Sattuu niin kovasti lapsen kaveriasiat

Tiedätkös, että nykyään vanhemmat asennoituu näihin asioihin niin, että tärkeintä on, että mun lapsella on kavereita ja joku muu on kiusattava.

Yksi esimerkki vaikka meiltä. Luokassa oli 2 hiljaista poikaa, meidän ja yks toinen. Minä en tajunnut taktikoida niin kuin tämä toinen. Eli hoki pojalleen, että tee kaikki, ettei sinusta tule kiusattua vaan tulee meidän pojasta.

Äiti alkoi hyysätä pahimpia kiusaajia ja lahjoa heitä. Puhui heille ja pojalleen pahaa meidän pojasta. Lopulta sosiaaliset suhteet meni niin, että meidän poika syötiin ulos kylmästi.

Ei vanhemmat suostu mihinkään yhteistyöhön. Tärkeintä on, että saavat jonkun muun kiusatuksi niin oma lapsi ei jää siihen rooliin. Eivät uskalla antaa oman lapsen leikkiä kiusatun kanssa, koska pelkäävät, että oma lapsi leimaantuu.

Eikö teidän talon lähellä ole leikkipuistoa, pulkkamäkeä tai urheilukenttää, jonne poika voisi mennä? Niin me ainakin lapsena haettiin kavereita. Etsittiin ulkoa tai sitten ihan soitettiin ihmisten ovikelloja ja kysyttiin, onko teillä lapsia, jotka tulee ulos leikkimään.

Tai sitten jotain porukalla tehtävää harrastusta kehiin. Partio on hyvä, monipuolinen harrastus, jossa laumasta ja myöhemmin vartiosta muodostuu kaveriporukka. Vie poika lippukuntaan, jossa käy samassa koulussa ja teidän lähellä asuvia lapsia.

Joukkuelajikin voi olla hyvä, jos vaan seura ei ole mikään kamala kilpailuhenkinen "näistä on kaikista tultava huippu-urheilijoita"-tyylinen juttu. Nuori Suomi järjestää lapsille usein sellaista tervehenkistä, vähemmän kilpailuhenkistä urheiluohjelmaa.

Käden taitoja tai kuvaamataiteita opettava lasten kurssi voisi myös tarjota mahdollisuuden tavata uusia ystäviä.

Tai ehdota lapsen opelle tanskalaista mallia. Siinä oppilaiden vanhemmat jaetaan kolmeen porukkaan ja vanhemmat järjestää sitten oman porukkansa lapsille 5x vuodessa jotain kivaa: polkupyöräretken, peli-illan, piknikin, tms. 2 kertaa vuodessa kaikki vanhemmat järjestävät koko luokalle yhteisen juhlan tms. hauskaa. Ja kerran kuukaudessa oppilaat kerääntyvät neljän ryhmissä jonkun lapsen kotiin, jossa yhdessä kokataan vanhemman johdolla herkkuateria.

Sillä tavalla vanhemmat ja lapset tutustuvat toisiinsa. Ja luokan yhteishenkikin kasvaa! Ehdota tätä opelle.

Mutta en mä siitä mitenkään kärsinyt. Äiti yritti työntää ties mihin harrastuksiin ja kaveriseuraan mutta en halunnut. Äidilleni, joka siis oli ja on hyvin sosiaalinen tämä mun "yksinäisyys" oli kauhean iso ongelma. Mutta itse viihdyin hyvin yksinkin. Oletko ap varma, että poikasi haluaa olla jatkuvasti kavereitten kanssa vapaa-ajallaan? Kun ihan oikeasti on olemassa ihmisiä, joille riittää se että näkee koulussa tai kerhoissa tai harrastuksissa muita ja sitten loppu aika menee ilman näitä kavereita. Minä esim ahdistun jo ajatuksesta, että pitäis kyläillä tai ottaa vieraita vastaan viikottain saati sitten päivittäin.



Aina mulla on kuitenkin ollut sellasia kavereita tai tuttuja, että en ole kokenut olleeni yksinäinen.

Niin en minäkään pidä koulun ilmapiiriä hyvänä, eikä uskoakseni opettajakaan. Kaikki vain tuntuvat olevan voimattomia asian edessä. Kaikki kiusanteko ei siis suinkaan kohdistu pelkästään poikaani. Mutta tuossa jokin aika sitten, kun oli hyvien tapojen viikko, ja välituntivalvontaa oli lisätty, poika joutui kiusatuksi, ja kertoi opettajien katsoneen vieressä, kun hänet porukalla selätettiin maahan. Eivätkä siis auttaneet häntä ylös toisten alta!

Tuota lyömistä en korostaisi liikaa, yritin jo aiemmissa viesteissä kertoa, että se on vähentynyt. Sitä oli enemmän ekaluokalla. Ja uskoisin, että poika on jo sisäistänyt, ettei toisia lyödä.

ap

Jos kiusattuja on enemmänkin, niin ehdota vanhempainiltaa aiheesta. Ota vaikka kuraattoriin yhteyttä. Mutta minusta vähättelet lyömistä, ei mun mielestä kuulu enää ollenkaan kakkosluokkalaisen toimintaan. Ongelmat selvitetään puhumalla, ei lyömällä ja siihen ja aggression hallintaan jollain lailla pitäis pystyä jo alle kouluikäisenä.

Niin en minäkään pidä koulun ilmapiiriä hyvänä, eikä uskoakseni opettajakaan. Kaikki vain tuntuvat olevan voimattomia asian edessä. Kaikki kiusanteko ei siis suinkaan kohdistu pelkästään poikaani. Mutta tuossa jokin aika sitten, kun oli hyvien tapojen viikko, ja välituntivalvontaa oli lisätty, poika joutui kiusatuksi, ja kertoi opettajien katsoneen vieressä, kun hänet porukalla selätettiin maahan. Eivätkä siis auttaneet häntä ylös toisten alta!

Tuota lyömistä en korostaisi liikaa, yritin jo aiemmissa viesteissä kertoa, että se on vähentynyt. Sitä oli enemmän ekaluokalla. Ja uskoisin, että poika on jo sisäistänyt, ettei toisia lyödä.

ap

poika viihtyy paljon yksinkin, ei siitä ole kyse. Vaan ne pojan omat yritykset saada kavereita. Ensin tulee koulusta ja kertoo menevänsä kavereitten kanssa ulos, ja sitten kertookin, ettei kukaan voinut olla. Se alkuinnostuksen, ja sitten pettymyksen näkeminen on vain niin sydäntäsärkevää.

Luulisin, että minä tästä kärsin enemmän kuin poika. Minä ajattelen, että jos hän ei nyt pääse toisten seuraan, niin miten myöhemminkään. Toki yritän päästä ikävistä ajatuksista eroon.

ap

Eli pyyttää kavereiksi vain niitä, ketä haluisi. Muu porukka taas voisi olla lapsesi kanssa, mutta jos ei lapsellesi kelpaa. Meillä poika ei halua olla kuin muutaman kanssa ja ovella käyvät ulos kyselemässä eikä lähde. Sit valittaa ettei kavereita..



Meillä muuten lapsi kans väitti kauan ettei ole koulussa kavereita. Ei pitänyt paikkaansa. Ei ollut aina juuri niitä kavereita mitä halusi, mutta oli sit muitten kanssa. Ja sit koki ettei muka kavereita

poika viihtyy paljon yksinkin, ei siitä ole kyse. Vaan ne pojan omat yritykset saada kavereita. Ensin tulee koulusta ja kertoo menevänsä kavereitten kanssa ulos, ja sitten kertookin, ettei kukaan voinut olla. Se alkuinnostuksen, ja sitten pettymyksen näkeminen on vain niin sydäntäsärkevää.

Luulisin, että minä tästä kärsin enemmän kuin poika. Minä ajattelen, että jos hän ei nyt pääse toisten seuraan, niin miten myöhemminkään. Toki yritän päästä ikävistä ajatuksista eroon.

ap

Hei,

Kiva kun jatkat keskustelua.

Toi voi olla osittain ongeman ydin, eli se että sinä stressaat asiasta. On mahdollista, että siten välität pojallesi sen tunteen, että hän ei ole riittävä. Poika kyllä vaistoaa, jos kamalasti yrität niitä kaverisuhteita edistää.

Mun neuvo olisi, että yrität viestittää olemuksellasi ja käytökselläsi pojallesi, että luotat häneen ja luotat siihen että hän pärjää. Anna vaikka kotona paljon vastuuta erilaisten asioiden hoitamisesta.

VArmasti saa kavereita, jos vaan pojan itsetunto pysyy hyvänä.

Muista myös, että se pojan pettymys on POIKASI PETTYMYS, ei sinun. Sinun pitää oppia olemaan pahoittamatta siitä mieltäsi ja ennen kaikkea olemaan syyllistymättä siitä.

Yritä olla liikaa kyselemättä myöskään, että "voi voi tuliko paha mieli, ja kyllä sä ensi kerralla pääset mukaan". Anna lapsesi puhua asiasta oma-aloitteisesti.

jossain vaiheesa koulun alkaessa. Varsinkin tytöillä on syvään iskostunut ns. bestiskulttuuri. Tyttömme vaihtoi kesken ekan luokan koulua ja ensin hän oli ihan surkeana kun ei ole kavereita. Sanoi että kaikilla jo on kaveri eikä kukaan rupea kaveriksi hänelle. Puhuimme paljona siasta ja siitä miten omalla aktiivisuudellaan voi saada kaverieta ja leikkisera iltapäivisin. Tyttö on ollut tosi ujo ja halusi aina etä minä soitan ja kysyn kaveria. Noihin aikoihin pistin tälle stopin ja sanoin että tyttö voi itse kysyä kevereiden numerot tai käydä hakemassa. Ensimmäistä kertaa kun lähti kaveria kysymään seisoi puoli tutia talon pihassa ennen kuin uskalsi pimpottaa. Tästä sitten pikkuhiljaa lähti itsenäisesti kysymään. Jos joku kaveri ei päässyt kannustin kysymään toista. Nyt tyttö kolmannella luokalla ja on joka päivä jonkun kaverin kanssa niin etä ihan joutuu rajoittamaan jo kavereiden kanssa oleilua jotta tulee muutkin hommat hoidettua. Tyttö usein soittaa koulun jälkeen ja kysyy saako mennä jollekkin kaverille ja jos ei meillä mitään ihmeitä ole tulee lupa mennä. Lähes joka päivä on eri kaveri ja usein ne menemiset tosiaan heti koulun jälkeen. Jos menee iltapäivään on kavereilla harrastuksia, perheen kanssa juttuja jne. eikä voikkaan olla.



Samalla lailla on nyt toimittu eskari pojan kanss jolla ei ole kavereita. Ja nyt on vierailuja ruvennut tulemaan puolin ja toisin. Eskarimme on tosi sosiaalinen siskoonsa verrattuna mutta kaveriessa valikoivampi joten jää siksi ilman kaveri seuraa iltapäivisin. Hänelle on nyt opetettu sitä miten hiukan erilaisemmankin kaverin aknssa voi olla kivaa kun osaa tehdä niitä juttuja mitä kaveri tykkää tehdä eikä aina niitä mistä itse eniten pitää.



Toivottavasti poikanne kaveriasiat alkavat in myötä luistamaan paremmin.



P.S. Itse olen ollut koulukiusattu eikä kavereita ole ollut. Lpaistani yritän tehdä vahvempia ja opettaa selviämään niin että ei joudu kiusatuksi ja saa kaverita vaikkei yhtä parasta kaveria olisikaan.

Sun poika kuulostaa vähän samanlaiselta kuin mieidän 8 v. Hänellä on selvästi vaikeuksia ymmärtää sosiaalisia tilanteita ja ottaa neuvot kovin kirjaimellisesti. Sitten kun hän tekee jotakin täsmälleen niin kuin sanottu (vaikka pyytää kaveria kylään) ja kaveri vastaakin jotain yllättävää, hän ei osaa sujuvasti jatkaa keskustelua. Sellainen luonteva vastavuoroisuus puuttuu, ja muut lapsetkin huomaavat sen kyllä.



Toinen ja vieläkin tärkeämpi ongelma mun pojalla on itsetunto-ongelmat. Hän ihailee kovasti montaakin muuta poikaa luokallaan ja haluaisi olla näiden kanssa samoissa porukoissa. Nuo pojat ovat reippaita ja itsevarmoja ja osaavat toimia sosiaalisesti oikein. Ja he sopivat keskenään leikkitreffejä minun poikani ohi, joka sitten kotona kertoo, että x sanoi aamulla että tulee ehkä meille tänään mutta sitten y pyysikin sitä ja se meni sinne....



Moni on ehdottanut että vanhempien pitäisi olla aktiivisempia, mutta ei se oikein enää tokaluokkalaisilla onnistu. Vielä ekalla kun kaikki lapset oli iltkiksessä, saatoin soittaa kaverin äidille ja kysyä, tulisiko x iltiksestä meille illaksi. Tässä vaiheessa lapset kuitenkin sopivat yleensä treffinsä itse koulupäivän aikana. Sitä paitsi yhdestä vanhepien järkkäämästä vierailusta ei vielä ole suurtakaan apua: vaikka lapsilla on kuinka kivaa keskenään meillä, koulussa porukat pysyvät samoina. Ei se suosittu lapsi osaa eikä muista välitunnilla kiinnittää huomiota siihen, onko se syrjään jäävä mutta ihan kiva kaveri mukana leikeissä vai ei. Ja väituntiporukoissa sovitaan ne iltapäivän tapaamiset...



Ennen vanhaan tosiaan soiteltiin ovikelloja tai lapset vaan tapasivat pihalla ja puistoissa. Nykyään on tullut tavaksi sopia noita tapaamisia, joten ex tempore -pyytäminen ei onnistu. Lisäksi lapset on tosi paljon sisällä leikkimässä/pelaamassa, ei pihoilla pyöri lapsia jotka yrittäisi keksiä tekemistä. Mä en ole halunnut tehdä lasteni elämästä ohjelmoitua tai ottaa paineita siitä, tuleeko heistä suosittuja - se ei sopisi mun luonteelekaan, kun olen itse hiljainen ja arka ottamaan yhteyttä vieraisiin. Nyt vaan tuntuu että sen seurauksena lapseni on usein tosi yksin...

Jos lapsena jää yksin, jää siitä lähes ikuiset arvet sosiaaliseen elämään.



Mulle on käynyt niin.

tuota kai pelkään eniten, että poika kärsii sosiaalisista ongelmista vielä aikuisenakin. Omalla kohdallanikin on siitä kokemusta. Ja en ole painostamassa poikaani kysymään kavereita, enkä voivottele hänen kuullensa. Teemme täällä kotona yhdessä arkisia asioita, jos ei ole kavereiden kanssa. Olen siis kaikki päivätkin kotona pienempien lasten kanssa.

Ja pojassa on varmasti valikoimisen vikaa myös. On tietyt kaverit, joita kysyy, toisia ei yritäkään pyytää kavereiksi.

Ja eilen joku käski seuraamaan leikkejä. Niin kyllähän se niin on, mitä olen päässyt sivusta seuraamaan, että poika yrittää määräillä leikkien kulkua kovasti. Eli varmasti kavereiksi kelpaavat hänelle parhaiten ne, jotka suostuvat leikkimään niitä samoja leikkejä, joita hän itse haluaa. Melkeinpä ainoastaan jotain poliisia ja ammuskelua. Ehkä toiset ikäisensä sitten haluavat tehdä paljon erilaisia asioita, eikä pyssyleikit kiinnosta samalla tavoin kuin poikaani.

Kaikkea en tietenkään ole päässyt seuraamaan, enkä varsinkaan koulun välituntitilanteita.

Ja tarkoitukseni ei ole vähätellä lyömistä, olen yrittänyt opettaa lapsilleni, että lyödä saa, jos mikään muu ei auta. Joku voi yrittää kääntää päätäni, ja kertoa, että parempi jäädä kiusatuksi kuin antaa takaisin. Tottakai täytyy ensin käyttää muut mahdolliset keinot, kuten puhuminen ja pois lähteminen.

Tunnustan sen, että kun poika oli noin 4-5-vuotias, käskin häntä lyömään, jos joku löi ensin. Tarkoituksenani siis opettaa poikaa pitämään puoliaan, ettei ihan kaikkea tarvitse kestää ja sietää toisilta. Ja usein hän ei ole lyönyt, häntä ei voi kutsua agressiiviseksi. Vaikka ymmärrän, ettei lyöjää voi puolustella, en ole kestänyt katsoa sitä noin 3-vuotiaasta asti kiusatuksi tulemista, kun poika on ottanut kaiken vastaan.

ap

Tunnustan sen, että kun poika oli noin 4-5-vuotias, käskin häntä lyömään, jos joku löi ensin. Tarkoituksenani siis opettaa poikaa pitämään puoliaan, ettei ihan kaikkea tarvitse kestää ja sietää toisilta. Ja usein hän ei ole lyönyt, häntä ei voi kutsua agressiiviseksi. Vaikka ymmärrän, ettei lyöjää voi puolustella, en ole kestänyt katsoa sitä noin 3-vuotiaasta asti kiusatuksi tulemista, kun poika on ottanut kaiken vastaan.

ap

Hei,

Tätä et ehkä halua kuulla, mutta kyllä voi olla osasyy tuossa, että olet tietyissä tilanteissa antanut luvan lyödä.

Voisiko olla niin, että et ole itsekään keksinyt keinoja, miten tilanteesta selviäisi lyömättä?

Voisitko ajatella, että juttelisitte asiasta oikein kunnolla ja auttaisit ennemminkin poikaasi ymmärtämään enemmän itseään ja muita. Ja keskustelisitte (=kysyisit pojaltasi) mitä voisi tehdä uhkaavassa tilanteessa.

Jos poikasi ei ole vaarassa, niin miksi ylipäätään olisi aina pakko antaa takaisin, eli lyödä takaisin? Kuinka paljon on kyse siitä, että SINÄ pelkäät ihan suotta, että poikasi jää jotenkin alakynteen?

MInä olen neuvonut, että jos pelkää tai luulee että jää alakynteen, niin huuda täysillä tai työnnä pois, älä jää tilanteeseen, juokse karkuun mitä tahansa. Sanoa, että on fiksu jos ei lyö takaisin.Voit selittää, että X ei varmaan vielä osaa selvittää ristiriitoja, ja siksi se lyö.

Mutta ihan oikeasti. Sinä OLET antanut hänelle neuvon lyödä. Meidän lapset ainakin ottavat neuvot kirjaimellisesti.

Ymmärrän, että lyöminen on tässä vain sivuraide. Ehkä tärkeämpää olisikin antaa lapsellesi eväitä siihen, miten muiden kanssa ollaan. Eli jos yrittää määrätä, niin voi sanoa, että on reilua/mukavaa, jos välillä tehdään niin kuin toinen haluaa, niin sitten toinenkin haluaa leikkiä sinunkin leikkejäsi. tms. tms.

Enkä todellakaan allekirjoita edellisen kirjoitusta.

Mutta toki myönnän, että luvan antaminen lyömiseen on sotinut omiakin periaatteita vastaan. Ja varmasti on totta, että omat pelkoni ovat saaneet minut näkemään tilanteet jotenkin niin, että poika ei pärjää lainkaan ikäistensä kanssa. Toisten leikit ovat aina olleet rajumpia kuin oman poikani. Mutta näitä lyömisiä ei ole ollut montaa kertaa hänen 9-vuotisen elämän aikana, ainakaan tietääkseni. En haluaisi vähätellä niitä, mutta tuntuu, että on "pahempiakin" ongelmia hänen sosiaalisissa taidoissaan.

ap

Moi



Sanoisin, että silloin kuin ei ole sosiaalisia taitoja, niin silloin ihminen lyö, tai kun hän kokee itsensä niin voimattomasti tai ylpeyttään loukatuksi.



Siksi nostan lyöntiasiaa, että se VOI olla yksi asia, jonka takia kaverit eivät halua lekkiä. EN siis tiedä, mutta voin kuvitella, että oma poikani pelkäisi lasta, joka on arvaamaton.



Mutta hei, eikö tässä keskutelussa ole jo päästy pitkälle. Ehkä kyse ei olekaan siitä, että muut ei soita pojallesi ja lapsi pettyy, vaan siihen ehkä löytyy ajan kanssa ratkaisu, kun poikasi oppii ongelmanratkaisutaitoja.

että itsetunto on kaikkein tärkein asia. Jos lapsi (ja aikuinen) uskoo ja tietää olevansa hyvä ja arvokas ja tasa-arvoinen muiden kanssa, hän kyllä löytää ennen pitkää sellaisen sosiaalisen pirin jossa viihtyy. Jos itsetunto on kohdallaan, satunnainen yksinäisyyskään ei haittaa koska sen ei koe johtuvan itsestä vaan olosuhteista.



Minä esim. tiedän että pojallani ei ole paljon kavereita, koska hän on sosiaalisesti kömpleö ja suuttuessaan äkkipikainen. Näitä asioita yritämme kasvatuksella saada korjattua, mutta en ota niitä koskaan esiin kun hän miettii, miksi muilla on enemmän kavereita. Sen sijaan esitän syiksi esim. että jotkut asuvat lähekkäin, käyvät samassa harrastuksessa tms. Yritän aina muistaa muistuttaa niistä kavereista, joita hänellä on ja kehua sitä, miten kivaa varmaan xx:lläkin oli meillä silloin viikko sitten, vaikka xx onkin sen jälkeen ollut kylässä kaikilla muilla eikä meillä.



Yksinäisiksi illoiksi ja viikonlopuiksi yritämme keksiä perheen kesken tekemistä. Kehun myös poikaa siitä, että hän osaa olla yksinkin, lukee, askartelee ja leikkii myös ilman kaveria. Sehän on tärkeä taito sekin. Kunhan lapsi kehittyy sosiaalisissa taidoissaan ja kaverikuviot lasten kasvaessa taas hahmottuvat uudelleen, toivon että hänellekin löytyy joku paras kaveri tai oma porukka. Sitä odotellessa minusta on tärkeää, että hän kokee olevansa ihan yhtä hyvä kuin muutkin, vaikka onkin enemmän yksin.

Voisitko ilmoittaa pojan johonkin harrastukseen? Sieltä usein saavat kavereita, tai ainakin saavat toimia ryhmässä.

kyllä sitä kipuiltiin tosi pitkään, etenkin kun tyttö on niin kertakaikkisen arka, että ei osannut itse pyytää ketään seurakseen.



päädyimme kahden uuden harrastuksen aloittamiseen - teatteri-ilmaisu ja showtanssi - ja sitä kautta tyttö löysi ystävän, joka kävi samaa koulua, vaikkei samalla luokalla ollutkaan ja toisaalta sai niin paljon lisää itsevarmuutta, että osasi jo itsekin hakeutua ihmisten seuraan. aikaa siihen kyllä meni yli vuoden verran.



nyt tyttö on sosiaalinen 17-vuotias lukiolainen, jolla on paljon ystäviä, eikä tietoakaan tuollaisista ongelmista.



usko vain, kyllä asiat teilläkin selviävät. kysy lapseltasi mitä harrastuksia muilla luokan pojilla on ja selvitä, josko niihin olisi mahdollista liittyä. myös opettaja voi vielä puuttua noin pienten lasten kaveriasioihin, jos asiasta keskustellaan.

Näen, kuinka poika kärsii. Sydän vuotaa verta, kun katsahtaa omaan puhelimeensa ja toteaa:"Ei ole kukaan soittanut. No hyvä, en olisi nyt ehtinyt kenenkään kanssa ollakaan..." ...ja on yksin siis puuhastellut koko päivän ennen sitä...



Yritän tukea yksinoloaan, löytää hyviä puolia muuten.

ja tulee siellä joten kuten toimeen toisten kanssa, muttei vielä ainakaan ole ystävystynyt niin, että olisi muulloin näiden kanssa. Kerran viikossa käy, ja useammin ei haluaisi. Nämä koulukaverit harmittaa, joiden kanssa on välillä ollut, ja nyt taas on useamman viikon jakso, ettei ketään kaveria koulun jälkeen tai viikonloppuisin.



ap