Lue keskustelun säännöt.
Sattuu niin kovasti lapsen kaveriasiat
17.03.2010 |
Onko kellään muulla samanlaista? Tokaluokkalaisella on silloin tällöin kavereita, mutta useimmiten on yksin. Ja usein sopii koulussa jotain kavereiden kanssa, mutta sitten kaverit eivät voikaan olla enää koulun jälkeen. Poika sitten puhuu puhelimeen, että sinähän lupasit olla! Ja näitä pettymyksiä on usein. Ja äitinä se sattuu niin, että melkein itkettää.
Kommentit (75)
Minä komppaisin aikaisempaa kirjoittajaa. Mielenkiintoisia harrastuksia kehiin, joiden parista voi löytää uusia ystäviä. Ja vaikka ei niin sydänystäviä löytyisikään niin tuttavapiiri ja sosiaaliset kontaktit laajenevat.
Jonkun vanhemman kanssa voisi myös yrittää sopia, että joku lapsi tulisi leikkimään sovitusti- vaikka viikonloppuna. Ei tarvitse olla samalta luokalta tai ikätoveri - kunhan on leikkiseuraa silloin tällöin!
Tärkeintä mielestäni on olla viestittämättä lapselle että tilanne on "surku", vaan yrittää korjata tilannetta vaivihkaa ja kehitellä hyviä puolia tämän hetkisessä tilanteessa
On niin tuttua tuo sydämen särkeminen lapsen kaveritilanteen vuoksi. Meillä auttoivat harrastukset ja aika - sekä "roolileikki", jolla harjoiteltiin kavereiden pyytämistä leikkiin/kylään, ja muutenkin sosiaalisia taitoja esim. lievissä kiusaamistilanteissa.
Kyllä se siitä! Meiltä äideiltä vain vaaditaan näissä asioissa sinnikkyyttä ja mielikuvitusta - ja venymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tokaluokkalaisella on kaksi kaveria, jotka käyvät meillä ja joiden kanssa voi ulkoilla. Mutta näilläkin on molemmilla muita kavereita ja tekevät joskus ohareita. Luokan pojat harrastaa melkein kaikki jalkapalloa, josta meidän poika ei tykkää (kokeiltiin), joten jää siksikin ulos joistain jutuista. Lisäksi poika ei mahtunut tänä vuonn ailtikseen, joten joutuu olemaan iltapäivät yksin tai isoveljen kanssa. Pojalla on kaveri koulun jälkeen n. kerran viikossa ja puhuu, että muilla on joka päivä joku... raastaa kyllä tosiaan äidin sydäntä.
Olen usein tällä palstalla ja tuttavien keskustluissa törmännyt siihen huoleen, että lapsilla ei ole kavereita.
Jotenkin ihan käsittämätöntä. Onko nykyään lapset niin uusavuttomia ja sosiaalisesti kykenemättömiä, ettei saa edes omatoimisesti kavereita hankittua? En olisi voinut kuvitellakaan, että omat vanhemmat olisi alkaneet mulle kavereita etsimään. Meitä oli asuinalueella helposti koossa 10-15 lapsen porukka, jonka kanssa seikkailtiin ja leikittiin. Ja sitten sama jengi jatkoi lähikouluun samalle luokalle. Tämä siis 80-luvulla.
Oma esikoinen menee vasta ensi vuonna kouluun, mutta pelkään jo nyt tuota, että hän jää syrjään eikä saa kavereita. Itse olin lapsena todella yksinäinen ja koulukiusattu enkä missään nimessä haluaisi samaa kohtaloa omalle lapselle.
Harrastus hänellä jo on, mutta voisitteko miettiä yhdessä jonkin toisen lajin jota hän voisi aloitella? Olisiko sinun mahdollista kutsua 2-3 luokkakaveria teille esim. elokuvailtaan? Tai pyydä poikaasi pyytämään joku kaveri ja vie heidät vaikka syömään tai muuta kivaa. Emmehän me vanhemmat voi hirmuisesti edesauttaa lastemme kaverisuhteiden syntymistä, mutta tuommoisia pikkukikkoja voi ainakin kokeilla.
Selvittelin luokkalaisten harrastuksia (poikani kautta) ja meille (pojalle) sopivaa ei löytynyt. Ja itse puhuu, ettei haluaisi harrastaa mitään, kun ei kuulemma kaikki muutkaan harrasta. Yhteen siis on hänet "pakotettu".
Ja opettajan mukaan pojalla on koulussa kavereita ja on sen luontoinen, että varmasti saa kavereita. Olen tästä vähän eri mieltä.
Niin, ja meilläkin oli muutto ennen ensimmäistä luokkaa, joten eskarikaverit menivät eri kouluun. Mutta jo eskariaikana toiset pojat kyläilivät toistensa luona useammin kuin meidän poika, joten ei mitenkään suosittu ollut sielläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ekaluokkalainen on koulun jälkeen iltiksessä ja sen jälkeen pari kertaa viikossa harrastuksessa. On välillä ihan tuskissaan, kun saa pyyntöjä tulla leikkimään/joku tulisi meille leikkimään, koska haluaisi olla vaan ihan rauhassa lueskella, tehdä legoja yms. joskus. Haluaa siis ihan rauhoittua vaan välillä ja olla omissa oloissaan.
Ehkä lapsesi kavereiden kieltäytyminen ei johdukaan siitä, että ne kaverit olisi aina jonkun toisen kaverin kanssa, vaan että ne vaan on itsekseen (tai vaikka sisarusten kanssa) joskus illat.
Onko kuitenkin koulussa kavereita, välkillä siis?
ja kärsii siitä paljon. On tosi kiltti ja hiljainen, sellaiset vaan jäävät syrjään :-(((
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja he käyvät meillä noin kerran viikossa, ei siis kaikki kerralla. mut yleensä heistä joku tulee meille. ja meidän tyttö vastaavasti käy noin kerran viikossa jollain kaverilla koulun jälkeen. ja mun mielestä tämä on ollut ihan ok. vasta nyt törmäsin tähän et jos ei päivittäin ole kavereiden kaa koulun jälkeen niin on yksinäinen??
ei helpottanut pahaa mieltä yhtään, miten joku on lapsena saanut hyvin kavereita puistosta jne.
Oma poika lopetti noin vuosi sitten sen ovelta ovelle kiertämisen, joka ovelta kun tuli usein se sama vastaus, ei voi olla. Ja siihen en häntä pakota, nythän hän voi soittaa ja kysyä, ilman, että tarvitsee käydä nöyristelemässä.
Ja poika varmasti viihtyy hyvin yksinkin tai pikkusisarusten kanssa, itse kai tämän raskaammin otan. Itsellä ei ole ollut montaa ystävää, ei ole vieläkään, enkä totisesti haluaisi samaa kohtaloa lapsilleni.
Ja kasvatuksessa on varmasti paljon pielessä, mutta en kyllä tietoisesti ainakaan ole halunnut kasvattaa lapsistani uusavuttomia, en ole heille kenellekään ystäviä hankkinut, enkä muitakaan asioita tehnyt heidän puolestaan.
Poika itse puhuu, että on yksin välituntisin, mutta opettaja sanoo, että on kavereita. En tiedä, miten siellä oikeasti menee.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyydä opettaja apuhumaan luokassa kiusaamisesta/eristämisestä, eli ottaisivat asian esille kuin kouluopetukseen liittyvänä ja voisivat pohtia porukalla asiaa, millaiselta kaverista tuntuu jos jätetään yksin
Kirjoitin siitä, että poika kysyy kavereita ja yrittää sopia yhdessä olemisesta, mutta kaverit eivät suostu tai peruvat. Ja jos useampaan viikkoon! ei käy kenenkään luona tai kukaan meillä tai ulkona, niin tässä tapauksessa se mielestäni on yksinäistä. Toisille riittää vähempi, varmasti senkin vuoksi, että se on viikottaista ja molemminpuolista. Meillä se on sitä, että poika haluaisi, muttei saa kavereita.
ap
ja he käyvät meillä noin kerran viikossa, ei siis kaikki kerralla. mut yleensä heistä joku tulee meille. ja meidän tyttö vastaavasti käy noin kerran viikossa jollain kaverilla koulun jälkeen. ja mun mielestä tämä on ollut ihan ok. vasta nyt törmäsin tähän et jos ei päivittäin ole kavereiden kaa koulun jälkeen niin on yksinäinen??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on ahdistua itse tilanteesta. lapsi vaistoo ahdistuksesi. Luo sinä positiivista ajattelua lapseen. kuljeta häntä harrastuksiin ja tehkää yhdessä jotain kivaa. Käykää kirjastosta hakemassa mielenkiintoisia kirjoja. Viesti aina lapselle, kun kaveri peruuttaa, että Ei se nyt maailmanloppu ole, keksitään jotain muuta tekemistä.
on kerran viikossa tunti tunteista, toisen huomioon ottamisesta jne. En muista tämän nimeä, mutta kyllä siellä asiat ovat esillä ja kiusaamiseen puututaan kiva koulu - menetelmällä tjsp.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei mulla oli tyttö pienenpänä vuosi kausia yksinäinen mutta nyt teininä kavereita on todella paljon.Harrastus auttoi ja kaiketi se että lakkasi etsimästä kavereita, kun tyttö antoi asian olla tulivat kaverit itse ajan kanssa juttelemaan.Epätoivoisen lapsen niinkuin aikuisenkin tunnistaa tavallaan vaistomaisesti ja se saattaa pelottaa..mitens itse suhtautuisit vastaavassa tilanteessa? Josko pojan saisi silti johonkin missä itseluottamus kasvaisi ja tuntisi olevansa hyvä niin sieltä varmasti kaverikin löytyisi.Tai näin siis minä ajattelisin.
te sit varmaan pidätte meitä ihan friikkeinä, kun meillä kotona eskarilaisen luona ei ole vielä kertaakaan kyläillyt kaveria. Eikä ole meidän lapsikaan kenenkään luona ollut. Ihan tyytyväinen lapsi tähän asiantilaan.
En jaksa uskoa että tahti koulussakaan kovin paljon muuttuisi tuon lapsen osalta.
Hei,
Ymmärrän että on vanhemmille rankka paikka ja varmasti itsekin ahdistuisin. Niin kuin edellä jotkut sanoivat,niin tärkeätä on, että et näytä lapselle ahdistustasi. Muutenhan poikasi joutuu kärsimään vielä siitä, että on aiheuttanut äidille mielipaha.
Kuuntele poikaasi, mutta älä liikaa puutu, äläkä tee siitä itsellesi surua.
En ota kantaa kasvatustapaasi enkä missään nimessä tarkoita sitä, että kaverittomuus olisi lapsen oma vika.
MUTTA läheltä seuranneena minusta jotkut vanhemmat tekevät siinä karhunpalveluksen lapsilleen, että eivät opeta lapsia itse selvittämään riitojaan yms. pikkukahnauksia.
Esim. tällaiset vanhemmat, jotka tekevät kaiken lapsen puolesta, jolloin lapsi ei opi itse mitään.
Esim. pihalla/hiekkalaatikolla käskevät muita lapsia, miten pitää toimia. KOmentavat muiden pieniä lapsia, kuinka lapio pitää antaa takaisin meidän pikkukullalle. Pakottavat muiden lapsia pyytämään anteeksi pikkukullaltaan.
Minusta sen sijaan pitäisi opettaa sitä omaa kultamurua sietämään vähän enemmän toisilta lapsilta. Sanoa vaikka, että kyllä sä sen lapion varmaan saat kohta takaisin, tai neuvoa lasta itse pyytämään lapion takaisin.
Teillä ei välttämättä ole lainkaan tällainen tilanne, mutta ehkä joskus kaverittomuudessa voi olla kyse siitä, että lapsi ei ole oppinut sosiaalisia tapoja, eikä häntä ole opetettu miten tilanteista selvitään.
Tätä asiaa pystyy itse havainnoimaan silloin kun lapsi on muiden seurassa ja katsoo miten lapsi silloin toimii. Osaako olla reilusti oma itsensä.
ja aina pettymystä kavereihin.yksi hyvä ystävä on joka myös välil aiheuttaa surua tytölle...olen
todennu ett se on elämää vaan... mut vituttaa se silti.
itekkii pettyny ihmisiin aina nii lapsi oppii jo ny pettyyn
Hyvin tiedän, että lapset vaistoavat, vaikkei heille puhuisikaan. Yritän usein ajatella positiivisesti, niin kuin muillakin elämän osa-alueilla, mutta aina, läheskään aina, en pysty vaikuttamaan tunteisiini. Ääneen en tietenkään ilmaise pettymystä tai surua...
Pojalla on ollut vaikeuksia sosiaalisissa taidoissa, suurin vaikeus on ollut kiltteys. Pienestä pitäen ollut päiväkodissa ja siellä oppinut jäämään alakynteen. Minä opetin, ettei lyödä saa ja poika ei ole oppinut pitämään puoliaan. Nyt isompana opettelee ja välillä tulee ylilyöntejä. Itsetunto on huono, ja sitä olen yrittänyt "parantaa" koko pienen ikänsä. Ehkä parhaat keinot ovat vielä löytämättä.
Pojalla on ollut vaikeuksia sosiaalisissa taidoissa, suurin vaikeus on ollut kiltteys. Pienestä pitäen ollut päiväkodissa ja siellä oppinut jäämään alakynteen. Minä opetin, ettei lyödä saa ja poika ei ole oppinut pitämään puoliaan. Nyt isompana opettelee ja välillä tulee ylilyöntejä. Itsetunto on huono, ja sitä olen yrittänyt "parantaa" koko pienen ikänsä. Ehkä parhaat keinot ovat vielä löytämättä.
Minua vähän ärsyttää, kun aina puhutaan, että kun ovat niin kilttejä.
Minusta on myös kyse siitä, että eivät osaa pitää puoliaan, ja sitä pitää joillekin opettaa, koska eivät esim ole niin fyysisiä.
Meillä esim. esikoisen ja kuopuksen välillä valtava ero. Ehkä silti sanoisi että esikoinen on kiltti ja toinen ei. Ovat vaan erilaisia. Esikoiselle yritän opettaa, että älä jää lyötäväksi, mene pois jos sattuu (kun kuopus fyysisempänä tykkää painia). Sano, mitä haluat. Sano veljelle, että sua sattuu. Huuda täysillä jos muu ei auta.
Tuollaisia minä yritän opettaa pojalleni,joka ei pidä painimisesta yms.
Lapsia pitää mielestäni myös opettaa siinä, että sanovat ääneen oman tahtonsa. Toisaalta myös siinä, että oppivat välillä leikkimään niin kuin toisetkin tahtoo.
Vaikeita kysymyksiä, jatketaan keskustelua.
Eikö teidän talon lähellä ole leikkipuistoa, pulkkamäkeä tai urheilukenttää, jonne poika voisi mennä? Niin me ainakin lapsena haettiin kavereita. Etsittiin ulkoa tai sitten ihan soitettiin ihmisten ovikelloja ja kysyttiin, onko teillä lapsia, jotka tulee ulos leikkimään.
Tai sitten jotain porukalla tehtävää harrastusta kehiin. Partio on hyvä, monipuolinen harrastus, jossa laumasta ja myöhemmin vartiosta muodostuu kaveriporukka. Vie poika lippukuntaan, jossa käy samassa koulussa ja teidän lähellä asuvia lapsia.
Joukkuelajikin voi olla hyvä, jos vaan seura ei ole mikään kamala kilpailuhenkinen "näistä on kaikista tultava huippu-urheilijoita"-tyylinen juttu. Nuori Suomi järjestää lapsille usein sellaista tervehenkistä, vähemmän kilpailuhenkistä urheiluohjelmaa.
Käden taitoja tai kuvaamataiteita opettava lasten kurssi voisi myös tarjota mahdollisuuden tavata uusia ystäviä.
Tai ehdota lapsen opelle tanskalaista mallia. Siinä oppilaiden vanhemmat jaetaan kolmeen porukkaan ja vanhemmat järjestää sitten oman porukkansa lapsille 5x vuodessa jotain kivaa: polkupyöräretken, peli-illan, piknikin, tms. 2 kertaa vuodessa kaikki vanhemmat järjestävät koko luokalle yhteisen juhlan tms. hauskaa. Ja kerran kuukaudessa oppilaat kerääntyvät neljän ryhmissä jonkun lapsen kotiin, jossa yhdessä kokataan vanhemman johdolla herkkuateria.
Sillä tavalla vanhemmat ja lapset tutustuvat toisiinsa. Ja luokan yhteishenkikin kasvaa! Ehdota tätä opelle.