Mulla ei ole mitään kiinnostusta enää lasten kanssa olemiseen, kun ne eivät arvosta sitä ollenkaan.
Minä keksin askarteluja, leikkejä, pelejä. Ulkoilutan, laitan ruuat ja hoidan. Koskaan en kuule kiitosta, tai että kiva äiti kun pelasit/luit/loruttelit... Aina vaan valitetaan, riidellään, huudetaan, riehutaan, sotketaan ja kiusataan. Mitä hyödyttää vaivautua keksimään hauskoja juttuja, kun kukaan ei arvosta sitä?
Kommentit (24)
Liian pieni ikäero, mutta sillon luulin jaksavani. En tiennyt uhmasta yhtään mitään. Nyt tiedän. Kumpikin uhmaa.
Isä on kuviossa. Asutaan yhdessä, mutta ei juuri osallistu jokapäiväiseen arkeen, koska tekee pitkää päivää. Yhden illan viikossa hoitaa kokonaan, jolloin olen omassa harrastuksessa. Muuten kaikki on oikeastaan mun vastuulla.
Ap
kivojen peli/askartelu/ym -hetkien järjestämisestä :D
Ei lasten kuulukaan olla kiitollisia vanhemmilleen hoivasta ja huolenpidosta koska se kuuluu vanhemman tehtäviin.
Mutta hei, teillä on nyt tuollainen uhmaVAIHE, se menee ohi kyllä! (sanon tämän 7 lapsnkokemuksella) Kaikenlaisia kausia ja vaiheita lasten kanssa elämiseen liittyy, ei niistä kannata heti vetää johtopäätöksiä että en jaksanutkaan...ja kannattaa noiden hauskojen juttujen keksimisten kanssa ottaa rennosti - eli järjestää sen verran että kaikilla on kivaa. Myös äidillä. SItten kun uhmat vähän helpottaa niin noita voi olla enemmän, kun uhmat on pahimmillaan niin keskittyä vaan selviämiseen ja unohtaa kaikki SUORITTAMINEN!
Lapsesi ovat vielä kovin pieniä ja sun kanssa leikkiminen, pelaaminen, ym. on heille itsestäänselvää. Samoin ruuanlaito ym., ei se ole kiitämättömyyttä, he kyllä osaavat arvostaa isompana! Lisäksi isommalla lapsellasi on selvä uhma joka on tämänikäisenä täysin normaali. Meillä oli samaa kotona, nyt lapset on 6 ja 8 v. ja sitä kiitostakin kuuluu kun vien uimahalliin tai pelataan jotakin, kun on hyvää ruokaa niin lapset kehuu... Anna heidän kasvaa ja koeta kestää, tämä tilanne ei kestä ikuisesti!!
Minä keksin askarteluja, leikkejä, pelejä. Ulkoilutan, laitan ruuat ja hoidan. Koskaan en kuule kiitosta, tai että kiva äiti kun pelasit/luit/loruttelit... Aina vaan valitetaan, riidellään, huudetaan, riehutaan, sotketaan ja kiusataan. Mitä hyödyttää vaivautua keksimään hauskoja juttuja, kun kukaan ei arvosta sitä?
edelleen tappelevat tosi paljon, narisevat, vinkuvat jne. Mutta koko ajan on helpompaa.
Aika rumbaa sinulla, kun pyörität tuota melkein yksin. "Armahda" itseäsi, älä vaadi niin plajon itseltäsi. Lapsilla ei tarvitse olla niin kauhean paljon ohjlemoitua tekemistä. (Ja silti oppivat ja kehittyvät, meillä pojat menivät 3v ja 4.5v päiväkotiin ja molempien näppäryyttä askartelussa, omatoimisuutta pukemisessa, tietomäärää jne kehuttiin.) Useimmiten annoin heidän esim. askarrella ja piirrellä ihan omiaan, autoin vain, jos tarvitsivat apua, en ohjelmoinut valmiita ideoita tms. Ja setvin aina näissäkin hommissa syntyneitä kärhämiä... Yritä sulkea korvais jatkuvalta mekkalalta ja yritä olla toivomatta ja odottamatta seesteisiä hetkiä, niin et pety ja harmistu itse niin paljon. Minä tykkäsin olla mukana leikeissä, joissa sain olla potilas/matkustaja tms, jolloin makailin lattialla ja leikki tapahtui ympärilläni. Ulkoilkaa paljon, jos pakkaset sallivat, Ulkona ei itse niin ärsyynny jatkuvasta metelistä jne.
Tsemppiä, elämänne helpottuu koko ajan!
t yksi samat fiilikset kokenut
siitä, että niiden äiti on niiden kanssa ja huolehtii niistä, hei haloo. Vanhemmuus on muutenkin erittäin epäkiitollista hommaa, koita kestää seur. 15-17 vuotta. Kiitos tulee kyllä aikanaan, jos jaksat olla epäitsekäs!
Ei lapsilta kiitosta saa ennen kuin heillä on omia lapsia. Jos silloinkaan. Murkkujen mielestä ei mitään tyhmempää olekaan kuin vanhemmat.
Mutta kun aina se tekeminen menee riitelyksi. Pelatessa ei jakseta odottaa omaa vuoroa, revitään toisen muistikortit toisen kädestä. Piirtäessä halutaan just ne kynät mitkä toisella on vaikka on saanut ensin valita omansa. Aina pitää (varsinkin pienemmän) tunkea toisen viereen, jotta varmasti tulee kinaa, kun toinen vaan hipaiseekin.
Mä olen ollut täydellisyyden tavoittelija koko elämäni. Ja jos homma näyttää siltä, etten voi tehdä täydellisesti niin en tee ollenkaan. Esim. yo-kirjotukset meni huonosti sen takia aikoinaan. Onko edes mahdollista olla täydellinen äiti?
Ap
P.S. Osaanahan noi lapset kiittääkin, aina ruokapöydästä noustessa kuuluu "kiitos".
Vanhemmuus on muutenkin erittäin epäkiitollista hommaa, koita kestää seur. 15-17 vuotta. Kiitos tulee kyllä aikanaan, jos jaksat olla epäitsekäs!
Välillä mennään lasten ehdoilla ja jätetään omat halut ja tekemiset odottamaan. Välillä taas lapset saavat odottaa, olipa se kahvin juominen loppuun tai puhelu kaverille. Lasta voi hyvin pyytää odottamaan ja sitten, kun homma on selvä, tehdään se, mitä luvattin.
Hätätilanteet hoidetaan tietysti, mutta muuten lasten on hyvä oppia, ettei aikuinen ole aina valmis hyppäämään ihan heti, kun he haluavat.
Meillä on 2- ja 5-vuotiaat tavallisen vilkkaat ja itsepäiset ipanat, joten jonkinlaista kokemusta on.
Mutta kun aina se tekeminen menee riitelyksi. Pelatessa ei jakseta odottaa omaa vuoroa, revitään toisen muistikortit toisen kädestä. Piirtäessä halutaan just ne kynät mitkä toisella on vaikka on saanut ensin valita omansa.
Tuotahan se on. Viiden vuoden päästä on helpompaa.
Onko edes mahdollista olla täydellinen äiti?
Ei, eikä tarvitsekaan.
Mutta äitiyttä ei voi jättää "tekemättäkään". Pakko sietää epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Se ilo pitää sitten repiä siitä kun joku joskus menee kivasti tai tulee hyvin hoidettua =)
Onko edes mahdollista olla täydellinen äiti?
vasta harjoittelee sääntöjen noudattamista ja toisten kanssa toimimista. Sun hommaas on ohjata niitä oikeaan suuntaan ja asettaa sille puuhalle rajat. Erityisen tärkeää se on, kun uhmis painaa päälle. Kun jaksat vaan pitää kiinni rajoista, niin ajan kanssa se palkitsee.
Ei kukaan ihminen ole täydellinen eikä koskaan "valmis". On viisautta hyväksyä se, ettei aina jaksa tai onnistu. Jos stressaat liikaa, niin oma olosi ei taatusti ole hyvä. Itse olen paininut saman ongelman kanssa. Mulla ainakin oli niin, että mies alkoi osallistua perheen arkeen enemmän, kun sitä pyysin, eikä se ollut mikään ongelma. Itse olin vain asettanut itselleni näkymättömän säännön, jonka mukaan mun piti tehdä kaikki itse ja mahd. hyvin, sillä muuten olisin ollut huono äiti. Nyt onneksi olen tajunnut, että rento äiti on parempi kuin jatkuvasta suorittamisesta kireä pirttihirmu :). Tsemppiä sulle ja jaksamista! Kota ottaa aikaa myös itsellesi, vaikka miehesi vapaapäivänä. Tuntikin itsekseen lataa jo akkuja.
ja omaksi huviksi/iloksihan on lapset tehty,eikö? Miksi ihmeessä niiden pitäs olla sulle kiitollisia, ja miksi uhraudut tollasella marttyrimeiningillä?
sun ei esim tarvitse asua yksinhuoltajana Haitissa tms?Miksi lasten pitäs arvostaa jotain jos ne ei tiedä mistään muusta.
koska jos mä en tee niin sit ei tee kukaan muukaan. Jos mä en tee ruokaa niin sit ei syödä. Jos en vie lapsia ulos niin sit ei ulkoilla. Jos en siivoa, niin sit eletään sotkussa.
Juu, omaksi iloksi ja onneksi. Mutta se ilo ja onni on tällä hetkellä aika kaukana.
Ap
sitten arvelit lasten kanssa tehtävän, kun halusit raskaaksi?
henkisesti pönkittää vanhempiaan. Ei lapsia kiitoksen takia tehdä. Mutta se, että olet heidän kanssaan nyt "maksaa itsensä takaisin" kun lapsesi ovat aikuisia. Teillä on hyvät välit, lapsesi osaavat olla omien lastensa kanssa jne.
Olen ollut aina lasten kanssa tekemisissä, päiväkodissa, yksityisenä hoitaja eikä koskaan ole mennyt hermot näin kun kotona ollessa omiin lapsiin. Kukaan ei ole koskaan saanut mua raivostumaan, paitsi omat lapset.
Ehkä olin kuitenkin kuvitellut omien lapsienikin olevan samanlaisia kuin ne lapset joita olin vuosikaudet hoitanut.
Ap
että vanhempien ei tarvitse olla lapsilleen mikään ehtymätön ohjelmatoimisto ja virikevirta. Riittää kun heidän kanssaan ON, kuuntelee, keskittyy jne.
varmaan niin erilaisia ole kuin ne hoitolapsesi, mutta eihän lapset niin paljon "vieraille" ja vieraassa paikassa (hoidossa) kiukuttele. Vanhemmat on turvallisimpia kohteita kiukulle. Olet siis minun mielestäni täydellinen siinä mielessä, että lapsesi luottavat sinuun ja tuntevat olonsa turvalliseksi kanssasi! Tsemppiä joka tapauksessa.
Olen ollut aina lasten kanssa tekemisissä, päiväkodissa, yksityisenä hoitaja eikä koskaan ole mennyt hermot näin kun kotona ollessa omiin lapsiin. Kukaan ei ole koskaan saanut mua raivostumaan, paitsi omat lapset.
Ehkä olin kuitenkin kuvitellut omien lapsienikin olevan samanlaisia kuin ne lapset joita olin vuosikaudet hoitanut.
Ap
minkäikäiset lapsesi on? Kuuluuko perheeseen isä? Kerro vähän lisää minkä takia he käyttäytyvät noin.