Yksipuolisen vauvakuumeen kestäminen

Kiitos vastauksesta, Justiina!

Ja totta turiset, kyllähän viisainta tässä tilanteessa on vain antaa asioiden edetä omalla painollaan ja katsoa miten asiat etenevät. Oli hyvä kirjoittaa tunteet esiin, niin asia selkiintyi omassa mielessäkin. Suhde on tosiaan kokenut kovia sekä ulkoisten että sisäisten voimien taholta ja nyt kun rauha on löytynyt, on hyvä vain nautiskella jonkin aikaa rauhasta ja katsoa sitten myöhemmin, mitä elämä eteen heittää. Tosiaan miehenkin mielipide toki voi muuttua, mutta siltä toiveelta olen koettanut varjella itseäni, sillä olisi epäreilua miestä kohtaan, jos elelisin uskossa, että kelkka vielä kääntyy, kun hän on kuitenkin kantansa alusta asti selkeästi ilmaissut. Mutta sillä tasolla tämän ajatuksen toki voi pitää mukana, että kun nyt vain nautitaan elämästä tässä ja nyt, niin voi sitten jonkinajan kuluttua päivittää tätä jälkikasvukeskustelua ja tarkistella omaa ja toisen kantaa.

Mukavaa maaliskuuta sinnekin!

CHARMANDINA: Me kanssa puhuttiin seurustelun alussa tästä aiheesta ja silloin miehellänikin oli sama ajatus kuin minulla, että joskus myöhemmin haluttais lapsia. Puhuttiin vielä, että 2-3 olisi hyvä lapsimäärä tai jos niitä nyt ylipäätään siunaantuu (suvussani on aika paljon lapsettomuutta, ihan lähisuvussa). Meilläkin vanhemmat on sen ikäsiä (53-60 kieppeillä) niin olisi kiva saada lapsia vielä kun he ovat virkeitä ja jaksavat lastenlasten kanssa touhuta. Lisäksi molemmilla on mummot elossa vielä, niiin olisi kiva, että lapset ehtisivät heitäkin näkemään. Kiitos! Toivottavasti minäkin saisin mieheni joskus ymmärtämään miltä tämä minusta tuntuu. :)

JUSTIINA89: Kiitos :) Toivottavasti saataisiin joskus asioita eteenpäin. Olemme siis 24 ja 26 vuotiaita, elikkäs periaatteessa ei vielä ole hätää välttämättä, olen vaan aina haaveillut, että saisin ensimmäisen lapsen viimestään 25- vuotiaana ja mieheni tämän asian kyllä tietää. Mies on sanonut, että sitten ei vois enää tehdä mitä haluaa, tosin eihän kumpikaan voi tehdä nytkään mitä haluaa. Lisäksi häntä pelottaa se vastuu ja että osaisiko olla hyvä vanhempi. Hän on myös miettinyt raha-asioita, että kuinka ne sitten sumplittaisiin. Varmaan eniten huolettaa se, että kun se lapsi on siinä vähintään 18 vuotta ja oikeastaan loppuiän. Itse uskoisin, että miehestäni olisi todellakin ainesta hyväksi isäksi, kun on niin rauhallinen, tunnollinen, kiltti, tekee kotihommia, tasapainoinen ja huumoria löytyy.. itse olen päiväkodissa töissä ja hoitanut paljon sisarusten lapsia. Oikeestaan mies pelkää varmaan sitä vauva-aikaa eniten.

Jospa mäkin uskaltaisin jättää ne pillerit pois vaan tässä joku päivä. Itseasiassa ihan oman terveyden takia aattelin ne jättää muutenkin, mutta en vaan vielä oo uskaltanu ehottaa sitä miehelle. Tuskastuttaa työntää itteensä pillereitä, jotka vaikuttaa koko kroppaan ja mieleenkin. Mutta jospa tässä olisi aika ottaa askel uutta kohti :)

[quote author="juliane" time="19.03.2013 klo 20:23"]

 Varmaan eniten huolettaa se, että kun se lapsi on siinä vähintään 18 vuotta ja oikeastaan loppuiän. -- Oikeestaan mies pelkää varmaan sitä vauva-aikaa eniten.

[/quote]

Piti vielä kommentoida, kun oli niin tutun kuuloista. Meillä myös tiedän, että varsinkin miehellä epävarmuutta aiheuttaa juuri se, että lapsi ei ole lyhyen tähtäimen projekti vaan koko loppuelämän jollain tapaa läsnä, ainakin ajatuksissa jossei lähistöllä. Itseänikin tämä hetkittäin vähän kuumottaa, mutta miestäni varmaan suorastaan hirvittää. Toisekseen mieheni pitää lapsista ja 5+ vuotiaat ovat hänen mielestään hurjan hauskoja ja siistejä tyyppejä, jopa ne vähän oudommat tai kärttyisemmät. Mutta vauvoista hän ei välitä, eikä usko selviävänsä väsyneen vauvan itkusta yöt läpeensä, kun itseäkin väsyttää.

Vaikka tämä lapsihaaveitani jarruttaakin ja kenties estää sen kokonaan, on mielestäni kuitenkin hyvä puhua näistä lastensaannin nurjistakin puolista ennen kuin vauva laitetaan alulle. Minunkin vauvahaaveisiini liittyy paljon epävarmuutta ja on mukavaa, että voi siitä toiselle suoraan puhua.

Hauska juttu, kun tuota vanhemmaksi tuloa pohtii ja pelkää niin paljon :). Tuli vaan mieleen, että onko sitten jokaisen meidänkin äiti ja isä miettinyt tällaisia asioita ja ajatellut, että nyt sieltä syntyy sellanen, jossa pitää olla kiinni seuraavat 18 vuotta. 

Käytän tätä keinoa myös miehen suostuttelussa. Tai ainakin niin, että jos mies vaikka valittaa että vauvat vaan itkee ja parkuu koko ajan. Köh, paljonkohan mun mies on vaavina itkenyt ja huutanut :D. Tää keino tepsii ihan hyvin, myös omassa ajattelussa :). Vaikee sitä on ajatella itsestään, että jaaha mää oon tässä ollut jonkun holhouksen alaisena 18v ja mun syntymän takia on vanhempieni elämä muuttunut jonkin verran. Hengissä ne vanhemmat ovat edelleen, ja erittäin onnellisia lapsistaan ;). 

No näinpä! :)

Minunkin vanhempani ovat aina avoimesti riemuinneet meistä lapsistaan ja molemmat moneen otteeseen todenneet, kuinka onnellisia ja onnekkaita vanhempia ovat. Minä uskon kyllä, että kasvaisin vanhemmuuten sen myötä. Pieni osa minusta vain sitä miettii, kun olen melko impulsiivinen ja itsenäinen ihminen tottunut olemaan, ja tätä puolta olisi pakko rauhoittaa lapsen saanniin myötä. Toisaalta on jo joutunut roimasti rauhoittumaan ihan vain parisuhteen myötä, että sinänsä..

Mieheni kohdalla tämän käyttäminen vakuutteluna ei kenties toimisi. Hänen äitinsä on yhtä iloinen lapsistaan kuin minunkin vanhempani, mutta heidän suhteensa ei ole kovinkaan syvällinen, eivät voi puhua tunteista tms. Mieheni isä puolestaan vaikuttaa juuri siltä, kuin lapset olisivat hänelle vain elinikäinen huolenaihe ja pallo jalassa. Murrosikäisestä lähtien tuntuvat pojat aiheuttaneen isälle valtavasti stressiä, kun eivät eläkään elämäänsä juuri niin kuin isä oli heille suunnitellut vaan kokeilevat ja tekevät toisinaan virheitäkin. Isällä välittää varmasti kovasti, mutta välittäminen ilmenee kiukkuna ja sättimisenä: "Et voi elää noin." "Mikä sinussa on vikana, kun .." yms. tuomitsemisena ja syyttelemisenä. Mieheni ei ole koskaan saanut tunnetta, että hänen isänsä hyväksyisi hänet ja rakastaisi häntä ehdottomasti, kuten vanhemman (mielestäni) tulisi. Varmaan tästä syystä hänellä itselläänkin on pelko, että lasten saanti tuottaisi vuosikymmenten huolen ja vaivan.

Hänellä on joitain samoja piirteitä ja kommunikaatiotapoja, kuin isällään. Hän on niistä tietoinen, ja yrittää estää niiden ilmentymistä, mutta varmaan pelkää päätyvänsä samanlaiseksi. Ja tietää itse, millaisen surun se hänelle isänsä lapsena on luonut.

En tiedä, miten häntä tuossa oikein tukea. Varsinkaan, kun totta puhuakseni syy miksi itse hetkittäin harkitsen hänestä eroa on tuollainen samanlainen tuomitseva asenne ja ehdottomat odotukset.

No, tämä meni aiheesta sivuun. Mutta niin, vanhemmuudestaan onnellisten lapselle tämä perustelu varmasti sopii rohkaisemaan vanhemmuuteen! :)

KIRWELI: Miestäni kanssa hirvittää varmaan eniten kaksi asiaa joista toinen on tuo, että se on koko loppuelämän se lapsi siinä ja toinen just tuo vauva-aika. Mä oon koittanu puhua vaikka mitä, mutta ei tuota päätä niin vaan käännetä.

MENHIR: Mä oon koittanu miehelle just tuota puhua, että mitähän sen vanhemmat on aatellu, tuskin niitäkään on harmittanu, kun ovat mieheni saaneet aikoinaan vaan ovat onnellisia olleet lapsestaan jne.. Mutta mieheni totesi siihen, että hän olekaan niinkuin heidän vanhempansa. Heillä on ollut hyvä perhe, jossa on saanut tilaa omille ajatuksille ja harrastuksia on tuettu kaikin tavoin. Mieheni vanhemmat ovat rehellisiä työtäpelkäämättömiä ja jämptejä ihmisiä, kuten miehenikin. Vähän meinaa jo ärsyttääkin, kun ite on ihan varma, et miehestä tulis hyvä isä epäröinnistä huolimatta ja toinen on sitä mieltä ettei hän ees osaa hoitaa lapsia, kun eihän sitä kukaan ole seppä syntyessään. Elämä opettaa. :)

Moi kaikille kuumeilijoille, kiitos hyvistä kommenteista (olen tätä keskustelua käynyt lueskelemassa jo pidemmän aikaa).

Olen myös ollut pitkään yksipuolisen vauvakuumeen kourissa, ja varsinkin vuosi sitten keväällä se oli todella kova. Itkeskelin asiaa usein, mikä ahdisti miestäni todella paljon, kunnes tajusin kertoa, että kaipaisin mieluummin lohdutusta, ja minulla on oikeus olla surullinen, vaikka mies ei vielä lapsia haluakaan. Ja tämä oli todella hyvä juttu, kun saimme sen syyllistämiskuvion tästä pois, niin keskustelukin oli helpompaa... Mutta enimmäkseen puhuin asiasta ystävieni kanssa, ettei mene painostuksen puolelle. 

No, kun sitten saatiin se keskustelu alkamaan, niin olimme siinä tilanteessa, että mieheni (minua 4 vuotta nuorempi) sanoi, että hän haluaisi lapsia "joskus parin vuoden päästä" ja  minä taas heti, joten päätimme tehdä kompromissin; vuoden päästä aloitetaan! Keskityin uusiin hauskoihin harrastuksiin odotellessani, ja nyt vuosi on kulunut..

Viimeistä pillerilevyä lopetellessani helmikuussa mieheni kuitenkin sanoi, että jatka vielä pillereiden popsimista! Järkytyin ja suutuin ihan mahdottomasti (laitoin jo mielessäni mööpeleitä jakoon), mutta onneksi lopulta hän sanoi, että tarkoitti siis ihan vaan kahta kuukautta lisää pillereiden kanssa, ja EHKÄ pystyn elämään vielä pari kuukautta ilman mahdollisuutta tulla äidiksi, jos se on niin tärkeää. Kai tuo jotenkin liittyy siihen, että mieheni haluaa kokea tilanteen olevan hallinnassa tai jotain? Tiedä sitten, olenko painostanut vai en (no, ainakin vähän), mutta ainakin hän sanoo haluavansa lapsen ihan oikeasti, aikataulu vaan on vähän kiireisempi kuin mitä hän itse valitsisi. Taas on viimeinen levy pillereitä menossa, ja jännittää ja innostaa. :)

Toivottavasti muutkin jaksavat olla kärsivällisiä, onneksi sen ei tarvitse tarkoittaa, että pitäisi kieltää omat tunteet siinä samalla!

Meillä asia eteni viimein siihen pisteeseen, että sanoin lopettavani pillerit tämän listan jälkeen. Elikkäs ois viel pari viikkoa pilleriaikaa jäljellä.. Tosin ei luovuta ehkäisystä vielä muuten. Mutta alku se on varmaan tämäkin. Tosin nyt on onneksi niin paljon muutakin ajateltavaa, että vauva-ajatukset on pikkasen jääny taka-alalle etten IHAN kokoajan mieti.. tosin vähän väliä huomaan miettiväni niitäkin.. :))

Käsittämättömiä ukkoja teillä, minä olisin itse halunnut jo nuorena lapsia, muttei nuita ole ilmaantunut. Tuo toisen vuosikausia jatkuva suostuttelu alkaa tulemaan tienpäähänsä, niin tämmöisiä viestiketjuja ei voi kuin ihmetellä.t.mies

Meillä tilanne on tämä: olemme olleet yhdessä 6,5v, joista asuneet yhdessä 5,5v. Häät on tulossa ensi kesänä, vihdoista viimein :) 

Oma talo ostettiin syksyllä, ja oma yrityskin (jossa molemmat työskentelemme), ollut pystyssä 2v. 

Ihan hirmuinen vauvakuume ollut nyt puolivuotta, mutta sitäkin aiemmin olen jo pitkään ollut valmis saamaan lapsia. Mieheni ei. 

Mieheni on minua 4v vanhempi, ja elää kuin jossakin vanhoillisessa maailmassa. Minun pikkuveljeni sai joulukuussa lapsen (ei enää parisuhteessa, 18v) ja mieheni pikkusisko saa nyt kesäkuussa lapsen (ei myöskään parisuhteessa, kohta 20v). Ja mitäpä mieheni siihen! No suuttui!! Teki molempien kohdalla hyvin selväksi mielipiteensä, että he saavat lapsensa "väärin", ja hän on hyvin tuohtunut, että kukaan ystävistämme (monilla lapsia), ja "jopa perheestämme", eivät kulje "oikean" kaavan kautta. Hänen mielestään oikea, ja ainoa tapa saada lapsia, on ensin pitkä parisuhde, sitten oma talo, ja naimisiin, ja sitten vasta siitä miettimään lapsia, kun taloudellinen tilanne on hyvä. Ei siinä mitään, ihan hyvä mallikaava, mutta kun aina asiat eivät mene niinkuin saduissa. Lapset ja vanhemmat voivat olla onnellisia ilman tuota kaavaakin. Hän ei vain suostu hyväksymään sitä tosiasiaa...

Mutta siihen ongelmaamme. Me alamme olemaan jo siinä pisteessä elämää, että häät tulossa kesällä, ja kun varovaisesti olen udellut mahdollisesta jälkikasvusta, on tuloksena ollut kunnon suuttumus/tuohtumus hänen puoleltaan, ja vastaus on aina ollut "sitten kun taloudellinen tilanne on tarpeeksi hyvä". Itseäni vain tässä mietityttää, että noh, koskakohan se taloudellinen tilanne on hänen mielestään tarpeeksi hyvä (pitääkö voittaa lotossa?), ja tuleeko hän siltikään olemaan valmis. Hän aina vain hokee sitä, että sitten kun itse on valmis. Pelkään vain, että sitten vihdoinn kun herra itse on valmis ja taloudellinen tilanne on hyvä, on jo liian myöhäistä.... 

Mitenkä tässä tilanteessa voisi edetä? Painostaa, kiristää, luetella faktat biologisesta kellosta, antaa asian olla ja toivoa parasta? Hyviä vinkkejä otettaisiin vastaan..

Ja mainittakoon vielä, että olen kokeillut tuoda monia ystävieni lapsia meille kyläilemään (niitä suloisimpia tapauksia), ja koettanut saada miestä viettämään aikaa heidän kanssaan, mutta tuloksena on ollut vain kauhusta jäykkä mies kyyhöttämässä yksin sohvan nurkassa sanattomana. Eli ei siis luonnostaan lapsirakasta tyyppiä... 

Tinttiläinen, myötätuntoni tilanteeseesi! Vauvan kuumeileminen, kun toinen ei kiinnostu / vain lykkää päästöstä, on kyllä todella raastavaa. Oman tarinani kirjoitinkin edellä eli tilanteeni ei ole pekkaa parempi. Ainoa vinkkini on yrittää keskustella asiasta ikään kuin ilman sinun intoasi, jotta saat selville mitä miehesi TODELLA pelkää.

Meillä esim. pitkään käytiin vain keskustelua tyyliin: MINÄ: "Eikö olisi kiva joku päivä saada oma lapsi?" "Minä pidän kovasti lapsista." "Olisi hienoa nähdä oman lapsen kasvavan." MIES: "Ei olisi kiva." "En pidä lapsista." "En halua lasta." "Et sinäkään kestäisi sen lapsen kanssa."

Pikkuhiljaa edettiin kuitenkin tunnetasolle ja nyt on minunkin paljon helpompi ymmärtää mieheni kantaa. Sitä, että hän pelkää olevansa yhtä huono isä kuin omansa oli. Pelkää, että lyhyt pinnansa ja omiin maailmoihinsa uppoutuminen tekevät hänestä huonon vanhemman. Pelkää vastuuta, joka lapsesta tulee koko loppuiäksi -- osittain, koska omat vanhempansa ovat lähinnä stressaantuneita huolehtijoita, yhä aikuisille lapsilleen, vailla todellista tunneyhteyttä tai riemua vanhemmuudestaan.

Minkälainen lapsuus miehelläsi on ollut? Minkälaiset suhteet hänellä on vanhempiinsa ja millaisia kasvattajia katsoo heidän olleen? Minkälaisia unelmia miehellä on loppuelämälleen, pelkääkö lasten saannin nyt pilaavan ne?

En kehota sinua kaunistelemaan lastensaantia tai lupaamaan kuuta taivaalta (että esim. hoidat vauvan kyllä itse tms.) vain, jotta miehesi suostuisi. Itse uskoisin nauttivani äitiydestä paljon, mutta välillä varmasti myös ottaisi pahasti pannuun. En halua luvata miehelleni, että hänkin siitä tulee nauttimaan, tai että minä tulen olemaan aina aurinkoinen äiti. En halua mieheni kanssa lasta, ellei hän ole ehdottoman halukas jakamaan tulevaa vastuuta, sitä räkää ja limaa, sekä toisaalta vanhemmuuden riemuja kanssani.

Neuvoni eivät ole kovin hyviä, koska en itse tiedä, onko liitollamme tulevaisuutta, kun ajattelemme asiasta niin eri tavalla. Oma mieleni asiassa on muuttunut viime vuosina, joten miehenikin mieli saattaisi niin tehdä -- tai oma mieleni muuttua takaisin. Muuten mainio mies ja paras ystävä, niin elän tässä rinnalla nyt vielä epätietoisuudessa ainakin jonkin aikaa. Joitain vuosia on kuitenkin yhä "hukattavana" ja silti lapsentekoikää jäljellä (ainakin ainokaiseen).

Voimia!

Hei,

Täällä ilmoittautuu yksi vauvakuumeilija. Yksipuolisesta en ole ihan varma, mutta sellainen tunne on aikaisempien keskusteluiden pohjalta, että minä olen se innokkaampi nyt. Keräilen rohkeutta jutella mieheni kanssa tästä :)

Ajattelin kirjoittaa, kun olen täällä nyt lueskellessani vuodatellut liikutuksen kyyneliä yhden jos toisenkin kuumeilijan puolesta.

Minulla on ollut salainen vauvakuume jo neljä vuotta. Nyt olemme mieheni kanssa seurustelleet puolitoista vuotta. Minulla on jo aika alusta ollut tunne, että tässä on elämäni mies ja meille tulee sitten perhe. (Olen aina tiennyt haluavani oman perheen ja muksut.) Tietysti kun seurustelu muuttui vakavammaksi, minun vauvahaaveeni heräsivät talviuniltaan. (Sinkkuna pistin kaikki haaveet jäihin, koska en halua olla yksinhuoltaja.)

Minun tilanteeni on lähinnä sellainen, että ympäristön puolesta tuntuu, että en saisi haluta nuorena lapsia (olen 23, mies samoja ikiä). Kun erehdyin puhumaan vähän vapaammin vauvahaaveistani, oli äitini heti: "Ei vielä kannata, kannattaa oottaa pari vuotta että on koulut käyty ja vähän töissäkin. Saat isomman äitiysrahankin sitten." Sen jälkeen en ole äitini kuullen puhunut asiasta. Siskoni on ilmoittanut, ettei halua lapsia.

Opiskelen miesvaltaista alaa, ja useimmat lähimmät ystäväni ovat myös miehiä. Enpä siis tässäkään seurassa ole oikein uskaltanut puhua asiasta. Myös eräs minun ikäiseni nainen luokaltani kertoi, kuinka häntä ahdisti, että häneltä taidetaan odottaa lapsien saantia kohta. Minä en voinut oikein sanoa mitään, kun itse ottaisin vaavin hetitännenyt.

Vain paras ystäväni on ollut tukenani, hänestä olisi ihanaa, jos saisin lapsen! Yhdessä välttelemme kirppareilla vauvan- ja lastenvaatteita, ettemme ostaisi niitä. Mieheni ei arvostaisi, jos alkaisin kantaa vauvanvaatteita kotiin, varmaan kokisi sen ahdistavaksi.

Nyttemmin olen tosin tutustunut uudelleen serkkuuni, joka olisi aivan innoissaan, jos tulisin raskaaksi. Se on mukavaa. Kerran tosin, kun olin serkkuni ja siskoni kanssa jossain, ja oli puhe vauvoista, siskoni kysyi minulta: "Vieläkös sulla on se vauvakuume?" Olin jotenkin niin hämmentynyt, että sanoin vain, etten ole koskaan semmoista sanonut. Vaikka sisälläni koko ajan toivoin, et saisin vauvan.

Emme tietenkään ole seurustelleet niin kauaa kuin jotkut täällä kirjottaneet, saati vielä kihloissa tai naimisissa (ei niin tärkeää minulle). Eikä vielä ole kiirekään, mutta olin jotenkin ajatellut, että saisin lapsen ennen kuin täytän 25. Asumme myös eri paikkakunnilla opiskelujen takia. Minä opiskelen kuitenkin jo viimeistä vuotta, joten kohta päästään kunnolla asumaan yhteen. (Käytännössä olen asunut kaiken ajan viime kesästä lähtien mieheni luona, mitä minun ei ole tarvinnut olla koulupaikkakunnalla.)

Mies on sanonut, että haluaa lapsia, mutta ei vielä. Tämä oli tosin noin vuosi sitten. Sen jälkeen olen mielestäni pienin merkein antanut ymmärtää, että mulle kävis se muksu jo. Isompaa keskustelua ei olla käyty, minä vaan yksikseni toivon, että se yks päivä sanois: "Tehdään meille muksu!". Olen katsellut kaikkia vauvaohjelmia jo seurustelumme alusta saakka, ja mieheni on katsellut kyllä niitä minun kanssani, eikä ole vaikuttanut mitenkään kauhistuneelta. Toisaalta hän onkin meistä se, joka on joskus hoitanut jonkun lapsia ja opiskelee hoitoalaa. Minä olen teknisellä alalla, enkä oikein tiedä miten päin olisin muiden lasten kanssa. Silti kateellisena katselen pyöristyviä mahoja, rattaita, vaaveja ja taaperoita, että olisipa minullakin. Kuvittelen kuinka asunnon nurkkaan mahtuisi pinnasänky ja miten ihana isä miehestäni tulisi. Kumman silmät ja tukan vaavi saisi...

En ole kokenut, että saisin haluta lapsia, että minulla saisi olla vauvakuume. Siksi yksikseni, varovasti  ja vain harvoin olen uskaltautunut tännekään lukemaan muiden tarinoita ja kuulumisia. Nyt ehkä saan tänään keskityttyä muuhunkin kuin vauvakuumeeseen, kun sain kertoa teille :) (toivottavasti joku jaksoi lukea tämän vuodatukseni :P)

Hyvää kevättä kaikille:)

Kirweli, kiitos viestistäsi! Piristi kummasti, ja siinä tuli hyviä neuvoja ja erilaisia näkökulmia ajatteluun! :)

Aloin asiaa miettimään esittämälläsi kannalla, että "en halua lasta mieheni kanssa, jos hänkään ei sitä halua, ja ole ehdottoman varma". Se ei tietenkään olisi kellekään hyvä. 

Hänellä on äärimmäisen läheinen suhde äitiinsä. Hänen äiti (tuleva anoppini siis), kasvatti lapset yksin, yksinhuoltajana. Lapsia on kolme, joista mieheni vanhin, ja ainoa poika. Hänellä ei ole koskaan ollut minkäänlaista isähahmoa, vaikka kaikkilla kolmella sisaruksella on eri isät, kukaan mies ei ole koskaan jäänyt elämään pidemmäksi aikaa, kuin 0,5-1v. Joten mieheni onkin siis joutunut lapsesta saakka ottamaan talossa "miehen roolin", ja joutunut aina tekemään kaikki "miesten työt" lapsuudenkodissaan, omakotitalossa. Anopillani on ollut aina hyvin huono tuuri miesten kanssa, ovat olleet mm. juoppoja, mielisairaita, hulluja taiteilijoita ym... Joten ehkä ihan hyväkin, etteivät ole jääneet sitten elämään pidemmäksi aikaa.

Uskoisin, että mieheni ottaa isän roolin niin tosissaan, ja haluaa olla niin täydellinen isänä, joten ei halua lapsia ennen kuin tuntee olevansa täydellisen valmis. Hänen pahimpia pelkoja ovat se, että olisi yhtä huono isä/ei isä ollenkaan lapsillemme, kuten hänen isänsä/isähahmonsa ovat hänelle olleet. Hän ei tavallaan halua toistaa oman isänsä/sisarusten isien virheitä. Luulen, ettei hän edes usko tietävänsä, mitä on olla isä, niin surullista kuin se onkin... En tiedä pitäisikö häntä rohkaista kertomalla, kuinka isyys tulee luonnostaan eikä sitä voi oppia, vai pitäisikö pyytää omaa isääni puhumaan hänen kanssaan asiasta? Tietysti auttaisi, jos hän kävisi puhumassa jollekin ammattilaiselle lapsuudestaan, joka osaisi neuvoa häntä viisaammilla sanoilla. Mutta siihen en usko että suostuu, vaan ottaisi vain loukkauksena... 

Jotenka, kannattaisiko ehkä lähestyä asiaa sillä silmin, että rohkaisisi häntä tulevana isänä? Eikä kysyiselemällä mahdollisesta jälkikasvusta lähitulevaisuudessa... Tai ehkä kannattaisi minun jutella hänen äitinsä kanssa asiasta, ja vähän udella, miten voisi lähestyä tämän asian kanssa miestäni. Hänen äitinsä on mielisairaanhoitaja, joten voisi osatakin kertoa millä tavalla lähtisimme asiaa käsittelemään.

Sitäkin voisi tietysti kokeilla, ettei vain hehkuttaisi vanhemmuuden hyviä puolia, vaan kertoisi ihan koko totuuden, kakkavaipoista iltasatuihin, yösyötöistä ensimmäiseen hymyyn. Kertoisi vanhemmuuden hyvät ja huonot puolet. 

Sen ainakin tiedän, että lapsi olisi todella toivottu tapaus molempien perheidemme puolesta. Vanhempani asuvat 5min ajomatkan päässä meistä, jotenka apua olisi aina, ja äitini tehnyt niin selväksi, että auttaisivat aina enemmän kuin mielellään. 

Luulen, että perheittemme ja koko suvun ja lähipiirin painostus lapsesta on ollut myös rankkaa miehelleni. Koska lapsi olisi niin toivottu, ja sen koko suku on tehnyt hyvin selväksi kyselemällä ja utelemalla jatkuvasti, jotenka uskon tämän painostavan miestä myös paljon. Ei se mukavaa ole itsellekään enää vastata aina sukulaisille "en tiedä, milloinka tulee perheenlisäystä", varsinkaan kun ei ole minusta kiinni. 

Hoh, tulipas taas pitkä analyysi, hehe :)

Täälläkin yksi kuumeilija liittyy joukkoon. Olen 25-vuotias, mies samoin ja kihloissa ollaan, häät suunnitteilla 2015. Olen hoitanut lapsia 10 vuotta, josta pari vuotta täysipäiväisesti. Aina olen ollut kovin lapsirakas ja ne omat lapset on olleet se suurin elämänhaave aina. Vihdoin sitten olen rinnalleni löytänyt sen ihmisen jonka kanssa niitä haluan tehdä. Vauvakuumeilua on ollut varmaan sen kymmenen vuotta jo, tosin parikymppiseksi asti realiteetit painoi sen tahdon aika alas. Vauvakuumetta ylläpitänee toisaalta se, että olen koko ikäni keräillyt vauvanvaatteita valmiiksi.. Kirppiksiltä toki, superhalvalla. 

Mulla on miehen suhteen siinä mielessä käynyt hyvä tuuri, että hän haluaa lapsia, ja on yhtälailla innoissaan niistä. Nimet on jo päätetty kummallekin sukupuolelle. Mies on ollut mukana kirppiksellä valitsemassa ja ostamassa vaatteita. Hän puhuu miten sittenkun on lapsi teen niin ja näin, ja meidän Vili sitten kasvatetaan niin ja näin. Eli selkeästi haluaa lasta kuitenkin. Kuitenkin sanoo, että jos nyt muutama vuosi vielä odotetaan. 

Pari kuukautta sitten luulin olevani raskaana, mutta negaa näytti. Ehdittiin jo henkisesti varautua siihen, että nyt se muksu tulee. Sen jälkeen mun vauvakuume on noussut käsittämättömälle tasolle. En enää ajattele muuta ja voin henkisestikin vähän huonosti, kun tunne siitä, että jotain puuttuu, on todella kova.

Olen aina halunnut lapset nuorena. Lisäksi haluaisin, että omat isovanhempani ehtisivät hetken elämään lapsenlapsenlapsiensa kanssa. Kun itse olen ollut pieni, mulla on ollut elossa isän isän äidin äitikin vielä. Toinen isoisistäni on ollut halvaantunut  pitkään ja sen verran huonossa kunnossa jo nyt, että toivoisin nopeaa perheenlisäystä siksikin, että hän ehtisi sen edes hetken kokea. Pelkään myös kovasti oman hedelmällisyyteni puolesta. Olen syönyt pillereitä n. 10v, ja olen aina ollut huono syömään niitä oikeaan aikaan, ja melkeenpä kerran kuussa jokunen pillerikin on jäänyt ottamatta. Silti en ole koskaan tullut raskaaksi vaikka seksielämä on ollut aktiivista. Pelkään sitä, että raskautuminen tulee olemaan pitkä prosessi ja siksikin haluaisin aloittaa joissa. 

Elämäntilanne meillä on ihan mukava, vaikkakin aion opiskella vielä jossain vaiheessa uuden ammatin (lapsien parissa :D). Asuntoa ehkä pitäisi vaihtaa jos vauvan saisi. Vuokra-asunto kuitenkin niin se ei ole ongelma. 

Tiedän, että mies olisi valmis isäksi ja tilanne olisi hyvä. Siksi jatkuvasti houkuttaa jättää ehkäisy kokonaan pois ja katsoa mihin tilanne menee. Olen kuitenkin puhunut miehen kanssa, että vahinko voi olla mahdollinen, koska oksentelen usein migreenin vuoksi. Tekisi siis mieli kokeilla kävisikö "vahinko". Ja nämä ajatukset vainoaa mua ihan hirveästi. Rakastan miestäni ja siksi en halua hänelle tehdä mitään niin hirveää, vaikka tiedän että hän jäisi rinnalle ja rakastaisi pikkunyyttiä koko sydämestään. Mutta kuitenkin koko ajan pyörii tuo ajatus mielessä, miten helppoa olisi vaan unohtaa vähän enemmänkin pillereitä. Ahdistavaa.

Miehen kanssa oltu jo pitkään yhdessä. Viimeiset neljä vuotta olen kuumeillut, mutta asiasta ei voi edes keskustella. Ahdistaa kaikki ympärillä pyörivät raskaana olevat ja kaikki ristiäiset ja muut. Kaikki lapsettomuutta koskevat uteliaat ja sopimattomat kommentit lauotaan tietenkin minulle ja mies ei muka näitä kuule, vaikka olisi muutaman metrin säteellä. Välillä tekisi mieli sanoa rumasti kaikille kyselijöille, mutta mulla menee nylyään kaikki energia itkunpidättelyyn. :(

kyllä tää häiden suunnittelu on vähän saanu ajatuksia muualle, mutta aina välillä huomaa että eipä se vauvakuume silti kadonnut ole. Joskus kun vauvoista tulee miehen kanssa puhetta, niin aina nousee itku kurkkuun. Eli paremmin pysyy kasassa kun ei tarvitsisi puhua tai ajatella koko asiaa. Vaikeeta on edelleen kavereiden seurassa kun tosiaan ne molemman joiden kanssa vietän aikaa, ovat raskaana ja eivät enää muusta puhukkaan kuin vauvoista :( vaikea se on niellä sitä kateuden tunnetta ja vaan hymyillä. Vaikka kuinka iloinen olenkin taas toisaalta heidän puolesta. Tuntuu vaan NIIN epäreilulta! Miksi heidän miehensä haluavat vauvan mutta minun ei..vielä ainakaan. Kokoajan toivon salaa että ehkäisy pettäisi vaikka tiedän että ihan typerää miettiä sellasta..niin epätodennäköistä että niin kävisi, mutta silti kiusaan itseäni ja luen kaikkia keskusteluita missä ihmiset kertovat kuinka on ehkäisyt pettääneet ja onnellisena odotellaan vauvaa...aina ne menkat vaan alkaa ja melkein itkua tuherran joka kerta, vaikka se varsin hyvin tiedossa on että ei raskaana voi olla. On tämä kamalaa..no mutta koitetaan kestää. Toivottavasti pian pääsette yrittämään estiina.

Mitenkäs teillä muilla menee?



Itse olen menossa taas yhden tuttavan lapsen ristiäisiin sunnuntaina. Varmaan muitakin vauvoja paikalla kuin päätähti. Ja vauvamahoja. Ja kyselyjä. Osa ei kyllä varmaan enää kysele mitään.



Mitenkä teillä muilla menee?



Maisuliini, liikutko vielä näillä palstoilla / tässä ketjussa?

Vertaistuen tarpeessa täytyi nyt oikein rekisteröityä tänne Vauvan foorumille. Oli nimittäin niin tutulta kuulostavia teidän viestit tunteineen!



Olen "kärsinyt" sitkeästä vauvakuumeesta nyt ainakin vuoden päivät, varmaan enemmänkin. Olen vasta 21-vuotias, joten sinänsä ei olisi iän puolesta kamala kiire, mutta kun mieli tahtoo ja keho huutaa vauvaa. Olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa nyt reilut 3 vuotta, ja melko vakiinnuimme aika nopeasti: maaliskuussa 2009 kihloihin, viime syksynä alettiin suunnittelemaan häitä, joita tuossa elokuun lopussa sitten juhlittiin. :) Omalta osaltani myös vauvahaaveet vahvasti edistivät tuota sitoutumista, eikä miehelläkään ollut mitään sitä vastaan.



Keväällä puhuttiin että jätetäänkö pillerit pois heti vai vasta syksyllä, ja päätettiin odottaa syksyyn. Nyt sitten syyskuun alussa jätin e-pillerit pois enemmittä keskusteluitta, silläkin oletuksella että viimeksi kun olin pillereistä tauolla, menkat katosivat puoleksi vuodeksi kokonaan. Nyt ovat kuitenkin tulleet ihanan säännöllisinä jo pari kiertoa ja ovisoireitakin on. :) MUTTA mies on sitten alkanut jarruttelemaan, ehkäistään nyt kortsuilla kunnes elämäntilanne tästä tasaantuu... jota ei tunnu tapahtuvan ehkä ikinä.



Tottahan se on että meillä on melko epävakaa tilanne: ollaan jonottamassa isompaan vuokra-asuntoon ja asuntoasia stressaa kumpaakin nyt ehkä eniten. Asuttiin aiemmin eri paikkakunnilla ja syksyllä oli tarkoitus muuttaa isompaan asuntoon, mutta jonotusaika nyt vaan venyy ja venyy kun edullista opiskelijakolmiota kärkymme. Nyt ollaan oltu puoli vuotta yksiössä kahdestaan kahden kissan kanssa, ja noh, ahdasta on. Minä aloitin uudessa opiskelupaikassa syksyllä, ja mies on osa-aikatöissä, joten tulotaso ei ole maailman mahtavin, jne.



En vain malttaisi odottaa, kun tuntuu että tässä epävarmassa pätkätöiden maailmassa saa kyllä sitten odottaakin ikuisuuden. Valmistun kyllä jo kolmessa vuodessa, mutta minusta on aika sama saadaanko niitä lapsia valmistumisen ennen vai jälkeen - joka tapauksessa sinne työelämään pääsy kestää, ja opinto-oikeus säilyy kuitenkin äitiys- ja vanhempainvapaa-ajan. Miehen työllisyystilanne taas on niin iso kysymysmerkki, että en tiedä milloin siitä saa varmuutta, jos koskaan.. Kyllä me kuitenkin toimeen tullaan ihan kohtuullisesti.



Mies tietää toiveeni ja haaveeni, ja välillä jo lupaileekin, mutta sitten taas ei kuitenkaan. Välillä se jo puhuukin että "sitten kun meillä on lapsi", joka on maailman suloisinta, eli ei tämä suosutttelu nyt ehkä äärettömiin enää kestä. :) Turhauttaa vaan. Sen ajatusmaailma on sellainen "yksi asia kerrallaan" ja se yksi asia olisi nyt ensin se isompi asunto, sitten kuulemma vasta voi alkaa ajatella pidemmälle tulevaisuuteen.



Pitäisi kai vain nauttia tästä vapaudesta ja nuoruudesta, mutta kun mielessä pyörii vain vauva, ja millaista olisi olla raskaana, miten se oma pieni nyytti olisi maailman ihanin olento tuossa rinnalla... On vaikea keskittyä tekemään niitä järkeviä muita asioita, tai nauttimaan tästä hetkestä, kun mieli haaveilee niin helposti muualla, ja ihan vain vahingossa ajautuu lukemaan vauvapalstoilta synnytyksestä ja ahmimaan kaikkea raskautumistietoutta. Äh!



Tulipa vuodatusta. Kuulostaako tutulta? Mikä tähän auttaisi?

Tervetuloa kuumeilemaan *Vanukka*!

Sen kun tietäisi, mikä tähän auttaisi. Eipä oikein muu kuin tämä meidän viestiketju :) hieman lieventää mutta ei ihmeitä tee. Omista kuulumisista sen verran, että eilen oli miehen kanssa itku keskustelut ja vollotin taas silmät päästä kun purin tunteita vauva-asioista. Olisi pitänyt jättää väliin, kun ei sieltä mitään uutta kommenttia tullu..lohdutusta tietysti mutta myöntymystä vauvaan ei. Jotain taas satuili että ehkä 5 vuoden sisään..no ehkä 2 vuoden päästä!! kun taas tivasin että niin koska. Hieman jäi paha mieli itselle kun taisin taas painostaa rakastani vähän liikaa :(

No mutta päätä pystyyn vaan ja eteenpäin! Taidan lähteä tästä aamulenkille selvittämään päätä..on nätti ilma ja luntakin satanut vihdosta viimein!

Luin vielä uudestaan aiempia viestejänne ja voi miten tuntulta mietteet vauvakuumesta kuulostavatkaan! Vielä eilen ajattelin että noh, ehkä tästä selvitään, en ole sentään itkenyt vielä asiaa ja onhan tässä aikaa, mutta.. Tänään sitten koitin ottaa asian puheeksi, ja mies tyrmäsi koko keskustelun aloituksen alkuunsa. Syliteltiin sohvalla ja kun mainitsin aiheesta niin mies vaan totesi että "tuo ei ole romanttista keskustelua" ja siirtyi tietokoneelle omaan valtakuntaansa. Öh. Siinä nousi itku kurkkuun tällekin tytölle. Välillä tuntuu että minkä ääliön mä oikein olen ottanut kun ei voi edes puhua mistään!! Kyllä minä ymmärrän ettei mies vielä halua lapsia, mutta voisiko hän myös ymmärtää kuinka syvästi tää asia koskettaa mua ja pyörii mielessä, ja että on tarve edes jutella ja tehdä yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia. Puuh. Turhauttaa koko mies!



Oon tullut kyllä kanssanne ihan samaan lopputulokseen, että painostaminen vain pahentaa tilannetta. Ennen tästä saattoi jopa puhella, mutta nyt kun mies tietää että olen alkanut selailla vauva-palstoja ja ottaa asian enemmän tosissaan, on hän mennyt ihan lukkoon. :/ Kai sitä täytyy vain odottaa. Harmittaa vain kun itselle yhteisen tulevaisuuden suunnittelu tuntuu hyvältä ja tuo turvaa, mutta mies on nyt jotenkin ahdistunut koko aiheesta. Kai sille sitten pitää antaa vain tilaa? Tottakai haluan, että myös mies haluaa lasta sitten kun sen aika on, ettei lapsesta tule hänelle mitään pakollista velvoitetta vaan, että on aidosti myös miehen puolelta toivottu lisäys perheeseemme. Tällä hetkellä tuntuu vaan ettei sellainen aika koita ikinä...



Mares, varmasti rankkoja nuo sukulaisten kyselyt. Me ollaan sen verran nuoria ettei onneksi kamalasti kyselyitä vielä tule, en tiedä miten sitä jaksaisi.



Mites iipan hääjärjestelyt etenee? Milloin aiotte pitää juhlat? Tuollainen jonkin muun asian ajatteleminen varmaan auttaa hetkeksi pahimpaan kuumeiluun. :) Tosin ainakin omalla kohdalla tämä häiden jälkeinen aika vasta pahinta onkin, kun nythän se olisi kaikkien mielestä ihan suotavaa että jälkikasvua siunaantuisi. Varmasti raskasta katsoa vierestä kun ystävät ovat jo raskaana ja elävät sitä elämää mitä itselleen toivoisi. :/ Salaa minäkin joskus toivon, että ehkäisy pettäisi (tai miehen loputon järkiperäisyys) ja että tultaisiin onnellisesti vahingossa raskaaksi. Eihän se tietenkään ole oikeasti hyvä juttu, mutta kuume yltyy väliin niin epätoivoiseksi.



Kaipa tästä nukkumaan sitten, parempia parisuhdekeskusteluja joku toinen päivä, toivottavasti.