilmestyy vain ovelle (yleensä myöhässä) ja alkaa jutella aikuisten kanssa. Jos lapsi tuo äidilleen jonkun piirustuksen/muun jutun, niin äiti ottaa sen sanaakaan sanomatta vastaan. Tuntuu niin pahalta lapsen puolesta. Itse ainakin tervehdin lasta aina iloisesti kun tulen hakemaan, saatan kysyä miten on mennyt ja ehdottomasti kuuntelen mitä lapsella on sanottavaa. Jos on joku piirustus tms, niin ihastelen sitä.



Tällä naapurin lapsella myös kova pätemisen tarve kaikille muille kuin omalle äidille (koska äiti ei vain huomaa mitään mitä hän tekee). Äiti kyllä lohduttaa jos on käynyt joku haaveri, ja saattaa välillä jotain komentaakin, mutta todella vähän kiinnittää muutenkaan huomiota lapseen...



Toivoisin siis että yrittäisitte kiinnostua lapsestanne, ettei tarvitsisi katsella näitä apeita lapsukaisia, joiden oma äiti on saattanut jopa pilata lapsen elämän tällaisella käyttäytymisellä.



Mitä enemmän vanhempi viettää lapsen kanssa aikaa, sitä iloisempi hän on!

että miksi mun pitäisi esittää kiinnostunutta, kyllä lapsi senkin huomaa kun ei ole aitoa.



Tai miksi pitäisi leikkiä lapsen kanssa, jos se tuntuu vastenmieliseltä ja epäluonnolliselta.



Ehkä mä saan osoittaa välittämiseni omalla tavallani, tenttaamalla kouluhommat, kyttäämällä kotiintuloajat ja kaikella aineellisella kivalla ja hyvällä.

että miksi mun pitäisi esittää kiinnostunutta, kyllä lapsi senkin huomaa kun ei ole aitoa.

Tai miksi pitäisi leikkiä lapsen kanssa, jos se tuntuu vastenmieliseltä ja epäluonnolliselta.

Ehkä mä saan osoittaa välittämiseni omalla tavallani, tenttaamalla kouluhommat, kyttäämällä kotiintuloajat ja kaikella aineellisella kivalla ja hyvällä.

Mutta yrittäkää edes sitten halia vähintään pari kertaa päivässä ja hymyillä lapselle ja muutenkin osoittaa että välitätte.

t.11

esikoinen oli vahinko ja toka tehtiin kyllä "tekemällä" mutta lähinnä miehen toiveesta.



En ole koskaan ollut järin lapsirakas (en kyllä mikään lastenvihaajakaan!) ja aiemmin olin lähinnä sitä mieltä etten koskaan äidiksi haluakaan. Tosin en luottanut tuntemuksiini vaan olin varma, että jokaisesta tulee miltei täydellinen äiti kun vaan oman lapsen saa... kaikkea sitä... :)

Ensimmäisen tahdoin "kokeilunhalusta", innostuksesta kaikkeen materiaan mikä lasten ympärillä pyörii, siksi ettei sillä hetkellä elämässä tuntunut olevan tärkeämpääkään tekemistä. Jotenkin, että "tulee sekin homma hoidettua".



Toinen lapsi oli totaalinen ehkäisyvahinko, mutta myöhemmin ajateltuna loistoidea: Ensinnäkin lapsi on ihana ja nokkela, pienten jutuista jaksan joskus innostuakin. Toisakseen lapsillani on toisistaan tukea, turvaa ja rakkautta, ja aina lähellä joku, jota lastenjutut kiinnostavat...

Tottakai saat osoittaa välittämisesi siten kun se tuntuu sinulta luontevimmalta mutta kun nyt asiaa mietit, niin ehkä se kertoo siitä että aineellisestä hyvästä huolehtimen ei riitäkkään - myöskään sinulle.



Teeppäs sellainen ajatusleikki jossa siirrät itsesi tulevaisuuteen siihen aikaan, kun et ole enää elämäsi terävämmäsi kunnossa ja seurakin olisi mukavaa. Luuletko, että huomaisit, että lapsesi kävisivät luonasi vain velvollisuudentunnosta ja olisivat poissaolevan oloisia kun haluaisit jutella heidan kanssaan.



Lapsen kanssa vietetty aika on sijoittamista tulevaisuuteen. Lapsi rakastaa vanhempien läheisyyttä. Läsnäoloa voi ja kannattaa harjoitella, harjoitus tekee mestarin. Vähän ajan kuluttua huomaat että et vain esitä kiinnostunutta koska olet ihan oikeasti olet kiinnostunut. Elämä on mielenkiintoista, kun sitä tarkastelee lapsen silmin ja vielä kaikkien rakkaimpien silmien, omien lastensa, kautta. Mieti mitä tarinoita yhteisestä ajastanne/puuhista haluaisit kertoa lapsellesi hänen lapsuudestaan sitten kun hän on aikuinen. Kuinka haluat, että hän muistaa äitinsä? Kyseessä on kuitenkin loppuelämäsi pituinen ihmissuhde - teille molemmille. Lapsesi kantaa muistoa sinusta myös sitten, kun sinua ei täällä maan päällä ole. Sijoittamalla aikaa lapseesi annat hänelle henkistä pääomaa, joka on tallella vielä sittenkin kun kaikki tavara ja aineellinen kiva ja hyvä on rikki tai aika sitten unohdettu.



Kysy lapsiltasi mitä he haluaisivat tehdä kanssasi ja jos pelottaa että he huomaavat ettet ole oikeasti tai aidosti kiinnostunut, niin kysy heiltä mistä he tietävät, että haluat oikeasti tehdä jotain. Ja ota neuvosta vaarin ;) Ja vastavuoroisesti ota lapsesi mukaan tekemään jotain sellaista mistä itse pidät.



Rakkautta saa vaan jos sitä osaa antaa. Ja joskus rakkauden antamista pitää harjoitella - ja joskus on itse oltava se, joka katkaisee sukupolvelta periytyneet käyttäytymismallit.

Miten koulupäivä meni, miten menestyy koulussa, onko kavereita jamiten muut oppilaat suhtautuvat, kiusataanko jne?? Käsittämätöntä. Ihmettelen minäkin miten tälläset ihmiset lapsia tekee. Sääliksi tosiaan käy sun lapsia

luin kerran lapsipsykologin kirjoittaman kirjan ja siinä sanottiin että lasten kanssa ei tarvitse erikseen tehdä mitään erikoista. Mutta lapsia pitää KATSOA SILMIIN silloin kun heidän kanssa puhuu. Tästä saavat tunteen että heillä on kontakti vanhempaan vaikka tämä ei mitään erikoista sanoisi tai tekisikään. Ja sitten neuvoi myös että jos ei tykkää lasten kanssa leikkiä niin pitää ottaa lapset mukaan kotitöihin. Joka päivä jokainen lapsi tekee yhden homman äidin kanssa. Laittaa pyykit, tiskit, vie roskat ihan mitä vaan kunhan jonku työn tekee. Näin lapsi tuntee olevansa TARPEELLINEN, ei pelkkä riesa. Näitä kahta kun noudattaa niin hyvin menee! Minuä olen oikea vätys ja huono leikkimään lasten kanssa mutta kaikki lapsemme ovat tyytyväisiä ja fiksuja. Kaksi jo aikuisikäänkin päässyt.

Minulla oli samantapainen äiti, kuin te olette. Tosin ehkä jopa parempi, kuin te. Ihasteli kuitenkin sentään piirustuksia tms. Tai ainakin joskus. Huono avioliitto ja lapset tehty vain siksi, että niitä nyt kuuluu olla.



Olen kärsinyt ajoittaisesta vaikeasta masennuksesta jo 14-vuotiaasta, lisäksi minulla oli vuosikausia bulimia. Nyt olen 27 ja mietin, uskallanko edes yrittää saada lapsia. Minua vaivaa sellainen pohjaton suru ja tyhjänolon tunne, joka ei häviä millään. Terapiassa olen käynyt 5 vuotta, jouluna loppui, koska rahat loppu, siis kaupungilta. Kaikki tällainen kumpuaa lapsuudestani ja olen hyvin vihainen molemmmille vanhemmilleni.



Miettikää te huonot äidit, mitä voittekaan vielä saada aikaiseksi lastenne elämässä. Näkymättömät lapsenne tulevat teille vielä joskus näkyviksi ja saatte sitten huomata heidän ongelmansa pahimman kautta. Tai muuttukaa, ennen kuin on liian myöhäistä.

sillä erolla, että puuhastelen kyllä lasten kanssa mielelläni, mutta en niitä "lasten juttuja". En välitä leikkimisestä tms., mutta otan heitä mukaan ruoanlaittoon, kotitöihin ja joka päivä ulkoilemme yhdessä (jolloin tietenkin olen läsnä heille). Tykkään myös pelaamisesta, joten sitäkin teen lasten kanssa yhdessä. Perheenä myös puuhastelemme kaikenlaista yhdessä. Eli en usko, että lapset pitävät minua etäisenä äitinä...



Minulla on kaksi lasta, eskarilaispoika ja vähän pienempi tyttö. Tytön kanssa tunnun olevan enemmän samalla aaltopituudella ja hänen kanssaan varmaan puuhastelenkin enemmän. Isompi taas tykkää puuhastelusta isänsä kanssa, minä en heidän jutuistaan oikein ymmärrä mitään. Enemmän olen huolissani siitä, miten poika aikanaan tulee kokemaan äitisuhteensa. Kokeeko, että minä en ollut kiinnostunut hänen elämästään samalla tavoin kuin pikkusisaren. Yritän aina välillä petrata, mutta en vain voi sille mitään, ettei pojan taisteluleikit yms kiinnosta minua pätkääkään. Ja sen lapsikin kyllä varmaan vaistoaa :(.

Hengailette vain netissä, kun lapsi leikkii yksin lattialla tai ties missä. Ette edes katso lastanne silmiin kun hän huutaa ja pyytää apuanne. Te kuvotatte minua. Miksi ette painu töihin ja laita miestänne hoitamaan lapsia, kun ette itse osaa ettekä edes halua.

Tämä ketju muutti mieltäni täysin. Oletteko ehkä ajatelleet että miehenne haluaisi viettää aikaansa lastenne kanssa. Te ette halua. Ettekä ilmeisesti myöskään käy töissä. Hävetkää!!'

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viesti/1140553/11cm_mies_featuri…

sillä erolla, että puuhastelen kyllä lasten kanssa mielelläni, mutta en niitä "lasten juttuja". En välitä leikkimisestä tms., mutta otan heitä mukaan ruoanlaittoon, kotitöihin ja joka päivä ulkoilemme yhdessä (jolloin tietenkin olen läsnä heille). Tykkään myös pelaamisesta, joten sitäkin teen lasten kanssa yhdessä. Perheenä myös puuhastelemme kaikenlaista yhdessä. Eli en usko, että lapset pitävät minua etäisenä äitinä...

Minulla on kaksi lasta, eskarilaispoika ja vähän pienempi tyttö. Tytön kanssa tunnun olevan enemmän samalla aaltopituudella ja hänen kanssaan varmaan puuhastelenkin enemmän. Isompi taas tykkää puuhastelusta isänsä kanssa, minä en heidän jutuistaan oikein ymmärrä mitään. Enemmän olen huolissani siitä, miten poika aikanaan tulee kokemaan äitisuhteensa. Kokeeko, että minä en ollut kiinnostunut hänen elämästään samalla tavoin kuin pikkusisaren. Yritän aina välillä petrata, mutta en vain voi sille mitään, ettei pojan taisteluleikit yms kiinnosta minua pätkääkään. Ja sen lapsikin kyllä varmaan vaistoaa :(.

Mulla on kolme vilkasta poikalasta eikä mua vois vähempää kiinnostaa niiden tempaukset saati sitten leikkiminen niiden kanssa. Varmaan osasyy on se, että mulla itselläni on vaan siskoja ja olemme saaneet todella hillityn kasvatuksen eli mulla ei ole minkäänlaista kokemusta pienistä pojista - siis ei ollut ennen kun omani sain.

Juu ja lapsiani rakastan yli kaiken ja olen niiden touhuissa ja harrastuksissa mukana mut mietin että näkeekö tai vaistooko pojat jotenkin etten todellakaan ole aidosti kiinnostunut

kannata tuudittautua siihen, että eihän ennenkään lapsista välitetty- suuret ikäluokathan on kaikki aika tunnevammaisia, varmaan juuri siksi, kun niiden vanhempia ei jaksanut sodan jälkeen kiinnostaa, tai että ei ne lapset mitään huomaa. Mulla oli tuollainen kiinnostumaton äiti ja paljon töitä tekevä isä, ja nykyisin mulla on persoonallisuushäiriö ja masennus. Ja persoonallisuuhäiriöiden uskotaan syntyvän suurimmaksi osaksi lapsi- vanhempi- suhteesta. Tod näk. teidän lapset ei teininä jaksa totella teitä, eikä sitten aikuisena vastavuoroisesti välitä teistä, koska tekään ette välittäneet niistä. Kannattaisi hommata niille joku läheinen aikuinen, joka välittää, sekin auttaisi heitä paljon.

Löysin aiheen Googlella.

Olen hyvin samanlaisessa tilanteessa. Toki lapseni tekevät "kivojakin juttuja", mutta se infernaalinen vääntö kaikesta nollaa ne vähätkin kivat hetket. Palasin töihin ja siitä tuli ihana pakopaikka, saan tehdä jotain älyllistä. Nyt kuitenkin lopputulos on se, että olisin työpaikalla vaikka seitsemän päivää viikossa, ettei kotona tarvitsisi olla yhtäkään.

Tuntui, että koulutukseni ja osaamiseni rapistuivat niiden kolmen kotona vietetyn vuoden aikana, onneksi se on ohi.

Käytännössä kehun kyllä lasten räpellykset, mutta sisimmässäni mikään ei liikahda, asiat ovat minulle täysin yhdentekeviä. En ole kovin kaukana siitä, että yksinkertaisesti lähtisin pois. Onneksi lapsilla on rakastava ja välittävä isä, itse olen tavallaan etävanhempi, vaikka lasteni kanssa asunkin.

[quote author="Vierailija" time="19.04.2015 klo 17:45"]

Cat in the cradle. Hyvin kirjoitettu eli sen niittää minkä kylvää. Lapset eivät ole valinneet elämäänsä eli teillä on vastuu ja velvollisuus. Ihmettelen, miksi moni kylmä ihminen tekee lapsia? Eikö ole itsetuntemusta yhtään?

[/quote]

Kyllähän jokainen nainen omaa lastaan rakastaa, vai miten se meni? -57

Keskustelu on jo vanha, mutta Google tarjoaa sitä edelleen; ehkä voin siis tulla sanomaan oman mielipiteeni siltä varalta, että joku muukin eksyy tänne vielä.

Tiedän, että äitejä seurataan ja syytellään nykypäivänä paljon. Se on raskasta ja monesti myös tarpeetonta. Mutta valitettavasti on niitäkin äitejä, joille todella pitäisi kertoa, että tapasi olla lapsesi kanssa ei ole paras mahdollinen. Jos jätetään pois ne itsestään selvästi kamalat jutut (vaikeat mielenterveysongelmat, päihteet, väkivalta yms.), niin kaikista tuhoisinta lapselle on läsnäolon puute. Se on juuri sitä, mitä (liian) moni äiti tässäkin keskustelussa edustaa: vähäistä kiinnostusta lapsen asioihin, ajan viettämistä erillään, kontaktin puuttumista. Näitä asioita ei voi korvata kehuilla, rakkaudentunnustuksilla eikä varsinkaan materialla. Lapsi, kuten minkä tahansa ikäinen ihminen, kaipaa kaikista eniten syvää yhteyttä toisiin ihmisiin.

On siis täysin varmaa, että vanhempien pitäisi olla läsnä lapsilleen ja jos näin ei ole, ongelmia on mitä todennäköisemmin luvassa. Ikävästi sanottu, mutta vain asian tiedostamalla sitä on mahdollista muuttaa. Tarkempi ja järkevämpi kysymys on se, miten olla oikein läsnä. Moni vanhempi tuskailee sen kanssa, pitääkö lapsen kanssa leikkiä vai riittääkö muunlainen puuhailu. Itse sanoisin, että leikkiä pitää (varsinkin, jos lapsella ei ole sisaruksia), mutta sen ei välttämättä tarvitse olla esimerkiksi leluilla leikkimistä, vaan yleisempää leikkimielistä suhtautumista asioihin. Esimerkiksi kotitöitä, lukemista tai laskemista on helppo opetella leikin kautta. Tällaisella ratkaisulla on oikeastaan triplahyöty: 1. lapsi oppii tärkeitä asioita, 2. lapsi saa leikkiä ja 3. lapsi saa kiinnostusta ja läsnäoloa osakseen. Myöskin on tietysti olemassa erilaista liikuntaa ja pelailua – aikaa voi viettää todella monella tavalla ilman, että tarvitsee koskea leluihin!

Pakko sanoa kuitenkin, että minä ja mieheni olemme tehneet valinnan leikkiä lapsemme kanssa ihan leluillakin. Kyllä, istumme lattialla polvet puutuneita ja liikuttelemme legoukkoja hassuja ääniä pitäen. Se ei ole meille luontaista: poikamme on todella poikamainen eli häntä kiinnostaa kulkuneuvot, koneet, sodat, dinosaurukset jne. Itse olin lapsena erittäin tyttömäinen tyttö: leikin vain nukeilla ja piirtelin vain prinsessoja. En ikinä olisi suostunut leikkimään veljieni kanssa sellaisia leikkejä, joita nyt poikani kanssa leikin. Mieheni taas on hyvin asiallinen ”tutkijatyyppi”, jolle mielikuvitus ja luovuus eivät ole omien sanojensa mukaan vahvinta osaamisaluetta. Silti haluamme leikkiä lapsemme kanssa, koska siihen liittyvä epämukavuus on pieni hinta onnellisesta lapsesta ja läheisestä suhteesta häneen.

Kannattaa miettiä, mikä on pitkällä aikavälillä tärkeintä.

Läsnäoleminen ei tarkoita leikkimistä.  Itse en ole ikinä ollut mikään hiekkalaatikolla viihtyvä tai lautapeleistä nauttiva äiti, tai se joka jaksaa lasten kanssa leikkiä hippaa, piilosta jne. 

Teemme kyllä muita asioita, käymme leffassa yhdessä n. kerran kuussa, vien lapsia hoplopiin, parkouriin, uimahalliin, kyläilemään kaveriperheiden luo tms. viikottain. En kuitenkaan varsinaisesti leikitä tai muuten osallistu lasten tuohuihin, ennemmin seuraan vierestä tai sitten teemme asioita, joihin aikuinen voi osallistua ilman väkinäistä "lapselliseksi" heittäytymistä (leipominen, ulkoilu, tv:n katselu yhdessä)

Koulun jälkeen kysyn kuulumiset, mutta voin rehellisesti sanoa etten tiedä missä viidenluokkainen menee matikassa, englannissa jne. Itse on aina hoitanut läksynsä ja koenumeroiden perusteella (8-9:n oppilas) menee ihan hyvin. Viidesluokkalainen myös viihtyy enemmän omissa oloissaan kun on jo sen verran vanhempi.

Ekaluokkalaisemme on kyllä seurallisempaa sorttia, hakeutuu itse olohuoneeseen meidän luo juttelemaan ja halaamaan jne. Lapset myös leikkivät paljon yhdessä ja juttelevat esim. peleistä ja youtubevideoista jne.

Koen kyllä että olen LÄSNÄ, vaikken todellakaan ole mikään leikkeihin osallistuva heittäytyjä-äiti. Ei mielestäni vanhemmat tarvitsekaan koko ajan olla ns. lapsen tasolla. 

Tutulta kuulostaa ap:n teksti. Osa lapsistani on jo aikuisia ja aina löytyy ihmettelijöitä sillekin miksi en tiedä mitä heille kuuluu ja ihmetellään kun en puutu heidän elämäänsä ja valintoihinsa. No kun ei kiinnosta ihan suoraan sanottuna. Aikuiset ihmiset hoitakoon oman elämänsä. Kotona oleva nuoriso saa kaiken sen huomion mitä kasvu ja kehitys vaatii, koska niin kuuluu vanhemman tehdä.