Yksipuolisen vauvakuumeen kestäminen

Pahoittelut kirjoitusvirheistä ja välimerkkien puuttumisista;). Tuli sen verran tunteella:D

Tulinpahan mielenkiinnosta lukasemaan teidän kirjoituksianne ja tutuiltahan nuo tuntuivat. Meillä on kaksi lasta, toinen aikaisemmasta suhteestani. Yhteinen nuorimmaisemme on vähän yli kaksi vuotta ja aloin vauvakuumeilla toden teolla alkukeväästä. Mieheni vastaus oli melkoisen tyly EI. Nuorimmaisemme on aina ollut hiukan huonouninen ja raskausaikani ei todellakaan ollut herkkua kenelläkään, joten mieheni oli sitä mieltä että nyt kun elo alkaa taas helpottaa niin ei kiitos vauvalle. Meikäläiselle tuon kuuleminen oli todella kova pala ja kuukauden päivät olinkin aikasta sulkeutunut ja masentunut. Alkoipa tuo kamala katkeruuskin nostaa päätänsä. Onneksi tuli kesä ja aurinko, reissut ja mukava yhdessä tekeminen ja elo alkoi taas maistua masikalta. Kunnes kerran mieheni heitti "sitten jos se kolmas joskus tulee". Tietenkin takerruin siihen lausahdukseen kuin takiainen karvatakkiin. Kerran sitten kysyin, että onko hänen ajatuksensa kolmannesta kenties muuttunut. oli kuulemma hieman pehmentänyt ajatuksiaan, mutta ei ollut valmis vielä sitä toteuttamaan. Annoin asian hautua rauhassa, mutta itsekseni aloin taas kuumeilla oikein urakalla ja ikäni ja endoni alkoi minua pelottaa huolella. Yhtenä iltana sitten istutin mieheni sohvalle ja pyysin häntä kuuntelemaan mielipiteeni keskeyttämättä. Halusin hänen miettivän sitä, mikä hänelle on tärkeintä- sekö että saa nauttia "helposta" elämästä jne. Kuinka paljon uusi pieni ihmisen alku antaa elämälle merkitystä ja että viiden vuoden päästä vauvoista on enää turha haaveilla. Parinkymmenen vuoden päästä on turha haaveilla että mitäs jos... Sain mieheni asiaa miettimään eri kantilta kuin aikaisemmin ja muutamaan otteeseen asiasta vielä keskusteltuamme sovimme YHDESSÄ että alamme tuohon puuhaan saman tein :)

En tiedä oliko tässä nyt mieltä tälle puolelle kertoa tätä juttua, mutta tuli vaan niin mieleen tuo aika kun oli ihan yksin tuon asian kanssa, suretti ja masensi. Halusin vain kertoa, että toivoa on. Painostaminen ei todellakaan auta ja oli varmaan ihan hyvä, kun en miehelleni asiasta kuukausiin mitään maininnut. Se on kuitenkin tärkeää, että asiasta voi keskustella silloin tällöin miehensä kanssa ihan asiallisestikin. Yrittää selittää asiaa monelta eri kantilta, eikä vain niin että haluan vauvan NYT ;) Itsellänikin kypsyi tuo ajatus kunnolla, kun itsekseni sitä jouduin miettimään, miksi sitä niin kovasti halusin.

Nyt sitten tuskailen tuolla ovuloijien puolella, että miiiillloooin jäisi täti tulematta ;)



Kauheasti teille kaikille kuumeilijoille lämpimiä ajatuksia!

terkuin Veikkanen

Minulla on ollut nyt pari vuotta vauvakuume, mutta tunsin sisälläni, etten olisi vielä valmis äidiksi..



Olen sairastanut masennusta ja paniikkihäiriötä yli 10 vuotta ja nyt olen vihdoinkin saanut niin hyvää hoitoa, että tunnen oloni erittäin hyväksi... Jopa niin hyväksi, että vauvakuumeeni on nyt niin valtava, että haluaisin hankkia pienen nyyttisen heti nyt samantien! Kihlattuni on aina sanonut että "kyllä me vielä joskus" mutta nyt alan jo ärsyyntymään kun en mitään tarkempaa ajankohtaa ole saanut..



Olen nyt katsellut vauvanvaatteita kirppareilta ja ottanut paljon selvää odotuksesta, synnytyksestä yms. ja olisin erittäin valmis äidiksi.



Kaikilla serkuillani on jo lapsi/a ja myös suurin osa kavereistani on jo saanut lapsia, joten olen menettänyt monta sukulaista ja ystävääni, koska en tiedä mitä heidän kanssa pitäisi tehdä tai jutella kun en vauvoista niin paljon tiedä enkä ole tuntenut sitä äidiksi tulemisen iloa..



Tänään mieheni sanoi vakavana, ettei hankita lasta vielä muutamaan vuoteen, sillä hän haluaa että hän valmistuu yliopistosta ja pääsee _hyväpalkkaiseen_ työpaikkaan.. Olen yrittänyt hänelle sanoa että kyllä meillä olisi varaa kun kaikki tarvittavat saadaan mm. sukulaisilta ja jos on tiukkaa niin sossu ainakin maksaa neuvolat jne. (kuulen näitä tarinoita muilta äideiltä ;))



Illalla kun mieheni tulee kotiin koulusta, aion näyttää hänelle tämän sivun http://keskustelu.kauppalehti.fi/5/i/keskustelu/thread.jspa?threadID=16…

jottei kihlattuni enää pääse tuputtamaan tekosyitä.. Ei se lapsi niin paljon varakkuutta vaadi mitä hän itse luulee..



Toivotaan että nämä tekosyiden keksiminen loppuu ja päästään itse asiaan ;)

"Eilen sit sain kysyttyä mitä hän on tuumannut ja vastauksena sama kuin ennenkin, 'meillä on niin hyvä olla kaksin, saa mennä ja tulla niinkuin haluaa, en halua lapsia vielä'... Sain pidettyä itseni kasassa illan, mutta yöllä itkin itseni uneen."



Ymmärsikö miehesi, miksi itkit itsesi uneen? Teethän hänelle päivänselväksi, että "meillä on niin hyvä olla kaksin" ei pidä paikkaansa kohdallasi, että tilanne on sinulle todella raastava. Että toivoisit hänen tulevan vastaan suunnitelmissa sen verran, ettet olisi asiasta jatkuvasti masentunut. Jos ehdottaisit, että sovitte jonkin alustavan yritysajankohdan? Puolen vuoden päästä jää ehkäisy pois, tai vuoden, tai milloin ikinä. Silloin sinullakin olisi jotain mistä ottaa kiinni, tieto siitä että perhe-elämä ihan konkreettisesti odottaa edessä.

Yksi piiiitkään miehen suostumusta odotellut ilmottautuu mukaan.

Olen 29v, mies 34v. Naimisissa ollaan oltu 3 vuotta, yhdessä asuttu tuplasti.

Mulla on ollut yksipuolinen vauvakuume aina yhdessä olosta lähtien. Mies on toiminut jarruna esikoisen yrittämiseen. Milloin oman epävarmuuden, milloin työttömyyden ja milloin muun parisuhdekriisin takia.

Itse ajattelen perheen perustamista vakavasti jo iänkin puolesta. Päivä päivältä olen tahtonut sitä enemmän. Miehen työttömyys on taas mukana kuvioissa, mutten anna sen vieläkään lannistaa itseäni. Se ei ole syy siirtää yritystä. Siirto kun saattaisi sitten kestää monta vuotta. Mielestäni pärjäämme rakkaudella ja vaikka pelkällä katto pään päällä elämisellä!

Viimeisin kuulemani syy miehen kieltäytymiseen on ollut "ei vielä", "suhteessa pitää olla kaikki täydellistä ennen lasta".

Olen alkanut jo luovuttaa. Mietin usein lähtisinkö jatkamaan matkaa yksin. Lapsi on minulle jo tärkeämpi kuin parisuhde. Enää en jaksa kysellä mieheni tuntemuksia, olisiko hän milloin valmis. Vastausta on saanut odottaa jo liian pitkään. Opettelen nieleskelemään väärää valintaani. Muutun apaattisemmaksi etten satuta itseäni enempää henkisesti. Lasta ei tule.

Eilen tuli riita. Riidassa kuulen välilauseen "nyt alkoi tuntua että olisi oikea aika yrittää lasta, mutta tuo sinun syrjään vetäytyminen muutti taas asiaa!"

Siitä minun pinnani paloi totaalisesti!

Miten voin ilman sanatonta, ilman minkäänlaista viestintää ymmärtää että miehelläni on mieli muuttunut. Olinhan jo sisäistänyt ajatuksen ettei minulle perhettä tule. Ikinä.

Haava sisälläni aukesi taas.

Pakko kommentoida, vaikka itse en olekaan koskaan samassa tilanteessa ollut. Ihan hirveää luettavaa, vaikka en varmasti täysin voi edes ymmärtää teidän tilannetta, minä kun sain jo 5v sitten ensimmäisen yhteisen yön jälkeen ( itse olin 17v ja mies 22v) "luvan" tehdä niin monta lasta kun haluan ja koska haluan, ja mies kuumeilee välillä jopa enemmän kun minä, varsinkin kakkosta olisi alkanut yrittämään jo 1,5v sitten, mutta minä siirsin mielenkiintoisen työprojektin takia ja aloitettiin vasta tästä kierrosta.



Mutta toivottavasti kaikki teistä pääsevät pian kokemaan sen ihmeen, ja kyllä tämmöisen ketjun luettuaan sitä osaa taas hitusen enemmän arvostaa omaa miestä, kun se on tuollainen.



Tsemppiä ja voimahaleja kaikille teille!!

Täälläkin yksi kuumeilija lisää..

 Ollaan seurusteltu miehen kanssa 4 vuotta ja viime kesä mentiin kihloihi :) asutaan tilavassa omakotitalossa jossa olisi tilaa jälkeläisille! :) minä olen kärsinyt tästä vauvakuumeesta jo muutaman vuoden, mutta miehellä ei tunnu olevan mikään kiire :/ sanoo vaan että katotaan sit joskus ja välillä vitsillä että katotaan 5 vuoden päästä johon mä olen tokassu että mä en ole enää kuvioissa 5 vuoden päästä jos ei lapsia siihen mennessä oo kuulunu.. välillä aina otan asian puheeks ja joskus mies siitä vitsailee ja joskus ärsyyntyy mun jankkaamisesta.. oon ihan kypsä jo tähän kuumeiluun ja kavereille vaan tulee vauvoja :( just sunnuntaina tuli yhdellä kaverille pieni tyttö.. <3 voi että kun tulis meillekkin jo se käärö.. :)

Hei Lanttu,



Minulla oli parin vuoden ajan sama tilanne, eli mies ei halunnut vielä lasta. Itselläni vauvakuume oli kova, ja muutenkin elämäntilanne oli sellainen, että lapsi olisi saanut tulla.



Onneksi periaattellisella tasolla mies sanoi, että "kyllä lapsia, joskus".



Yritin viikottain keksiä uusia argumentteja sille, miksi yrittämiseen pitäisi ryhtyä nyt heti. Pitkän pehmittämisen jälkeen hän myöntyi.



Hyvä puoli miehen "nihkeydessä" on se, että kun hän vihdoin suostuu, hän myös sitoutuu lapseen kunnolla. Sellaistakin tapahtuu, että nuorehko mies suostuu lapsentekoon "naisen vaatimuksesta", mutta ei sitten olekaan itse valmis niihin muutoksiin, mitä lapsi tuo tulleessaan. Tällaiset pariskunnat usein eroavat, kun lapsi/lapset ovat pieniä.



Kannattaa varoa painostamista, se vain pahentaa tilannetta. Itse yritin myös välttää vauva-lehtien, keskustelupalstojen jne. lukemista, etten lietsoisi itseäni enempää. Nyt kun yrittämisemme on vihdoin alkanut, uskallan antautua tälle palstalle yms. ;)



Tsemppiä!

Moi!



Ite kanssa ollut kolmisen vuotta samankaltaisessa tilanteessa.. ite ois toivnut vauvelia ja vauvakuume oli kovi, varsinkin kun paras ystäväni on ehtinyt saada kaksi lasta tässä välissä :P



Mulla mies toimi myös toisaalta jrjen äänenä, ja näin jälkeenpäin häntä kiitän kituuttamisestani. Opiskelut on hyvä saada alta pois, sillä itselläni olisi voinut olla vaikeuksia palata enää yliopistoon istuskelemaa jos olisi lapsosen saanut..



Nyt kuitenkin puolisen vuotta kanssa melkein päivittäin aloin höpöttämään lapsesta miehelleni. Aloin ärsyttää jo itseänkin loputtomilla vauvapuheilla ja annoin miehenlleni aikaa sulatella ja miettiä asiaa, tiesi toki mitä mieltä minä olin, vaikka en sitä enä hänen kanssaan jakanutkaan.. Nyt sit loppuvuodesta hän myöntyikin asiaan. Aina siis ollut sitä mieltä, että lapsen haluaa joku kaunis päivä. Ja nyt pillerit jätetty pois ja plussatuulia toivotaan :)



Anna aikaa myös hänen miettiä itse asioita, ja jätä vähemmälle hänelle vauva-asioiden jankuttaminen.. ainakin meillä toimi ja sai sit itse olla se joka "ehdotti" asiaa :)

Olen potenut jo vuoden vauva kuumetta. Olen 22-vuotias ja olen naimisissa ja meillä on kaksi koiraa, jotka ovat kummatkin hyvin nuoria vielä. En tiedä onko koirat jotenkin se syy, miksi mieheni ei halua vastuuta enempää. Olen kerran puhunut tästä kuumeestani mutta hän säikähti koko ideaa. Tunnen itseni hyvin vastuulliseksi ja valmiiksi äidiksi, minulla kun ei olisi mihinkään baareihin kiire, mutta jostain syystä mieheni haluaa vielä odottaa.



Vaikeinta on se juuri, miten sitten seuraavalla kerralla mainitsee ja kysyy " No entä nyt?"

Mina olin myoskin samassa tilateessa tuossa kolmisen vuotta sitten. Ei auttanut itku eika hammasten kiristys! Mies sanoi silloin, etta EHKA kahden vuoden paasta. Itselleni se oli ihan hirvea tuomio... En ymmartanyt miten kestaisin pari vuotta tai kenties kauemminkin!

Mutta niin se aika vaan meni ja lopulta mies ilmoitti olevansa valmis...

Nyt ollaan sitten tuhdattu vuosi, eika loppua nay..........



Kovasti tsemppia sulle! On se sitten sen odottamisen arvoista kun se mies yhtena kauniina paivana ilmoittaa, etta on valmis! :)

Terve!



Meillä myös sama tilanne, eli itse olisin valmis äidiksi vaikka heti, mutta miehen mielestä meidän pitää odottaa vielä. Oleme olleet naimisissa 4.vuotta. Minä olen 29. ja mies 30-vuotias. Olen kärsynyt vauvakuumeesta kohta kolme vuotta. Viimeaikoina kuumeilu on pahentunut ja ajattelen asiaa useita kertoja päivässä. Yritän sysätä vauva-ajatukset pois mielestäni, mutta turhaan. Olen vältellyt näitä sivustojakin, ettei vauvakuume pahenisi. Mutta nyt annoin periksi ja tulin katsomaan onko täällä kohtalotovereita. Ja löytyihän täältä muitakin. Kiitos Lanttu, että aloitit keskustelun aiheesta!



Miehen asenne on vauvakuumeeni aikana hieman pehmennyt. Kolmisen vuotta sitten hän sanoi tiukan ein aina kun koitin asiasta puhua, mutta nykyään meillä voidaan jo keskustella asiasta melko neutraalisti. En tosin ota asiaa puheeksi kovin usein, koska koitan välttää painostusta. Toivon, että sitten kun mies ajatukselle lämpenee, on lapsi erityisen toivottu meille molemmille. Toivon sydämmestäni, ettei tätä tilannetta kestä enää kovin montaa vuotta.



:)

Moi!

Kiitos kaikille vastauksista ja neuvoista! : )



Kyllä se varmaan on juuri niin kuin sanotte, että painostusta ei kannata harjoittaa. Minulla on viime aikoina ollut tosi kiireistä töissä, joten on ajatukset ollut vähän muualla, mikä on ihan hyvä.



Uskon siihen, että mies haluaa sen lapsen jossain vaiheessa ja toivon, että siihen ei menisi kauhean montaa vuotta.



Itseäni häiritsee myös erittäin paljon se, että monet miehet eivät ymmärrä sitä, että ei raskaaksi välttämättä tulla tosta noin vaan! Mieheni ei vieläkään oikein usko, että siihen voi mennä monta vuotta... Olen myös kuullut, että menkat voivat loppua jo 36-vuotiaana, ehkä jopa aiemmin! : ( Eli ei sitä aikaa välttämättä ole hamaan tulevaisuuteen saakka. Toki voi olla, että menkat loppuvat vasta kuusikymppisenä, mutta omalta osaltani uskon, että ne loppuvat hyvissä ajoin ennen viitäkymmentä ottaen huomion äidin vaihdevuosien alkamisajankohdan. Ja enkä haluisi saada lapsia enää nelikymppisenä....



Toiveissa olisi ainakin minulla useampi kuin yksi lapsi, eikä lapsia ihan vuoden väliajoin.





Pientä edistystä on kuitenkin täällä päässä tapahtunut, mies sanoo jopa joskus, että sitten kun meillä on vauva/lapsi niin...



Olen myös vihdoin saanut yhteyden lapsuudenystävään, jonka kanssa yhteydenpito on monina vuosina ollut aika laimeaa. Hän on sinkku tällä hetkellä, joten on ihan kiva kun ei kaikki kaverit ole näitä, joilla on jo se vauva.



Yritän suunnitella itselleni kaikkea kivaa, teatteria, elokuvia, "tyttöjen iltoja" jne, jotta vapaa-aikanikin olisi muuta ajateltavaa kuin ihanat vauvat!



Tsemppiä kaikille kohtalotovereille!



Pidetään yhteyttä!



T.

Lanttu

Hei,



Meilläkin oli tuo ongelma, että mies ei millään tajunnut, että raskaaksi ei tulla sormia napsauttamalla (tai naida naksauttamalla). Että siihen voi mennä kuukausia, jopa vuosia.



Erään kerran keskustelessamme kävi ilmi, että pojille opetetaan / poikien keskuudessa kiertää aivan erilaista tietoa naisten hedelmällisyydestä kuin mitä tyttöjen.



Siis että pojille taotaan jo teini-ikäisestä kalloon, että nainen voi tulla raskaaksi milloin tahansa ja että ehkäisyä on siksi syytä käyttää aina. Tämä on tavallaan ihan hyvä, mutta sitten kun olisi se lastenhankinnan aika, niin voi olla vaikea tajuta, että oikeasti niitä hedelmällisiä päiviä on vain muutama kuukaudessa.

Terve!



Juuri samaa olen ajatellut. Eli tuntuu että mieheni ei ollenkaan ymmärrä hedelmällisyyden laskevan iän myötä. En väitä, että meillä olisi iän vuoksi kiire lapsien hankintaan, mutta tuntuu kuin mies ei ottaisi asiaa kuuleviin korviinsa. n. vuosi sitten gynekologi muistutti, että mikäli aion hankkia lapsia, niin nyt olisi parhaat vuodet hedelmällisyyttä ajatellen.



Minunkin mieheni on sanonut, että haluaa lapsia "sitten joskus" eli kaipa minulla toivoa on. Laittakaa ihmeessä vinkkejä jos jotenkin miehen vauvakuumetta voisi herätellä. Mielellään hienotunteisesti, mutta tehokkaasti.



Tämä melkein kolme vuotta on ollut aika raastavaa aikaa. Hetkittäin olen onnistunut olemaan ajattelematta koko asiaa. Mutta toisinaan on ollut vaikeaa olla jankuttamatta. Olen koittanut tukahduttaa vauvakuumeeni, mutta huonolla menestyksellä. Se on viimeaikoina vain pahentunut. Tänään ostin jopa vauva-lehden ;).



Tsemppiä myös minulta kaikille teille muille samassa tilanteessa oleville. Onneksi on tämä palsta, jonne voi tulla mieltään purkamaan.



sitruuna

Voi hyvin pitää paikkaansa, että pojille opetetaan asia niin, että nainen voi tulla koska tahansa raskaaksi. Selittäisi tollaisen käsittämättömän luulon, jota ei millään saa kitkettyä. : ( Toivon mukaan tätä ei tarvitse oppia kantapään kautta. En todellakaan haluaisi nähdän itseäni tulevaisuudessa heldemöityishoidoissa.



Äh, tulipa nyt masentavia rivejä, tätä tämä sunnuntai teettää.



Kyllä se vauvatulevaisuus vielä koittaa! Pakkohan sen on! : )

Toivotaan, että se vauvatulevaisuus koittaa vielä meille kaikille, vaikka odottavan aika tuntuukin pitkältä. ;) niiiin PiTkÄlTä!



Eilen meillä oli vauvakeskustelut käynnissä ja mieheni sanoi taas, että minun pitää odottaa, että hän on valmis ja turha painostus vain lykkää asiaa kauemmas. En mielestäni painostanut vaan keskustelin, mutta täällä ei näköjään voi enää edes puhua aiheesta ilman, että se koetaan painostamiseksi. Nyt hävettää kun muistaakseni ensimmäisessä viestissä kehotin muita välttämään painostusta ja nyt harrastan sitä itse.. huomaamattani. (heh.. )



Kuitenkaan en kadu eilistä keskustelua, itkin mieheni olkaa vasten turhautumistani ja kerroin mitä tunteita minussa on herännyt, kuinka tärkeä asia on minulle jne. Mies lohdutti ja ymmärsi. Keskustelu päätettiin lopulta hyvässä hengessä.



Se oikeastaan rasittaa kun ei yhtään tiedä kuinka kauan vielä pitää odottaa. Miehen mielestä meidän pitää vahvistaa parisuhdettamme, koska ei kestä ajatusta että eroaisimme ja lapsi jäisi ilman isää tai äitiä. Olen samaa mieltä, mutta minusta parisuhteemme on ihan vahvalla pohjalla enkä ole siitä huolissani. Toisaalta olen iloinen, että mieheni on vastuullinen, eikä suhtaudu asiaan välinpitämättömästi. Olen hieman sekavissa tunnelmissa asian suhteen.



Koitan saada uskoa tulevaisuuteen siitä, että muut samassa tilanteessa olleet sanoivat, että odotus palkitaan. Toivotaan, että se pitää paikkansa meidän muidenkin kohdalla.

Meilläkin on ollut paljon paljon vauvakeskusteluja, ja vauvakuume on tällä hetkellä aivan kaamea. Vauvojen kuvat, vauvan vaatteet kaupoissa jne saa minut itkemään ja vajoamaan jonnekin niin syviin vesiin, että en ollut tajunnut sellaisen olevan mahdollista. Olen ollut välillä jotenkin lamaantunut, enkä tiedä miten sieltä enää tullaan pois. Mies mitä luultavimmin kuvittelee, että olen hänelle vihainen, eikä ymmärrä sitä etten itse valitse tätä tilaa millään lailla. Se vain on tullut.



Olemme 26-vuotiaita, täytämme molemmat 27 tämän vuoden aikana. Lapset ovat aina kuuluneet suunnitelmiimme, olemme molemmat todella lapsirakkaita. Olemme olleet naimisissa parisen vuotta. Miehelläni tulee olemaan opinnot kesken vielä ainakin kolmisen vuotta ja itse olen hyvässä vakituisessa työssä ja valmistumisvaiheessa tällä hetkellä (gradusta puolet tekemättä). Miehen valmistumista emme voi jäädä odottelemaan, siihen voi mennä kauan... Mutta taloudellinen tilanne ja kaikki on siis hyvin, olemme vakaassa parisuhteessa, opinnot kohta tehtyinä, kaikki on minun mielestäni hyvin ja valmista.



Meille kävi kolmisen pari vuotta sitten vahinko näin kevään korvalla, ja päätimme vastaanottaa tulokkaan. Ei siitä tarvinnut edes keskustella, että mitä tehdään. Olimme jo orientoituneet siihen tulokkaaseen, mutta raskaus meni kesken 11 raskausviikolla. Molemmille oli silloin selvää, että vauvojen aika ei olisi vielä (ehkä toivoin kuitenkin salaa, että mies sanoisi haluavansa yrittämistä). Jälkeenpäin mies sanoi, että hän ei olisi ollut siihen vielä silloin valmis.



Tässä kuumeilun korvilla parin vuoden takainen keskenmeno on tullut mietteisiin, ja olen saanut aikamoisia itkukohtauksia sen seurauksena. Yrittämisen aloittaminen tuntuu ihanalta mutta toisaalta hyvin pelottavalta asialta, en ikinä haluaisi kokea samaa uudelleen. Tuttavapariskunta kertoi odottavansa toista lastaan meille viime viikolla, ja vajosin ilmoituksen seurauksena taas totaaliseen lamaannukseen. Sain toivotettua onnea ja pakotin kyselemään laskettua aikaa ja tulevan isosiskon mietteitä ja kaikkea asiaankuuluvaa, mutta tapaamisen jälkeen tuntui todella raastavalta ja pystyin vain tuijottamaan seiniä loppuillan ajan. Alan hieman huolestua henkisestä jaksamisestani tämän asian kanssa.



Tällä hetkellä mennään siinä, että minä tuijottelen seiniä kotona ja mies yrittää kovasti lohduttaa ja olla tukena. Hän on loistava siinä. Minun seuraamiseni tässä tilassa taitaa olla hänelle liikaa, sillä hän sanoi jo vitsillä että yrittämisen aloittamisen ajankohta lähenee koko ajan, koska hän ei pysty katselemaan minua niin surkeana. Vitsissä saattoi olla jotakin totuuttakin takana. Hänen sanojensa mukaan se yrittämishetki ei ole enää kaukana, mutta mistä sen tietää... Yritän olla painostamatta, mutta en onnistu yrityksessäni kovinkaan hyvin. Kysyin asteikolla 1-10 paljonko tämä kaikki meneillään oleva ahdistaa miestä, ja hän totesi että kolmosen verran. Minä olisin toivonut vastaukseksi vieläkin pienempää lukua.



Tsemppiä kaikille samojen asioiden kanssa painiskeleville..!

En tiedä miten vauvakuumetta parhaiten pystyy purkamaan, ehkä täyttämällä oman ja yhteisen elämän kaikella muulla? Mutta ajattelin kertoa mitä itse tein, kun ikää alkoi olla 30 ja muutaman vuoden nuoremmalla miehellä ei ollut minnee kiire.



Olimme jo seurustelumme alkuaikoina keskustelleet perhetoiveistamme ja minä säännöllisesti tivasin, että milloin siis olisi hänen mielestään sopiva aika ja ilmoitin etten aio mitään viittä vuotta odottaa. Olin siis tavatessamme kuitenkin "jo" 28. Ensin kriteerinä oli että olisimme asuneet jonkin aikaa yhdessä ja tämän kriteerin täytyttyä aloin olla malttamaton :). Niinpä asuttuamme vuoden yhdessä minä oikeastaan siinäkin tilanteessa vain ilmoitin (elimme elokuuta) että seuraavan vuoden toukokuussa minulla loppuu pilleriresepti enkä aio sitä uusia. Että jos hän ei silloinkaan tunne olevansa valmis, niin saa kantaa itse vastuun ehkäisystä. Mieheni prosessoi

asiaa sen syksyn ja talven, alkoi ehdotella lasten nimiä, piteli siskoni vauvaa useita tunteja sylissä ja aloitti myös lauseita tyyliin: sitten kun meillä on lapsi...



Niin onnellisesti siinä kävi, että toukokuu tuli, ehkäisyä ei aloitettu ja siitä vuoden päästä meistä tuli poikavauvan vanhempia :). Ja nyt 9kk myöhemmin on toinen toiveissa. Miehelle teki hyvää pitkä tietoinen prosessointiaika, ainakin minun miehelleni oli vaikea ymmärtää sitä pakottavaa tarvetta omasta lapsesta ja että me naiset ja meidän munasolumme todellakin vanhenemme.



En usko, että ilman minun painostustani ja takarajan asettamista meillä olisi tapahtunut mitään. Mieheni on nyt todennut, ettei hän osannut kuvitellakaan minkälainen tunneside omaan lapseen syntyy, joten ei osannut sitä kaivatakaan.



Voimia teille!

Kirjoittelin tuossa ihan äskettäin siitä miten järkyttävä vauvakuume minulla oli, ja että mieheni ei ollut vielä ihan valmis. Tarinaan on kuitenkin saatu jatkoa. Ilmeisesti minun kurjan oloni seuraaminen oli liikaa miehelle, sillä keskusteltuamme hän sanoi kannakseen, että aloittaisimme toukokuussa yrityksen. Tämän päätöksen jälkeen miehen kavereista peräti kaksi ilmoitti että heille tulee loppukesästä perheenlisäystä ja nämä uutiset saivat miehen mielen lopullisesti kääntymään. Mies nimittäin ilmoitti nyt, että mitä sitä enää odottelemaan, aloitetaan nyt heti. Nyt on kp 1, joten yhtäkkiä se hetki onkin jo täällä ja kohta se aloitushetki onkin jo täällä. En tiedä onko miehillä ollut suunnitelmissa jonkun isä-kerhon pitäminen, mutta jotenkin varmaan muidenkin elämäntilanteen muuttuminen sai miehen vakuuttuneeksi siitä, että mekin voimme jo aloittaa.



Jaksamista kaikille, tilanteet voi muuttua nopeastikin...