Millainen on suhteesi omaan äitiisi?

niin kauan kun ei tartte olla missään tekemisissä.



Kesällä tulee 2vuotta kun välit meni poikki.

Mitään parisuhdeongelmia tms en koe tarpeelliseksi kyllä jakaa äidin kanssa.

saanut hältä tekstiviestin.

mitä tapahtui?

Onneksi. Soitan hänelle tosin joskus kun tarvitsen rahaa. Muuten en ole tekemisissä.

Parempi kuin kehenkään ikäiseeni.

Liian harvoin nähdään kun asutaan eri puolilla maata.

Mistähän kertoo se, että tällaiseen ketjuun vastaa niin paljon niitä, joilla on välit poikki? Ehkä siitä, että se äitisuhde merkitsee sittenkin enemmän ja vaivaa mieltä, kuin itse antaisi sille lupaakaan. Toisaalta monessa viestissä oli sitä, että ollaan tyytyväisiä siihen, että välit on poikki. Ehkä näin vaan sanotaan, jotta se oma mielipide ei järkähtäisi. No, jokaisella on omat erityiset syynsä olla olematta yhteyksissä äitiinsä. Pisti vaan silmään enkä voinut olla psykologisoimatta, kun iltakin on jo niin pitkällä.



Oma äitisuhteeni... olen joutunut käymään terapiassa varmaan satoja tunteja sitä läpi. Tällä hetkellä olen kuitenkin äitini ja isäni luona käymässä lapseni kanssa ja ihan kiva on olla. Äitini on mukava ihminen ja suhteemme on aina ollut huumorin kukittama. Joskus lapsena ja nuorena se ei vaan ollut pelkästään hyvä asia ja niitä asioita olen käynyt läpi terapiassa. Näin aikuisessa suhteessa huumori on kivaa, kun äiti ei ole enää maailman tärkein ja ainoa ihminen.

Ei ansaitse "äiti" nimitystä.

Tuntuu että suhteessa äitiin en ole vieläkään kasvanut aikuiseksi ja itsenäiseksi, vaikka kaikilla muilla elämän aluella pärjään tosi hyvin, myös omien lasten kanssa. Käyttäydyn sitten sen mukaisesti, niin lapsellisesti että ihan hävettää.

Olen käynyt terapiassakin, mutta siltikin suhteeni äitiin on vaikea.

hyvä. Olimme vuosia välirikossa, todellakin onneksi emme enää, haluan olla lähellä kun äitini vanhenee.

ja olen tiedostanut sen merkityksen tosi vahvasti sen myötä, kun itse tulin äidiksi. Terapiaa on käyty, varmaan pitäisi käydä enemmänkin. Muutin 11-vuotiaana pois äidin luota, ja siitä seuraavat viisi vuotta meillä oli välit poikki niin, etten edes tiennyt, missä äiti asui. Sitten pari vuotta kirjoiteltiin vain kirjeitä toisillemme, tavattiin uudestaan mun pois muuttoni jälkeen vasta yo-juhlissani mun ollessa 19-vuotias. Tuolloin jo tajusin, että mun on vaikea olla äidin kanssa tekemisissä, vaikea hyväksyä hänen tekojaan ja elämänvalintojaan. Sitten musta tuli äiti, ja yhtäkkiä ymmärsin syitä sille, miksi äiti oli tehnyt tiettyjä valintoja ja asioita. Vielä en ole kuitenkaan ymmärtänyt, miten hän voinut toimia niin, vaikka syyt ymmärränkin. Äiti on siis alkoholisti, ja oli varsin tavallista, että hän jätti meidät lapset (minä 6-vuotias, pikkusiskot 5- ja 2-v. sekä pikkuveli 1v.) keskenään illaksi/yöksi, kun lähti baariin. Ymmärrän, että pikkulapset ovat maailman rasittavimpia saada nukkumaan, on paljon helpompaa lähteä baariin vetämään kuuppa sekaisin, mutta en ymmärrä, miten äiti on saattanut jättää pienet lapsensa yksin. Missä hänen äidinvaistonsa, hoiva- ja suojeluviettinsä ovat olleet, tai järkensä ylipäänsä?



Tätä nykyä äiti asuu eri maassa kanssani. Ei kohtuuttoman kaukana, mutta sen verran matkan päässä, että pystyn vetoamaan siihen, etten jaksa pienten lasten kanssa matkustaa hänen luokseen. Olen kyllä sanonut, että on tervetullut luoksemme, mutta meillä ei käytetä alkoholia - ei ole äiti kertaakaan tarjoutunut tulemaan meidän luoksemme. Esikoiseni ja mieheni äiti on tavannut, kun esikoinen oli noin puolivuotias (nyt on 4-vuotias), mutta nyt 11-kuista kuopustani äiti ei ole koskaan nähnyt. Jonkin verran kirjoitellaan, soitellaan ja laitetaan tekstiviestejä, mutta ei paljon. Mä olen tyytyväinen tilanteeseen, koska en usko, että pystyisin olemaan äidin kanssa tekemisissä tämän enempää. Toisaalta mua kyllä harmittaa, että lapsillani on käytännössä vain yksi mummo, mutta en kuitenkaan usko, että alkoholistimummosta olisi heille sen kummemmin iloa tai hyötyä.

perheen (mies ja lapsi) jälkeen, äitini on minulle läheisin ja tärkein ystävä. Voimme puhua avoimesti kaikesta ja näin on aina ollut. :)

Mutta hyvät välit oli. Oli rakas äiti.

Päivittäin soitellaan puolin ja toisin, viikkottain tavataan.

Edesmennyt äitini oli julma ja tunteeton. Lapsuus oli ihan kauheeta aikaa suoraan sanottuna - jatkuvaa pelkoa ja epävarmuutta kaikesta, stressiä ja jatkuvaa huudon ja riitelyn kuuntelua. :(

Olemme yhteydessä liki päivittäin, äiti tykkää soitella ja kertoa kuulumisiansa. Ihan mielelläni kuuntelenkin. Näemmekin suhteellisen usein.



Mutta suoraan sanottuna: äitini on aivan äärettömän rasittava ihminen. Sellainen, jonka kanssa kauppareissu on sitä, että keskittyy hengittämään sisään ja ulos =o), jotta ei mene hermot.



Äiti naputtaa koko ajan jostain. Tänään olimme yhdessä ostoksilla, hänen pyynnöstään. Hän selkeästi ihan tykkäsi olla kanssani, halusi kahville jne. Ja oli kovin kiitollinen, että tulin seuraksi, koska hän alkaa olla jo melko huonokuntoinen. Siitä huolimatta kuuntelin jatkuvaa huomauttelua milloin mistäkin. Milloin puhuin pöhkösti myyjälle (miksi sun noin piti), milloin olin seissyt väärin, milloin mentiin väärään kauppaan (koska hän itse sinne halusi) ja milloin mitäkin.



Lisäksi äidin sosiaaliset taidot ovat melkoisen rajalliset, ja tuntuvat muuttuvan vuosien varrella aina rajallisemmiksi. Tyyliin näimme tänään soman koiranpennut kauppakeskuksessa. Äiti halusi kovasti katsella sitä ja jutteli omistajan kanssa. Sillä seurauksella, että kertoi omistajalle että a) koiran rotu oli hänestä "ihan kauhea" ja b) koiran nimikin oli hänestä "ihan kauhea". Että näin. Oletan kys. koiran omistajankin hengitelleen sisään ja ulos ;-).



Käytännössä olen yhteydessä äitiini aika pitkälti siksi, että minun kuuluu olla. Isäni on kuollut ja äitini on yksin. Joten eipä tässä juuri vaihtoehtoa ole. Äiti on aina ollut hankala ihminen ja aina viettänyt aikaansa arvostellen minua. Eikä ilmeisesti itse tajua sitä.



Plussana se, että minulla on 2 sisarusta, joille purkaa tuntojani jos menee äitiin hermot. Hän kohtelee heitä kovinkin samalla tavalla, joten me jokainen hengittelemme sisään ja ulos äitiä tavatessamme ;-)...

Nyt, kun itse olen 35V on suhde äitiin todella hyvä. Tänä päivänä tuntuu jopa siltä, että äiti on yksi parhaista kavereistani.

Väliin on mahtunut jaksoja, että äidin mielipiteet ovat ärsyttäneet, mutta aina on kuitenkin takana ollut huolenpito!

Nykyään voidaan nauraa ja puhua ns. aroistakin asioista; ehkä sukupolvien välinen kuilu on nyt kaventunut tai minusta on tullut "vanha" tai äidistä "teini". =)

Ei moittimista. Hyvä äiti. Toki olin vasta 8-9 kun sairastui, ja jouduin aika paljon hoitajaksi. Hän kuoli, kun olin 16. Hyvin kesken jäi siis meidän suhteemme. Niin tai näin, siihen saakka suhteet oli ihan ok, ja uskon, että olisi ollut myöhemminkin. Äiti olisi takulla rajoittanut menemisiäni enemmän. Elin pellossa, kun äiti oli sairaalassa. Ehkä olisin säästynyt monelta paska jutulta. Isä ei mulle voinut mitään.

oli kauan kateissa. Olin menettänyt luottamuksen häneen lapsena ja olin varma että sitä ei enää koskaan voi korjata. Kuitenkin, nyt näyttää paljon valoisammalta. Olemme molemmat tehneet paljon töitä itsemme eteen ja suhde on sen myötä parantunut. Nykyään voin sanoa arvostavani häntä.