Yksipuolisen vauvakuumeen kestäminen

Kyllä nää hääjärjestelyt iham mallillaan on..kirkko ja juhlapaikka varattu, myös puku tilattu, tammikuussa pääsee sovittamaan kun se sinne liikkeeseen saapuu. Häitä juhlimme 6.8.2011. Sitä odotellessa :) Pahoin kyllä pelkään että vauvakuume vain pahenee papin aamenen jälkeen. Sitten ainakin tuntuu että "nyt olis kyllä se oikea aika". Rakkaani ei ihan myöntynyt, kun ehdotin että jos jo hääyönä jätetään ehkäsy pois :D Tämmöstä pikkuhiljaa taivuttelua kokoajan yritän..vaikka aina "itkukeskusteluiden" jälkee ajattelen että en nyt varmasti enää ota puheeksi vauvoja enkä varmasti ehdota enää mitään, saapi itse ehdottaa...mutta tietäähän sen että kun mitään toivottua ei tapahdu niin pian taas vollotan ja jankkaan samasta aiheesta =/ ei oikein toi itsekuri oo pitäny. Tuntuu niin tyhmältä kun täytys olla ihan onnensa kukkuloilla häiden takia yms. (ja olenhan minä) mutta silti jotain puuttuu ja pelkään että oisin jo vähän masentunut. Ei tämän vauvahaaveilun näin vakavaksi pitänyt koskaan mennä. Koita jaksella Vanukka miekkosesi kanssa, ei ne osaa keskustella ja vaikka osaisivat niin ei ainakaan meillä olla päästy tyydyttävään lopputulokseen. Koskaan en tule saamaan tarkkaa vastausta kysymykseen: "Koska meille tulee vauva?"

Tänään on päivä, jolloin tää vauvakuume lähinnä naurattaa, vaikka naurulla onkin sellainen kirpaiseva pohjavire. Jotenki tuntuu, et ei tää voi olla tottakaan, että oon muuttunu näin sekopäiseksi. :D Minä jonka piti olla ihan fiksu ja järjellä hallittavissa, muutun ihan uskomattomaksi varsinkin näinä päivinä kun ovulaatioaika kolkuttelee ovella. Kiinnostaisi tietää, kuinka paljon hormonit vaikuttavat tähän vauvakuumeeseen, ja kuinka paljon se on sitten oman pään luoma pakkoajatus, tai mistä nyt lieneekin. Onhan sitten vielä toki ympäristön paineet ja stereotypiat, ja mitä vielä. Eniten musta vaan tuntuu että tää on mun hallitsemattoman kehon ja tunne-mielen syytä! Tällaista kai se sitten on olla nainen?



Tänään työharjoittelupäivän jälkeen menin kirjastoon lukemaan viimein uusimman Vauva-lehden, ja siinähän se meni yhdeltä istumalta kannesta kanteen. Odotus-osiosta löytyikin tuttuja juttuja kuumeilijoista. Muutenkin aika koskettava numero, paljon surullisia vauvajuttuja. Jotenkin mua on alkanu vähän pelottaa, että jos mussa tai miehessä onkin jotakin vikaa että ei voidakaan saada omaa vauvaa, niin se ois parasta saada tietää nyt heti äkkiä, eikä havahtua joskus 10 vuoden päästä siihen, että hitto, vauvaa ei vaan tule. :/ Toki myös todennäköisyydet siihen, että raskautuu ja saa terveen vauvan, on nyt suurimmillaan, hedelmällisimpiä vuosia eletään.. Miten vaan saisin miehen tajuamaan sen, että vauvoja ei välttämättä tule kuin tilauksesta? Että jos lykkää liikaa niin joskus voi olla liian myöhäistä.



Ilta onkin mennyt sitten taas foorumeita lueskellessa... Saiskohan tuon miehen jotenkin harhautettua ehkäisyttömään seksiin, nyt ois just sopiva hetki ja fiilis. :P



Iippa, hyvältä kuulostaa hääjärjestelyt, ihan tulee oma vuoden takainen tilanne mieleen kun syystalvella alettiin elokuun häitä puuhaamaan. :) Koita saada mieski mukaan järjestelyihin, jospa häiden suunnittelu vaikka lähentäis ja sais varmemman olon myös yhteisestä vauva-tulevaisuudesta. Ei niistä häistä kyllä koko ajan jaksa onnensa kukkuloilla olla, eikä tarvikaan. Liittyyhän siihen paljon stressiäki käytännön asioiden tasolla, vaikka muuten häät ihana asia onki.



Tohon alakuloon en oikein tiedä mikä auttaisi, paitsi se vauva - no ehkä suklaa ja joku mieluisa kirja tai hömppälehti. :) Marraskuun harmaus on vähän tällaista, että kaikki hyvä tuntuu olevan jossain kaukana. Tuttujen vauvojen hellittely voi auttaa hetkeksi, mun sydän ainakin sulaa kaikille pienille joita toisinaan saa syliin, mutta sitten toisaalta kaipuu kasvaa vaan entistä kovemmaksi. On ne silti ihania, tuntuvat ja tuoksuvat niin vauvalle... Jaksamisia!

Tämä alkaa olla jo mun osalta kuin päiväkirjaan kirjottelua, mutta on niin mukava puhua tuntemuksistaan. Aina "vahingossa" ajaudun tälle sivulle vaikka pitäisi vaan sähköposti käydä lukemassa tms. No mutta mikäpä tässä..joulutunnelmissa jo pikkuhiljaa. Saa muuta hössötettävää kun pääsee/joutuu lahjaostoksille ja kortteja askartelemaan :) Kuumeilun osalta ei mitään ratkaisevaa oo tapahtunu..alan olla aika väsynyt jo itseeni tai siis näihin ajatuksiin. Välillä tulee itku ihan yhtäkkiä ja joskus vollotan koko työmatkan kotiin päin tullessa, jotta ei tarvitsisi vollottaa miehen nähden..koska sitten se taas kysyy että mikä sulla on ja sitten se iänikuinen keskustelu taas alkaa eikä se koskaan lopu. Ja taas on entistä pahempi mieli. Missä oikein menee raja, koska täytyisi hakea "ammattiapua"? Onko tää enää normaalia vai mitä tää on. En ymmärrä miks ei mulle riitä se että saan niitä lapsia joskus. Täytyisi olla kiitollinen että mies edes haluaa ylipäätään joskus lapsia, kun kaikkien miehet ei halua. Jokin pakkomielle tässä on kyseessä kun se tarvis se vauva saada heti. Biologinen kello ei tikitä vielä muutamaan vuoteen, mutta jokin muu kello kyllä tikittää ja lujaa. Yllättävän hyvin oon jaksanu olla raskaana olevien ystävieni seurassa ja vieläpä hypistellyt ja ihastellut heidän kanssaan vauvatarvikkeita. Siinä hetkessä jotenkin jaksan ajatella heitä ja heidän onnea. Mutta kun tulen kotiin niin...tajuan oikeastaan vasta sitten mitä juuri tapahtui, mistä taas puhuttiin, mitä mulla ei ole ja kuinka ihanaa heillä on. Niin..miks ei mulla.

Onpas täällä ollu hiljaista. Kertokaahan ny muutkin kuulumisia! :) Mulla on oikeastaan aika hyviä uutisia..siis tosi hyviä :) Kultamuru on vihdoin tullut puolitiehen vastaan! Eilen keskusteltiin ja lupasi että 2 vuoden päästä alkaa yritys!!:) Oon ihan innoissani ja lasken jo päiviä :D vaikka onhan tuo 2 vuotta jokunen aika odottaa, mutta paljon parempi se on kuin mitä ensin pelkäsin (jopa 4-5vuotta) Ja se että sain nyt tarkan ajankohdan mihin suunnistaa, on todella hyvä tunne. Kyllä ne miehet siitä lämpenee pikkuhiljaa, että älkää kukaan menettäkö toivoa! Tietysti mietin että entäs jos hän ei pidäkkään lupaustaan ja joudun pettymään, mutta en nyt jaksa maalata piruja seinille.. luottamukseen meidän suhteemme on tähänkin asti perustunut :)

Hui hai! Täällä myös yksi tartunnan saaneista! Vauvakuume, sen verran pahanlaatuinen sairaus, ettei siihen ole kuin yksi hoito. Vavva!



Mä olen tulla hulluksi tän kanssa! Mieli on jatkuvasti maassa, kun tiedän ettei mies vielä halua. Tuijottelen seiniä ja olen ihan omissa maailmoissani. Itkeskelen milloin mistäkin syystä. Tuntuu että kaikki on just nyt raskaana. Se s****nan Tuksukin väitti olevansa raskaana! Onneksi ei kait olekkaan. Etsin miehestä merkkejä, ilmeitä, eleitä. Mietin sanoille merkityksiä. Joko nyt?



Kuume on vaivannut mua ennenkin, nyt se on vaan ottanut yliotteen. Enää ei ole järki estämässä, vaan järki nimenomaan käskee edetä. On vakituiset työt, omakotitalo ja muutenkin vakaa parisuhde, mitä vielä? Ääh ja puuh! Meilläkin siis mies sanoo, että sitten joskus, ei meillä ole vielä minnekkään kiire. Kysyy vielä, että eihän? No eipä tietenkään ja vajoan taas omiin maailmoihini itkua pidätellen. Käsittämätöntä, että naisen mielen ja ruumiin voi saada näin sekaisin!



Ihanaa lukea teidän kanssasisarien juttuja, helpottaa edes hitusen! Kiitos teille!

Pitkästä aikaa täällä. :) Paljon on tullut uusia kirjoittajia, jotka on samassa veneessä. Mukava oli lukea teidän mietteitä. Muistin taas, etten ole näiden ajatusten kanssa täysin yksin. Täällä ei ole tullut mitään edistystä ja pian jo neljä vuotta haaveilua takana. en jaksa enää edes itkeä tätä asiaa. Olo on ihan turta. Mies ei ymmärrä yhtään tätä jatkuvaa kuumeiluani, sen mielestä meidän pitäisi edelleen nauttia kaksin olosta. Tämä onkin melkoista nautintoa..



En enää tiedä miten tästä pitäisi edetä. Vetää hieman mielen matalaksi.

Niin jatkampa hieman tuota eilistä juttuani, kiireessä kun kirjoitin...



Ollaan vielä suht nuoria, minä 25 ja mies vuotta vanhempi. Molemmilla on haaveissa pari lasta, miehellä sitten joskus, minulla vaikka heti. Meidän molempien veljillä on jo lapsia ja lisää tulossa. Suku kovasti odottelee meillekkin perheenlisäystä. Töissä kysellään, etteikö se kuume jo iske, kun on suvussakin niin paljon pieniä?? Joo ei iske! En halua kuumeilustani puhua töissä, enkä juuri kotonakaan. Ystävistä tietää vain kaksi, heistä toisella kaksi lasta ja toinen raskaana. Onneksi osaan iloita heidän lapsistaan ja raskaudestaan! Oikeastaan sehän on vaan hyvä, jos mahdollisimman moni tuttu saisi lapsia, niin ehkä se oma ukkokin rupeis herään tähän asiaan. Mutta toki myönnän, että olen joskus kovin kovin kateellinen heille.



Mies on kyllä viimeisen vuoden aikana muuttunut paljon, parempaan suuntaan siis. Nykyään se osottaan jo jonkunlaista kiinnostusta lapsia kohtaan ja leikkiikin sukulaislasten kanssa. Ja kyselee veljeltään ja hänen vaimokkeeltaan kaikenlaista raskauteen liittyvää. Mä onneni kukkuloilla seuraan vierestä, että joko nyt? Myöhemmin sitten käpertyy kainaloon ja huokaisee: Onneksi meillä ei vielä ole lapsia. Mä vaikenen. En ole puhunut kuumeestani miehelle. Pelkään kohdata tosiasian ettei hän vielä halua. Pelkään kuulla ne sanat hänen suustaan.



Mies on monesti sanonut, että musta tulis hyvä äiti. Mä haluaisin olla se Äiti nyt.

Lanttu: ymmärrän sinua niin hyvin! Tilanne kuulostaa niin tutulta. Olen itse 25-vuotias ja avopuolisoni 22v. Minulla on ollut vauvakuume 12- vuotiaasta asti, mutta viimeisen vuoden aivan polttavana. Sain keväällä opintoni päätökseen ja työpaikan myös. Miehellä vakityö myös... Mieheni ei myöskään yhtään tykkää lähes päivittäisestä vauvapuheesta. Hänen vastauksensa on aina sama: katotaan nyt tai ehkä joskus. Se sattuu tavalla, jota ei voi kuvailla. Itse tilasin vauvalehden ja olen ostellut vauvan vaatteita ja muuta, mutta se ei tunnu ainakaan auttavan... Kuume tuskin hellittää ajan kanssa

Moi!

Pitkästä aikaa päivittelen vähän kuulumisia.

Mies on sanonut, että yritys voidaan aloittaa kunhan hän saa yhden työprojektin päätökseen toivon mukaan maaliskuun lopussa eli yritys alkaisi sitten huhtikuussa. En uskalla tähän vielä uskoa, mutta olisihan se aika ihanaa jos tämä pitäisi paikkaansa.



Vauva voisi hyvässä lykyssä syntyä sitten 2012 alkuvuodesta. : )



Olen kuitenkin hyvin epäileväinen. Enkä myöskään ymmärrä miksei sitä yritystä voi aloittaa aikaisemmin eihän se vauva ehtis syntyä sen projektin aikana kuitenkaan! En kyllä tajua tota miestä!



Itse ottaa jo niin päähän, kun tutut ja kaverit saavat lapsia ja yksikin saa ihan piakkoin lapsen ja hän on ollut yhdessä miehensä kanssa noin vuoden! Miten tämä on mahdollista! Tätä kärvistelyä on mielestäni kestänyt itselläni jo aivan liian kauan!



Tämä kuume on saanut aikaan niin voimakkaita tunteita, että välillä oikein hirvittää! Viha on joskus aivan sietämätöntä! Miksei vielä? No toivon parasta, että miehen lupaus nyt pitäisi ja yritys alkaisi ensi vuoden huhtikuussa!



Että sellaista täällä!

Minäpä kerron omista kokemuksistani aiheeseen liittyen. Vaikka ehkä meneekin hiukan vierestä...



Seurustelin yhdeksän vuotta entisen puolisoni kanssa ja sinä aikana podin ajoittain kovaakin vauvakuumetta. Ihan suhteemme alussa mies olisi ollut tavallaan valmis lapsentekoon, mutta koska olimme molemmat ensimmäisessä parisuhteessamme ja "nuoria" (20 ja 23), tulimme "järkiimme" emmekä tehneet mitään asian eteen.



Myöhemmin yritin useaan otteeseen saada miestä innostumaan, mutta hänen näkemyksensä oli, että molemmilla on oltava vakituinen työ ennen lasten hankintaa. Itse tein parhaani vaatimuksen täyttämiseksi, mutta en vakkarityötä onnistunut saamaan. Sillä verukkeella mies siis siirsi asiaa jatkuvasti eteenpäin.



Näin jälkeenpäin tarkastellen suhteemme oli koko yhdeksän vuoden ajan niin huono kuin olla voi eikä siihen olisi ollut mitään järkeä edes yrittää lasta saada. Jossain vaiheessa kuitenkin olimme ilman ehkäisyä puolisen vuotta, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta sairastuin lievään masennukseen ja päätin että haluan erota. Eroprosessi kuitenkin kesti liki kaksi vuotta ja sinä aikana ehdin melko lailla heittää hyvästit lapsihaaveilleni. Kaikkein tuskallisinta oli varmaankin se, että työpaikallani jouduin päivittäin näkemään lapsiperheitä ja se oli vähän kuin veistä olisi haavassa kääntänyt. Lopulta kuitenkin aloin olla sinut sen kanssa, etten välttämättä saa lapsia tai edes uutta parisuhdetta.



Nyt kuitenkin olen uudessa suhteessa ja reilun kuukauden verran olemme olleet ilman ehkäisyä. Nykyinen mieheni olisi kai halunnut odottaa hiukan pitempäänkin. Onnistuin kai suostuttelemaan hänet hommaan sillä, että kerroin miten pahalta exäni jatkuva verukkeiden keksiminen minusta tuntui. Plus sitten se, että olen jo yli kolmenkymmenen.



Mulla ei nyt tainnut olla mitään kauhean suurta opetusta tässä tarinassa, mutta voinpahan sanoa tietäväni miltä yksipuolinen vauvakuumeilu tuntuu. Ja toivoa vain, että siitä kärsivien tilanne ratkeaa lopulta hyvin, tavalla tai toisella.

Mukava nähdä täällä monia uusia viestejä - vaikka toisaalta toivoisinkin ettei kovin moni joutuisi tätä samanlaista turhauttavaa kuumeilua kestämään. Hupsu, mun mielestä sun kannattaa kyllä kertoa tuntemuksistasi miehelle, voihan olla että hän myöskin jotenkin odottaa sun aloitetta perheen perustamiseen. Ihan vain jotta hän tietää, ei mitenkään painostaen. Ajatukselle kypsymisaika kun näyttää olevan monilla miehillä aika pitkä, niin parempi kertoa ajoissa mitä ajattelee... Tosin itse toki tilanteesi parhaiten tiedät. :)



Lanttu: mä en myöskään ymmärrä tota että pitäis odottaa jonkin projektin valmistumista jo ennen kuin yritys alkaa, ja oon siitä miehelle sanonutkin, että ei se vauva hetkessä tule! Yritystä voi joutua jatkamaan pitkäänkin, ja sittenkin on vielä se 9 kk onnellinen odotus - siinä ehtii elämä mullistua jo vaikka miten. En ainakaan meidän suhteen suht epävakaissa ulkoisissa tekijöissä, ts. miehen epäsäännöllisissä töissä, näe varmaa päivää olevan lähelläkään, mutta hyvin me silti pärjätään. Se epävarmuus pitkälti kuuluu tähän elämään nykypäivänä, kun niin monet työt on pätkiä. Siksi en haluais sillä perusteella lykätä asiaa. Mutta hienolta kuulostaa jos teillä keväällä sitten yritys alkaa, mainio juttu!!



Mulla oma kuumeilu on ehkä hiukan tasoittunut. Elämässä on onneksi nyt aika paljon muutakin sisältöä, opiskeluissa riittää hommaa. Meillä arki hymyilee sen verran että saatiin nyt se kauan kaivattu isompi asunto ja muutetaan tammikuun alussa! Sinne sitten mahtuisi ehkä se vauvakin joskus... :) Mies on sanonutkin ettei hän pysty ennen ku saadaan se asunto, ottamaan mitään muuta projektia, joten ehkä tää ois suotuisaa kaikin puolin. Ja saanpa ainakin purkaa pesänrakennusviettiä sitten johonkin.



Opiskelen lastentarhanopettajaksi, ja mulle, toisin kuin Scarpettalle lapsien ja perheiden näkeminen ei vielä tuota tuskallista tunnetta, vaan pikemminkin antaa voimaa että saa olla lasten lähellä. Varmasti se vaikuttaa, että tämä kuume ei kuitenkaan ole vielä kestänyt vuosia. Tottakai sitä miettii, miten ihanaa se olisi saada oma pieni, mutta suhde päiväkodissa lapsiin on kuitenkin ihan erilainen, eri tavalla rakastava. Mun työharjoittelupari on nyt ihan viimeisillään raskaana ja se kyllä herättää kaipausta, vaikka iloinen olenkin hänen puolestaan. Se maha on vaan niin ihana!



Oikeastaan tulin kirjottamaan siitä, että mulla on nyt vähän jännät paikat, kun kuukautiset on vähän myöhässä. Ei vielä paljoa, ja olen varma että ne alkaa nyt viikonloppuna tai ens viikon alussa, eikä meillä ole juuri edes peittoja heiluteltu joten raskauden mahdollisuus olisi todella minimaalinen MUTTA.. Se pieni toivonkipinä kuitenkin jossain tuolla elää. Että jos kuitenkin, entä jos olisi käynyt jokin ihmeellinen sattuma? En kehtaa sanoa tästä kellekään, koska ne menkat alkaa kuitenkin ja on myöhässä vaan varmaan siksi kun on ollut stressiä jne.. Vauvakuumeinen mieli vaan kuitenkin miettii kaikkia vaihtoehtoja. Päätin odottaa rauhassa ens viikon puoliväliin asti, mutta en vaan millään malttais!



Sitruunalle haluaisin toivottaa vielä erityisen paljon voimia, tosi kurja tilanne sulla! En voi edes kuvitella miltä noin pitkä tulokseton odotus tuntuu, kun tämä lyhyempikin kuumeilu jo on niin raastavaa. Iippa, hyvä että teillä sentään on keskustelutasolla tapahtunut edistystä! Voihan olla että mies vielä kahden vuoden aikana pehmenee nopeampaankin aikatauluun. :)



Valoisaa joulunaikaa kaikille teille kanssasisarille!

Hei Vanukka!



Mäkin olen lastentarhanopettaja, ja olen samaa mieltä siitä rakkaudesta hoitolapsia kohtaan. Se on ihanaa ja antoisaa, mutta kivaa myös loppujen lopuksi lähteä illalla kotiin. Olen töissä 3-4vuotiaiden ryhmässä, että tilanne saattaisi olla eri jos työskentelis vauvojen ryhmässä. Neon mulle ainakin se heikko kohta. Minullakaan toisten lasten ja vauvojen näkeminen ei tuota tuskaa. Iloitsen sydämestäni 8kk ikäisestä kummitytöstämme. Kun kummityttöä ruvettiin odottamaan, olin kyllä kade, sillä he eivät suunnitelleet vauvaa silloin. Minä puolestani haaveilin jo kovasti...



Nyt meilläkin jännä paikka, huomenna pitäisi tulla menkat, mutta saa nähdä. Avomieheni antoi sanattoman luvan vauvalle, kun ollaan menty ilman ehkäisyä tässä kuussa. Tosin ei kertaakaan just "oikeana" päivänä, mutta... Vauvakuumeinen uskoo onneen pienessäkin mahdollisuudessa, eikös?



Nuo miesten tekosyyt: "ensin tää homma" on kyllä ihan typeriä, kun se raskaus kuitenkin kestää niin kauan, että ehtiihän siinä. Eikä ekalla tai tokalla yrittämällä useinkaan edes onnistu... Mutta kun tuntuu että tolta toiselta sukupuolelta puuttuu kyky ennakoida ja suunnitella.



Mutta kyllä se siitä. Mä uskon että kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta MÄ EN MALTA ODOTTAA!



Missä vaiheessa sulla on opinnot? Onnea aherrukseen! Itse sain maisterin paperit kesäkuussa. Ihanaa päästä oikeasti töihin. Tosin oikein miellelläni jäisin jo äitiyslomallekin...

Mies lasautti viikonloppuna suustaan "sammakon"; Pitäsköhän se heittää kortongit nurkkaan ja ruveta tekemään lapsia, niin saisit sinäkin välillä olla kotona? Ja voitte vaan arvata miten meikäläisen silmät rupes kiiluun ja päässä alkoi armoton raksutus. Onko se tosissaan? Ainakin se on miettinyt asiaa, edes hitusen.



Hetkeä myöhemmin sitten sanoo, että eikö olis mitään muuta ehkäsykeinoa, eikö ois jotain pillereitä tai muita? Että kauanko noiden kortsujen kanssa joutuu pelaamaan? Siinä ne vauvahaaveet taas meni! Mä siis lopetin pillerit vähän aikaa sitten, kun aiheuttivat niin paljon mielialan vaihteluita ja etomista ym. Vastasin sille sitten, että niin kauan niitä käytetään kunnes haluat lapsia.



En siis edelleenkään sanonut suoraan, että mulla on vauvakuume. Mies on aikas herkkää sorttia ja kova ottamaan stressiä asioista. Sille pitää sanoa asiat vähän kierrellen. Jos mä töksäytän, että haluun lapsen, niin se saattaa panikoitua ja palataan taas askeleen taakseppäin. Hirveen vaikea selittää. Mutta vihjailemalla mä olen yrittänyt saada sitä ajattelemaan asioita. Ehkä joskus siis saanut ajattelemaankin? Jo alkuaikoina sanoin miehelle, etten enää kolmekymppisenä tee lapsia, vaan ne kyllä pitää tehdä silloin kun ollaan nuoria. Silloinkin se meni mietteliään näköiseksi ja myöhemmin kysyi, etteihän meillä ole minnekkään kiire, eihän? Ja silloin sinne kolmeenkymppiin oli vielä monta vuotta enemmän.



Mutta juu olen kyllä samaa mieltä, että miehelle pitää kertoa vauvakuumeestaan, ne kun näköjään tarvitsevat kauan kypsymisaikaa. Musta tuntuu, että mun mies kypsyy jo, on se selvästi miettinyt asioita, vaikkei sekään puhu niistä minulle, muuten kuin huumorilla. Kai silläkin alkaa olemaan vähän paineita siihen suuntaan.



Täytyy pyytää taas sukulaislapsia kylään. Kypsytellään miestä taas vähän. ;D

Moi!

Mun miehelle tuli täytenä yllätyksenä se, että nainen ei voi tulla raskaaksi kuin parin päivän aikana kuussa! Se oli ihan ihmeissään! Se sanoi, että sithän vahinkolapset on todella vahinkoja!

Ehkä se nyt tajus edes hitusen enemmän, että ei se raskaus noin vaan tapahdu. On se toki vieläkin sitä mieltä, ettei siihen nyt useampaa kuukautta voi mennä.... Voi huh, hu, noita miehijä!

Lanttu: Voi kun hienoo jos pääsette jo pian yrittämään! :) Pidän sulle peukkuja että niin kävis..



Mä koitin tossa yks päivä tingata hiukan meijänkin yritysajankohdasta pois..ehdotin että jospa jo vuoden päästä :D Mies siihen sitten sanoi että "Suunnittele nyt vaan sinne 2 vuoden päähän, mutta jos asiat hyvin menee niin voit ehkä yllättyä ilosesti vuoden päästä" ja että "kyllä sä sitten huomaat kun oon heittänyt sun pillerit roskiin" ;)



Hupsu: Juu ei se mitenkään helppoa ole kertoa vauvakuumeesta miehelle. Varsinkaan jos ei yhtään tiedä mitä sieltä tulee kommentiksi. Kuumeilin itsekkin jonkinaikaa salaa..luulin silloin että mies olisi yhtä innoissaan kun hän itse vihjaili aina joskus esim. "sun täytyy säästää toi sun liian iso talvitakki jos tarviit sitä vielä joskus, jos käy vaikka vahinko ja sun mahas kasvaa" ja esim että "täytyy sun hommata semmonen auto mihin sopii peräluukkuun vaunut" yms..mutta enpä tajunnut että se vaan puhui niitä lämpimikseen ja ajatellen vain jotain kaukaista kaukaista tulevaisuutta. Sillä heti muuttui asia hänelle ahdistavaksi kun eräänä päivänä ilmotin että vauvan haluan, mieluiten heti. Siitä lähtien oon tuntenu olon jotenkin haavottuvaks. Toisaalta oon ilonen että sain asian sanottua eikä tarvitse kaikkea padota sisälleen, mutta välillä mietin että olisiko pitänyt olla hiljaa...

No mutta mistä sitä tietää vaikka sun miehes innostuiskin! jospa sekin kuumeilee salaa sulta? :D Kaikki on mahdollista. Ja hei, vaikka mullakin tuo tilanne näytti toivottomalta, niin aika hyvin oon saanu suostuteltua miestä ja ihan hyvällä mallilla asiat jo siihen nähden mistä lähdettiin!



Vanukka: Miten kävi? alkoiko menkat? vai joko siellä ootellaan pikkusta? :) Kyllähän tää kuumeisen mieli saa kaikkea hullua aikaan.itsekkin aina "luulen" olevani raskaana juuri kun menkkojen pitäis alkaa kun on muka oireita ja silleen :D Ja kauhee pettymys aina kun ne alkaa..vaikka pillereitä syön :D Mutta on siinä se pienen pieni mahdollisuus aina että jos sittenki...ehkä jos kuitenki olis. Toivon jokatapauksessa sydämestäni että sulla ne ei alkais.. :) Ja jospa ei mullakaan seuraavat tulis ni ei sen niin väliä :D

Eipä oo menkkoja täällä ei. Testasin ekan kerran sitten kuitenki perjantai-iltana, että saan nukutuksi, ja halusin varmistaa että voin lauantaina juoda keikkaillan aikana, ja selkeä negahan se oli. Pari päivää olinkin sit ihan varma että ehei, mut nyt tuntuu taas siltä että hitto, jos sittenkin, jos se testi ei vaan näyttäny niin aikaisin ja kun en tehny aamulla... Ja kaikki raskautumisoireetkin on tietty ihan selvät. ;) Ootan nyt vielä ainakin huomisaamuun. Kaikkea sitä kuumeisen mieli saa aikaan - mut toisaalta just sitä ihmettelen etten tän kierron aikaan edes ole ollut erityisen vauvakuumeinen, joten ei menkkojen pitäisi psykologisesta syystäkään myöhästyä, jos ei sitten stressistä muuten vaan. Kauhea vaan tää tunne, ku toisaalta oon ihan varma että oon raskaana, vaikka tiedän etten kuitenkaan oo, ja sit vaan petyn. Äh. :D



Tintti, mulla on opinnot vasta ihan alussa, ensimmäinen syksy nyt tulee päätökseen. Mutta hyvältä tuntuu, ihan omalta alalta kyllä! Mites sun jännäilyt, tuottiko ehkäisyn unohtaminen tulosta? Ihana että sun mies antoi tollasen sanattoman lupauksen, se ois ainakin mulle jo ihan yhtä vakaa kuin sanallinenkin, sen verran tarkka toi yleensä on ollut!



Lanttu, sama juttu aikoinaan, ku asiasta juteltiin! Piti sit vähän selventää. Ehkäisypillerien toiminta nyt tietysti oli tolle ihan mystiikkaa, ja se, ettei pillerien lopettamisen jälkeen niitä munasoluja heti välttämättä kypsykään, että siinäkin voi joutua odottamaan. Puhumattakaan noista hedelmöittymisen todennäköisyyksistä. Miehille kai painotetaan vain sitä että muistakaa ehkäisy, tai muuten lapsia tulee ja heti! Onneksi osataan valistaa meidän tietämättömiä kultia. :)



Sama juttu muuten meillä: mieskin saattoi vitsailla jotakin lapsien tekemisestä sillon, ku en kuumeillu vielä näin paljon. Nyt se ei kai uskalla sanoa enää mitään, kun tietää että ottaisin puheet todesta. :D

Kävin sitten eilen katsomassa sairaalassa kaverin pikkuista käärylettä.



Lähes koko ajan oli mielessä seuraavanlaisia ajatuksia: "Olisinpa minä tuossa ja minua ja vauvaa tultaisiin katsomaan, miksen minä ole tossa, miksi hän, joka vielä vuosi sitten oli sinkku?, koska minä olen tuossa? En varmaan koskaan".



Vaivuin siis epätoivoon vaikka olen todella iloinen kaverini puolesta. Mutta on se vaan niin pirun vaikeata suhtautua asiaan pelkällä ilolla!



Kotimatkalla tuntui kyllä, että sydäntäni revitään kappaleiksi. : (



HALUAN SEN VAUVAN!!!



Tsemppiä teille kaikille! On tämä välillä kyllä niin hirveän raskasta. Onneksi en ole ainut, joka tästä kärsii.

Viimeksi kirjoitin, että mies antoi sanattoman lupauksen... noh. Ei. Kun menkat oli kolme päivää myöhässä ja otin asian esiin sanoen: oi kun olis ihanaa kun meille tulis nyt vauva. No ukkopa siitä suuttui kovasti ja sanoi, että jos nyt oon raskaana, niin hän ei enää koskaan harrasta sitä ilman kortsua. Että kuulemma nyt saa kyllä unohtaa kaikki... itku siitä taas tuli. No kuulemma hän on luvannut, että keväällä ruvetaan yrittämään (sellasta puhetta oli joskus syksyn alussa). Eikös tammikuu ole jo kevät?



Tein myös testin, ja negaa näytti. Menkat tuli sitten seuraavana päivänä. Että jos nyt hetken jaksais pitää vauvakuumeen sisällään, niin muutaman kuukauden päästä ei ehkä tarvi enää kärvistellä...



Kateus on paha sairaus, mutta raskaana olevat ja pienten lasten äidit herättää ihan hirveän kateuden minussa. MÄKIN HALUUN! Miten kamalan itserakas ihminen voi vauvakuumeisena ollakaan...? Niin että ihan tuttua toi mitä Lanttu kirjoitit. Mites Vannukka? Mitä testi näytti? Hupsu: oletko päässyt juttelemaan miehen kanssa tunteitasi? Jos olisin samassa tilanteessa kuin sinä, niin juttelisin kyllä miehen kanssa, mutta jos vain pystyisi olemaan painostamatta. Se nimittäin pahentaa tilannetta... ainakin meillä.



Oltiin kummityttöä (8kk, aivan IHANA) katsomassa tänään ja mä olin niin onnellinen kun mun puoliso naureskeli aidosti ihastuneena pikkuiselle tytölle ja sen höpsötyksille...



Kyllä tää tästä... Ehkä ensi jouluna meillä kaikilla on pikkuinen juhlakaveri kainalossa. :)

Kirjoitin tänne noin puoli vuotta sitten ja kerroin kuinka tuntui ettei mies halua lapsia lainkaan ja vauvakuume syö minut...

Noh tilanne on nyt muuttunut. Olen tässä puolen vuoden aikana aina silloin tällöin kysynyt lapsien hankkimisesta mieheltä ja nyt sitten olemme päättäneet lopettaa ehkäisyn ja aloitamme yrityksen=) En oikein osaa selittää kuinka ihanalta tämä tuntuuu..=)

Myönteisiä tuulia kaikille teille ja toivotaan että toiveenne toteutuvat ! Sillä kyllä ne joskus toteutuu.

Onnea PikkuHöttiäinen! Ihanaa kuulla että asiat lötviytyvät kuitenkin, vaikka välillä tuntuu toivottomalta.



Meillä ihania uutisia myös. Ensimmäistä kertaa juttelumme vauvasta sai minut oikeasti hymyilemään sydämestä asti. Rakas hymyili vauva-ajatukselle ja sanoi, että voidaan lopettaa ehkäisy. Ihanaa! Olenkin ehtinyt odottaa odotuksen alkua jo kymmenen vuotta (vaikka ikää vasta 25v). Nyt sitten vain peukut pystyyn ja hedelmällisiä hetkiä odottelemaan. Ajatella että alle vuoden päästä minä voisin olla äiti :)



Teille jotka kuumeilette enemmän kuin... no paljon, niin toivon oikeasti todella paljon positiivisia ajatuksia ja jaksamisia. Joskus se palkitaan.