Sattuu niin kovasti lapsen kaveriasiat

ja aina pettymystä kavereihin.yksi hyvä ystävä on joka myös välil aiheuttaa surua tytölle...olen

todennu ett se on elämää vaan... mut vituttaa se silti.

itekkii pettyny ihmisiin aina nii lapsi oppii jo ny pettyyn

Älä vaan opeta lapsellesi tuollaista elämän asennetta! Jos aina ajattelee, että muut pettää ja muihin ei ole luottamista, niin varmasti niin käy.

Usein nämä ihmiset, jotka joutuvat pettymään ihmisiin, joutuvat pettymään aika moneen ihmiseen. Mikähän siinä on? Voisikohan olla omasta asenteesta kiinni? Omasta tavasta ajatella negatiivisesti ja uskoa muista aina pahinta?

Jos ohareita tulee paljon, niin silloin vaihtoehtona olisi lähinnä vaihtaa seuraa. Mutta olisiko siellä luokalla muuta seuraa?



Sitten toinen juttu on tokaluokkalaisilla ei aina ole kovin hyvin hallussa tuo sopimisen pitäminen. Joillekin se ei tarkoita mitään ja voi vaihtaa mielenkiintoisempaan juttuun heti kun sattuu kohdalle. Suurin osa varmaan oppii tuon sopimisen parin vuoden sisään, mutta joillakin asia tuottaa vaikeuksia vielä aikuisenakin.



Itsepintaisesti ei kannata yrittää. Jos kaverit eivät ole kiinnostuneet seurasta, niin eivät ole. Tosin pojan on hyvä kyllä muistuttaa kaveria siitä jos on luvannut ja kertoakin että ei ole kivaa luvata ja sitten ei olekaan. Mutta inttäminen ei auta mitään.



Vanhempana kannattaisi yrittää päästä seuraamaan lasten ryhmädynamiikkaa ja puuhailua sivustaseuraajana. Siinä voisi oppia paljonkin. Eli jos haluat auttaa lasta, niin silmät ja korvat auki ja seuraamaan miten lapsilla keskenään menee, mitä puuhaavaat ja onko jotain juttuja mistä toiset tykkäävät ja oma lapsesi ei tai toisinpäin. Lisäksi hyvä olisi seurata miten ristiriitatilanteita hoidetaan.



Aikuisella on ihan erilainen perspektiivi ymmärtää miten näissä tilanteissa kannattaisi toimia. Siitä voi jutella lapsen kanssa ja ehdottaa hienovaraisesti tiettyjä toimintamalleja. Lapsella jolla on ymmärtävän ja asioista perillä olevan aikuisen tuki kaveriasioiden hoitamiseen on ehdoton etulyöntiasema kaveriasioissa. Eli itse ehdottaisin että selvität ensin missä mennään ja tuet ja autat lasta kaveriasioissa.

Hei, Ymmärrän että on vanhemmille rankka paikka ja varmasti itsekin ahdistuisin. Niin kuin edellä jotkut sanoivat,niin tärkeätä on, että et näytä lapselle ahdistustasi. Muutenhan poikasi joutuu kärsimään vielä siitä, että on aiheuttanut äidille mielipaha. Kuuntele poikaasi, mutta älä liikaa puutu, äläkä tee siitä itsellesi surua. En ota kantaa kasvatustapaasi enkä missään nimessä tarkoita sitä, että kaverittomuus olisi lapsen oma vika. MUTTA läheltä seuranneena minusta jotkut vanhemmat tekevät siinä karhunpalveluksen lapsilleen, että eivät opeta lapsia itse selvittämään riitojaan yms. pikkukahnauksia. Esim. tällaiset vanhemmat, jotka tekevät kaiken lapsen puolesta, jolloin lapsi ei opi itse mitään. Esim. pihalla/hiekkalaatikolla käskevät muita lapsia, miten pitää toimia. KOmentavat muiden pieniä lapsia, kuinka lapio pitää antaa takaisin meidän pikkukullalle. Pakottavat muiden lapsia pyytämään anteeksi pikkukullaltaan. Minusta sen sijaan pitäisi opettaa sitä omaa kultamurua sietämään vähän enemmän toisilta lapsilta. Sanoa vaikka, että kyllä sä sen lapion varmaan saat kohta takaisin, tai neuvoa lasta itse pyytämään lapion takaisin. Teillä ei välttämättä ole lainkaan tällainen tilanne, mutta ehkä joskus kaverittomuudessa voi olla kyse siitä, että lapsi ei ole oppinut sosiaalisia tapoja, eikä häntä ole opetettu miten tilanteista selvitään. Tätä asiaa pystyy itse havainnoimaan silloin kun lapsi on muiden seurassa ja katsoo miten lapsi silloin toimii. Osaako olla reilusti oma itsensä.

Toiset puuttuvat liikaa=tekevät lapsen puolesta ja toiset eivät puutu mitenkään. Yhteistä kummallekin taitaa olla etteivät opasta omaa lastaan toimimaan näissä tilanteissa. Tosin vaatii läsnäoloa ja huomiointia.

Kyllä lapselle on tärkeää oppia myös puolustamaan itseään myös niin että tietää missä se raja menee. Ei ole todellakaan yksinkertainen asia. Aikuisillekin voi tuottaa vaikeuksia. Mutta itse en opettaisi vaan sietämään ja olemaan passiivinen, vaan toimimaan tilanteessa ja olemaan aktiivinen.

on pitänyt pienestä asti opettaa, ettei saa antaa toisten kiusata/lyödä/määrätä. Sitten on ollut ongelmana, että antaa takasin joka harmistuksen aiheesta. On opetettu, että jotain pitää kestää ja sietää, elämä on vaikeaa, ei kaikesta saa suuttua.

Koko pieni elämä yhtä säätöä. Päiväkotien tätien ja opettajien kanssa näitä otettu puheeksi ja aina olen ollut valmiina ottamaan ohjeita vastaan. Että mitä minä voin tehdä! Aina yhtä taistelua ja opettamista, miten missäkin tilanteessa käyttäydytään.

Liekö siinä se syy kavereiden puuttumiseenkin...



ap

Ja meidän lapsi kyläillyt heillä. En ole lainkaan ahdistunut tilanteesta eikä ole lapsikaan.

te sit varmaan pidätte meitä ihan friikkeinä, kun meillä kotona eskarilaisen luona ei ole vielä kertaakaan kyläillyt kaveria. Eikä ole meidän lapsikaan kenenkään luona ollut. Ihan tyytyväinen lapsi tähän asiantilaan.

En jaksa uskoa että tahti koulussakaan kovin paljon muuttuisi tuon lapsen osalta.

Ahdistus valtaa kun tuntee ettei itse voi asialle mitään. Ahdistus helpottaa kun on keinoja millä edetä. Eli älä ahdistu, vaan mieti mikä on ongelma ja miten se ratkaista. Kun se on selvinnyt, niin sitten harjoittelemaan toimimista.



Ei varmasti ole päivän, eikä kahden aikana korjaantuva asia, eikä varmaan kuukausitasollakaan. Mutta toivoa voi olla puolen vuoden-vuoden sisällä ja pikkuhiljaa.



Välillä voi kyllä turhautua, mutta yritä välttää ahdistusta. Tämä nettikeskustelukin on hyvä kontaktipinta ja osa vastauksista varsin hyviä. Jos kaipaat enemmän apua, niin soita perheneuvolaan. Etsi tietoa kirjoista ja kysele neuvoa muilta vanhemmilta. Juttele miehesi kanssa ja kysele poikasi käsityksiä asioista.



Sinänsä ymmärrän asian vakavuuden sinulle, sillä itsekin pidän noita kaveriasioita todella tärkeänä, yhtenä tärkeimmistä (perheen lisäksi).

mielestä vanhempien kannattaisi tehdä asialle edes jotakin. Omia vanhempiani ei kiinnostanut, vaikka mulla ei ollutkaan kuin yksi kaveri, joka sekin vuosien mittaan jäi. Olin ujo ja koulussa kiusattiin, joten kyhjötin sitten vuosikaudet vaan kotona. Ajattelin, etten voi mennä minnekään harrastukseen, koska siellä voi olla noita koulu"kavereita", mutta ei multa edes kysytty, että haluaisinko tehdä mitään tai harmittaako, ettei seuraa ole. No kerran isä sanoi, että ilmankos sulla ei ole kavereita, kun olet noin hullu (pelkäsin pakkomielteisesti äidin kuolemaa).



Itse ainakin luulen, että harrastukset olisivat auttaneet asiaa, olisin saanut kenties itsevarmuutta ja kokenut iloa jostakin, ja varmaan olisi joitain kavereitakin voinut löytyä, en kuitenkaan oikeasti ollut hullu..

on pitänyt pienestä asti opettaa, ettei saa antaa toisten kiusata/lyödä/määrätä. Sitten on ollut ongelmana, että antaa takasin joka harmistuksen aiheesta. On opetettu, että jotain pitää kestää ja sietää, elämä on vaikeaa, ei kaikesta saa suuttua. Koko pieni elämä yhtä säätöä. Päiväkotien tätien ja opettajien kanssa näitä otettu puheeksi ja aina olen ollut valmiina ottamaan ohjeita vastaan. Että mitä minä voin tehdä! Aina yhtä taistelua ja opettamista, miten missäkin tilanteessa käyttäydytään. Liekö siinä se syy kavereiden puuttumiseenkin... ap

Olisiko se että lapsi ei osaa käyttäytyä tilanteissa oikeissa rajoissa se syy ettei kavereita hirveästi kiinnosta?

Taistelu ja opettaminen (oletan että olet kertonut miten tulee toimia) on varmasti kuluttavaa. Lisäksi lapsi helposti tuntee tällöin että ei ole hyvä eikä riittävä. Oletko kokeillut enemmän kehumista kun on sujunut hyvin ja lahjomista että sujuisi hyvin? Eli ei kepillä vaan porkkanalla.

Nyt poikasi on sen ikäinen että voisit toimia keskustelemalla ja kysymällä pojaltasi. Anna hänen oivaltaa itse kun ohjaat hienovaraisesti.

Esim. Annat jonkun esimerkin ristiriitatilanteesta ja kysyt pojalta miten ratkaisisi (tarvittaessa annat vaihtoehtoja). Sitten pojan kanssa voisi keskustellla miltä se tuntuisi ja miltä muut vaihtoehdot tuntuvat ja kysyä minkä luulisi auttavan. Lisäksi hyvä olisi kysyä pelottaisiko joku vaihtoehdoista ja mitä luulee että siitä seuraa jne. Eli kunnon keskustelua pojan näkökulmasta. Hyvä olisi jutella siitä minkälainen kaveri on kiva kaveri ja minkälaisen lapsen kanssa kukin viihtyy.

Hyvä olisi kertoa myös omista vaikeuksistaan (kaveri on luvannut ja ei olekaan voinut olla tms.) että lapsi käsittäisi että muillakin voi olla tai ollut tälläistä. Lisäksi lapsi käsittää maailmaa enemmän tässä ja nyt ja on vaikea ajatella vaikutuksia pidemmällä aikavälillä, jolloin voi olla hyvä muistuttaa että tiettyjen asioiden kanssa kestää ennen kuin on vaikutusta.

kaikille vastanneille tähän asti. Palaan myöhemmin lukemaan lisää, mutta näistäkin on ollut jo apua.

ap

33 oli hyvä kirjoitus.



Kannattaa miettiä, että onko liika "opettaminen" hyväksi. Seuraisin enemmän nyt alussa sivusta, miten lapsesi toimii muiden kanssa.



Yritä sopia jonkun vanhemman (koulusta tai omasta tuttavapiiristäsi) kanssa leikkitreffeistä, jolloin se vastuu lupauksen pitämisestä ei jää tokaluokkalaisen lupauksen tasolle. Ota vaikka ihan puheeksi jonkun vanhemman kanssa, että on ollut vaikeuksia saada kavereita, ehkä näillä luokkakavereiden vanhemmillakin voisi olla joku näkemys, mistä johtuu.



Sitten lapset leikkimään ja itse toiseen huoneeseen kahvittelemaan. Puutu vain, jos selkeästi huomaat, että lapsesi tekee sellaista, joka todennäköisesti karkottaa kaverit. Mutta älä puutu tai varsinkaan kamalasti kasvata muiden kuullen.



Neuvomisen, kasvattamisen tai läksyttämisen sijaan yrittäisin ohjata lasta itse oivaltamaan. Eli lapsesi pitäisi saada ymmärtämään, miltä muista ihmisistä mikäkin asia tuntuu.



Ehkä ongelma on tosiaan, että lapsesi suuttuu helposti. Minä en ehkä sanoisi, että kaikesta ei kannata suuttua, vaan kehottaisin lasta miettimään, miksi suuttui.



Vaikeita juttuja sikäli, että lapset eivät yleensä tykkää keskustella tällaisista asioista, vaan kiusaantuvat helposti.



Niin on myös, että väkisin ei kannata kenenkään seuraan tuppaantua. Mielummin etsii sitten muualta kavereita.



Jos tosissaan olet valmis ottamaan neuvoja, niin laita tänne vaikka joku esimerkki poikasi ylilyönnistä, eli mistä suuttuu ja mitä sitten tapahtui.

Olen nähnyt miten hän tekee tuttavuutta ulkona.

Menee vieraan lapsen lähelle ja silmillään viestittää, että nyt mennään.

Lapsi joka on kiinnostunut, niin tarttuu tähän heti.

Eli poika vaan pihalle ja touhuumaan lähelle muita lapsia.

Siitä se lähtee.

Toivottavasti teidän kotipihalla on muita lapsia.

Nyt kannattaa etsiä uusia tuttavuuksia, jos näistyä vanhoista ei ole kavereiksi.

Meillä poika ainakin tarvii jokapäivä kaverin ja joskus sitä ei ole ja se on sitten pojalle vaikeeta.

Välillä tuntuu, että meidän perhe ihan kärsii pojan sosiaalisuudesta. Ei kotirauhaa ole koskaan.

Poikamme on toisella luokalla. Muutama kaverinsa harrastaa usein sitä että lupaavat olla koulun jälkeen, ja sitten kun poikani soittaa tai menee hakemaan niin siellä onkin joku muu kaveri.

Ja mikä parasta (=pahinta), ei tule kuuloonkaan että pyytäisivät poikani mukaan.

Erään kaverin äiti myös jopa välillä sanonut ulko-ovellaan että: "Meille ei nyt mahdu (kun on jo 1-2 kaveria)".

Joo, ymmärrän että aina ei jaksa kun monta tenavaa pyörii ja huutaa mutta 8-vuotiaat nyt leikkii yleensä vähän hiljempaa kuin esim. jotkut 4-vuotiaat.

Meillä on puolet pienempi kämppä, muttei mulla kyllä ole sydäntä kenellekään pojan kaverille sanoa että "Meille ei nyt mahdu (mitä jos leikkisit yksin)".

Muutenkin olen pojalleni sanonut että ketään ei saisi jättää yksin vaan pyytää mukaan leikkeihin.

Toki joskus on kiva olla ihan vaan kahdestaan jonkun kaverin kanssa, mutta mitä olen seurannut niin yleensä poikien leikit ja pelaamiset on sellaisia että siihen mahtuu monta mukaan.

On pojalla pari sellaistakin kaveria joiden kanssa leikkivätkin isolla porukalla.



Lapsille pitää OPETTAA empaattisuutta ja muiden huomioon ottamista. Tuntuu että nykyään kasvatetaan lapsista itsekkäitä omaan napaan tuijottajia.

Olen usein tällä palstalla ja tuttavien keskustluissa törmännyt siihen huoleen, että lapsilla ei ole kavereita. Jotenkin ihan käsittämätöntä. Onko nykyään lapset niin uusavuttomia ja sosiaalisesti kykenemättömiä, ettei saa edes omatoimisesti kavereita hankittua? En olisi voinut kuvitellakaan, että omat vanhemmat olisi alkaneet mulle kavereita etsimään. Meitä oli asuinalueella helposti koossa 10-15 lapsen porukka, jonka kanssa seikkailtiin ja leikittiin. Ja sitten sama jengi jatkoi lähikouluun samalle luokalle. Tämä siis 80-luvulla.

Sen kyllä myönnän, että olin sosiaalisesti kyvytön. Mutta jos sitä lapsena on ujo ja arka, sitä on hirveän vaikea muuttaa. Kokemusta on. Eikä sellaisen lapsen vanhempaa varmasti auta tuollaiset "en voi ymmärtää" -kommentit. Lapset (ja aikuisetkin) nyt vain ovat erilaisia.

joka pihalla ei todellakaan löydy tuollaista lapsilaumaa.

Opetteja ikäänkuin sivuutti koulun ilmapiiriin liittyvät ongelmat. Ja onhan niihin vaikea puuttua, eivät opettajat ja välituntivalvojat millään kaikkea näe ja kaikkeen pysty puuttumaan.

Opettaja korosti kuitenkin, että on seurannut poikani tilannetta tarkasti, ja juttelee tämän kanssa, ettei kiusaamista ole tapahtunut.

Nyt tuntuu vain siltä, että poikani on pian yksinäinen, hyljeksitty opettajan suojatti, jonka kanssa ei kukaan halua olla. Kai liioittelen, mutta onhan hänellä jossain jotain harjoittelemisen tarvetta, jos ei pärjää niin kuin muut. Iloinen on olemukseltaan kotona ja koulussa, mutta minusta tässä on selvä mahdollisuus syrjäytymisen alulle..

ap