Yksipuolisen vauvakuumeen kestäminen

Samoilla linjoilla mennään täälläkin... Yksipuolinen vauvakuume piinaa ja tuntuu että välillä tulkitsen miehen sanomisista mitä haluan.

Meidän tilanne on seuraavanlainen: Ollaan 'uusioperhe', eli minulla on edellisestä suhteesta 4-vuotias lapsi. Suhteen alussa puhuimme paljon lapsista ja miehen kanta oli selkeä, hän halusi vielä kaksi lasta ja ehdottomasti ennen kuin täyttää 32 (ikää tällähetkellä 26). Minä taas olin päättänyt, ettei koskaan enään, sillä edellinen raskaus oli ollut vaikea ja elämä vauvan kanssa epäterveellisessä parisuhteessa sitäkin hankalampaa...

Noh, suhteemme eteni ja olimme erittäin rakastuneita. Meninne naimisiin ja remontoimme pienelle perheellemme oman kodin, elämä hymyili. Yhtäkkiä tajusinkin, että tämän uskomattoman ihanan ja rakastavan miehen rinnalla kaikki onkin helppoa ja onnellista, miksei myös vauvat? :)

Puhuimme tuolloin asiasta ja päätimme yksissä tuumin, että odotamme ainakin kunnes minä olen valmistunut (tämän vuoden lopussa).

Nyt lähtötilanne on kuitenkin jossain vaiheessa kääntynyt päälaelleen ja mies sanoo ettei EHKÄ haluakkaan ollenkaan lapsia. Kun olen kysellyt syytä mielen muuttumiseen hän toteaa, ettei hän tarvitse 'omia' lapsia, koska hän on jo saanut yhden.

Tämä mielen muutos harmittaa minua, ei vain siksi että olisin itse ollut valmis tekemään lisää lapsia, vaan myös siksi että tunnen mieheni jäävän jostain suuresta paitsi, kun ei ole ollut mukana raskaudessa, syntymässä ja pienen elämän ensihetkissä.

Tällä hetkellä en voi kuvitella mitään ihanampaa, kuin että saisin kantaa ja synnyttää yhteisen lapsemme!

Vauvakuumetta ei yhtään helpota 4-vuotias, joka yhtenään kyselee mistä ne vauvat tulee ja koska hän oikein saa pikkuveljen...

Kun katselen näiden kahden touhuilua, mietin vain kuinka ihanaa olisi jos meillä olisi vielä se pikkuveli, ja totean itselleni ( ja joskus myös ääneen) että kuinka komea ja älykäs pojastamme tulisikaan. Edellisen tällaisen kommentin jälkeen mieheni tuumasi, että 'niinhän siitä tulisi, mutta entä jos se onkin tyttö, niin mitäs me sille sitten tehtäis?' :) huvittavaa joo, mutta minähän tulkitsin sen tarkoittavan pehmenemistä asian suhteen ja kohta en taas tiennyt miten päin olisin... tämä epätietoisuus on pahinta! Kun olin asennoitunut siihen, että joskus ensi vuonna aloitetaan yritys, pysyi vauvakuumekin kohtuullisuuden rajoissa ja oli siedettävää. Nyt tuntuu etten enää kestä tätä!

Muistin muinoin eksyneeni lukemaan tätä keskustelupalstaa ja nyt kirjauduin ihan varta vasten vauva foorumiin, jotta pääsen "purkamaan" omaa oloani.

Ajattelin pikku hiljaa lukea muiden viestejä, nyt luin vain Lantun ensimmäisen viestin ja haluan heti jakaa itsestäni.

Olemme mieheni kanssa 24-vuotiaita ja olleet yhdessä 1 1/2 vuotta. Olen kaivannut lasta kauan aikaa ja enkä ole pystynyt nauttimaan ystävistäni jotka menevät naimisiin ja saivat lapsia. Kun oma hääpäivämme läheni ajattelin, että pian yrittäisimme lastakin (vaikka mieheni koko ajan sanoi, ettei ole valmis.)

Haluan lapsen vasta sitten kun mieskin. Mutta vieressä odottaminen on niin vaikeaa! Ostelen vauva-lehtiä, luen kasvatusoppaita, ostamme silloin tällöin yhdessä kirpparilta vauvanvaatteita. Mutta kuitenkin mies ei halua vielä lapsen yrittämiseen.

Vähän aikaa sitten ennen rakastelua sanoin miehelleni, että mitä jos ei käytettäis ehkäisyä. Hän sanoi, että oli ajatellut samaa. Mutta jatkoimme kuitenkin ehkäisyn käyttöä jatkossa. Tällainen jotenkin syö minua vielä enemmän.. Jos hän olisi edes täysiä vastaan, mutta mie vain aina ehdin innostua ja pettyä ja innostua....

Olemme puhuneet tästäkin, että ei herättäis mussa turhia toiveita, ennenkuin on itse varmasti varma.

Tästä tuli nyt todella sekava kirjoitus.. ehkä vain kaipasin sitä että saan kirjoitettua jotain ajatustenvirtaa nettiavaruuteen...

Täälläkin kärsitään (nautitaan) vauvakuumeesta. Olen aina tykännyt lapsista ja pitänyt vauvoja suloisina.



Nyt kuitenkin täysin puun takaa tuli ihan oikea vauvakuume. Joka puolella on raskaana olevia naisia, äitejä ja isiä pienten lastensa kanssa, vauvat tulevat uniin, siitä haluaa puhua koko ajan, olen lukenut kaiken maailman blogit ja keskustelut ja silmät hapuilevat kaupassa aina vauvan vaatteisiin ja tarvikkeisiin. APUA!



Olemme olleet miehen kanssa yhdessä pari vuotta. Mies on 29 ja itse olen 24 vuotias.



Mies on sanonut haluavansa lapsia ja mielellään ensimmäisen kolmenkympin hujakoilla. Nyt kuitenkin on hieman shokissa siitä, että oikeasti otin asian puheeksi. Ehkä jopa välttelee aihetta. Itse voisin puhua siitä koko ajan ja tiedän, että se varmasti ärsyttää miestä. Välillä ärsyttää itseänikin. :D



Omaa mieltä lähinnä painaa se, että tunteet myllertävät ja on hirmuinen vauvakuume. Ajatuksiin ei tunnu mahtuvan muuta kuin vauva. Toisaalta järki sanoo, että vielä ei ole sen aika. Ja kuitenkin epäilys herää, että mahdanko olla todella valmis. Mutta voikohan sitä koskaan olla täysin valmis?



Tämä palsta tuntui oikealta paikalta rekisteröityä, koska täältä varmasti löytää kohtalontovereita ja saa purkaa omia tunteitaan. Tuntuu, että asiasta ei oikein muualla halua puhua.



Nyt yritän pitää vauvakuumeeni kurissa jollain tapaa. Ja odotella josko se mies omasta tahdostaan ottaa asian lähitulevaisuudessa puheeksi ja voimme asiasta yhdessä keskustella. Painostaa en halua missään nimessä. Lähinnä helpotus tähän omaan tunteiden myllerykseen olisi ihan tervetullut.



Tsemppiä muillekin samassa tilanteessa oleville.

En usko, että koskaan voi olla täysin valmis vanhemmaksi. Siinä yksi asia mitä tuo oma mies ei tunnu ymmärtävän. Yhteiseloa on useampi vuosi takana. Naimisiin ei kuitenkaan voi vielä mennä, lapsia ei vielä voi yrittää. Tästä asiasta on nyt aika aktiivisesti tapeltu vuosi. Kerran laitoin jo takarajan, mihin mennessä pitää päättää kihloihin menosta tai lähden kävelemään. Eipä päättänyt, enkä minä lähtenyt.. :(



Vauvakuume on ihan kamalaa. Usein itken töistä tullessa autossa ja kaipaan sitä tavallista perhe-elämää. Jotain uutta tähän yhdessä nyhjäämiseen! Mielestäni me jo oltaisiin valmiita.



Mutta pakko lohduttautua sillä, että jos mies olisi minulle ensimmäisen yön jälkeen lupautunut lapsia tekemään niin olisin kyllä juossut karkuun. :D Osaan toki arvostaa omaa miestäni, kun se on harkitseva ja vastuuntuntoinen. Jos se joskus suostuu lapsia hankkimaan niin tiedän hänen niihin sitoutuvan. Mutta mutta...



Mutta kuinka kauan kannattaa odottaa? Mitä jos on käyttänyt nämä vuodet turhaan?

Moikka!

Minäkin olen sitä mieltä, ettei voi koskaan tulla täysin valmiiksi. Onhan kyseessä valtavan suuri muutos, varsinkin ensimmäisen kohdalla. Minä siis kuumeilen toista, ja silti välillä mietityttää, olisinko sittenkään valmis (vielä) uudelleen vauva-arkeen. Vauva-aika kuitenkin menee nopeasti ohi ja kaikki pahoinvoinnit ja yövalvomiset on sen tuloksen arvoisia. Sitten kun vauvasta tulee lapsi elämä onkin ihanaa! vastuuta ja rajoitteita, joo, mutta mitä saakaan tilalle! Jos olet valmis ottamaan vastuun lapsesta ja elät tasaista arkea jo nyt, olet valmis.



Sitten se mun vauvakuumeen 'helpotus'... Kirjoittelin tuossa aiemmin, että epätietoisuus on pahinta ja aiemmin pysyi kuumekin kurissa kun oli selkeä aikaraja. Noh, juteltiin tässä eräänä päivänä mieheni kanssa vauva-asioista ja lopputulos oli, että nyt minulla on uusi aikaraja: kolme vuotta. KOLME! 3! No eipä helpottunut kuumeilu, ei. Miten tässä nyt niin kauan odotellaan?! Minähän kerkeän tulla hulluksi ennen sitä, ja esikoinenkin kerkeää koululaiseksi, eikä ole enään leikkikaverina. Täytyy koittaa tingata syksyllä uudelleen, kun alkaa tuo mun valmistuminen lähestyä.

Oon onnistunut pitämään itteni poissa vauva-keskusteluista, mutta pakko tulla vainoharhailemaan. Jätin nuvaringin pois joitain kuukausia sitten sivuoireiden takia ja nyt on touhuttu vaan kumiukon kanssa. Menkkojen piti alkaa tiistaina, mutta ei näy. Lauantaina r-testin teko.



Todennäköisyys siihen, että olisin raskaana on ehkä yksi promille, mutta osaan näköjään hyvin lahjakkaasti lietsoa itseni ihan hulluun mielentilaan. Pelottavaa on ollut tajuta se, että mikäli olisin raskaana niin musta tulisi aika varmasti yh-äiti. Ehkä vieläkin pelottavampaa on se, että ajatus ei häiritse niin paljon kuin voisi vaan olisin vain onnellinen lapsesta. Pitänee pohtia tätä parisuhdetta uudestaan.



Palailen kirjoittamaan lauantaina kun tipun kovaa ja korkealta saatuani negan.. Tsemppia kaikille jääräpäisten miesten kanssa!!

Kiinnostaisiko kolmekymppisen lapsettoman miespuolisen sinkun mielipide?



Kokemusta eri ikäisistä naisista, äideistä ja vauvakuumeesta sinä toisena osapuolena.



En lähde mielipiteitäni kenellekään tuputtamaan, mutta luettuani koko keskusteluketjun, tuli vaan aika selväksi, että ei teillä naisilla ole paljoakaan hajua mitä miehet ajattelee tai tuntee näistä asioista. Myös toisinpäin.



Yrittäkää saada ne ukkonne lukemaan näitä viestejä myös, itsekin oppinut todella paljon uutta naisista täältä jo lyhyessä ajassa.



Sukupuolten välinen kuilu on "järkyttävän" suuri, sen käsityksen olen täältä saanut.



Vastaan myös mielelläni kysymyksiin, jos ne jotakuta saattaisi kiinnostaa. Ehkä joku muukin äijä ottaa onkeensa ja kommentoi.



XY

ei tainnut tulla negaa....? :)

XY,



mainio ehdotus! Olemme ilman muuta innokkaina lukemassa miesten mielipiteistä. Oma mieheni ei ainakaan ole kovin kommunikatiivista sorttia :( joten mielelläni kuulen mietteistäsi.



Cedarfalls

Itseäni alkoi vauvakuume kiusata noin 22-vuotiaana. Järjen tasolla tiesin, että ajoitus olisi ollut todella huono idea, koska opinnot olivat kesken emmekä asuneet poikaystävän kanssa edes yhdessä. Annoin vauvakuumeen kiusata.



Nyt olen 26, olen valmistunut, olemme ostaneet yhteisen asunnon ja molemmilla on työpaikka. Mies on aina ajatellut, että lapset hankitaan "sitten joskus". Sain vähitellen vaikutelman, että hänestä olisi ollut kuitenkin aika kauhistuttavaa äkillisesti korvata epämääräinen "joskus"-ajankohta "nyt"-ajankohdalla.



Tein lopulta niin, että kerran nukkumaan mennessämme otin asian puheeksi. Ehdotin, että vuoden lopussa jätetään ehkäisy pois. Sanoin myös, etten odota heti vastausta, mutta että toivoin hänen miettivän asiaa. Tuolloin taisi olla tammi- tai helmikuu. Otin asian puheeksi parin viikon päästä ja kysyin, onko hän ehtinyt pohtia ehdotustani. Hän sanoi, että periaatteessa ajatus on ihan mahdollinen ja että vastaus on varovainen kyllä.



Nyt huomaan hänen asennoituneen siten, että tämä on suunnitelma ja sitten vuoden lopussa täytyy ottaa huomioon vauvasuunnitelmat siinä tai tuossa asiassa. Luulen, että miltei vuoden mittainen varoitusaika on ollut hänelle hyvä juttu. Ei tule äkillistä pelottavaa päätöstä, johon pitää heti sitoutua, vaan ajatukseen ja ajankohtaan ehtii tottua.

Vähän enemmän voisi XY valottaa tätä miehistä näkökulmaa. Omasta miehestä ei juurikaan irtoa, aika kypsynyt se tähän painostukseen on. Ymmärtää kyllä kantani, mutta ei vain halua vielä lasta kun elämäntilanne ei ole sopiva. En vain tiedä onko koskaan asiat niin hyvin, että voisi lapsen hankkia...



Äitienpäivä oli taas aika nihkeä, kamalasti kaipaan jo omaa lasta ja oma äiti taas vitsaillen kyseli jälkikasvun perään.



On myös vähän ollut surua elämässä ja yksi ystävä sai juuri lapsen. Tuntuisi että se oma lapsikin toisi jotain lohtua, jatkuvuutta ja tarkoitusta tähän elämään. Ja täydentäisi tätä meidän suhdetta.

Hiljaiseksi on käynyt tämä keskustelu, mutta ehkä se on vain hyvä - murheenne ovat siirtyneet odotettuun asiaan... ;)



minä yhä edelleen kuumeilen. yritän työntää tuntemuksiani ja ärtymystäni pois. kaikesta huolimatta pohjalla on sellainen kaiho tunne.



onneksi kummityttö siskonsa kera on ilahduttanut vierailullaan. heidän vierailujen jälkeen minulle tulee yhä vahvempi ja vahvempi tunne että tämä on se, mikä elämästäni nyt puuttuu.



välillä ajatukseni pelottavat minut - voisinko tosiaan rei'ittää kumit tai radikaalisti lopettaa nykyinen suhde ja etsiä perheenperustamismyönteisempi kumppani..

Myös täällä on naikkonen, jota miesten aatokset kiinnostavat!



Oma tarinani on tällainen. Olemme avokin kanssa seurustelleet reilu 5,5 vuotta ja ikää molemmilla pian 28. Olen aina ajatellut, että haluaisin lapsia mieluummin "ennemmin" kuin "myöhemmin" ja mieleeni syöpynyt 30v rajapyykki alkaa nyt uhkaavasti lähestyä. En luokittele itseäni "fanaattiseksi" vauvakuumeilijaksi, mutta kyllä lastenvaatteet ja -kengät ja esim. suloiset lapset ympärillä aiheuttavat aika vahvan hellyysreaktion.



Noin vuosi sitten kävimme ison keskustelun tulevaisuudesta ja mies sanoi, että haluaa vielä viettää aikaa kaksistaan niin, että saa harrastaa ja matkustaa vapaasti. Minä sanoin, että ok, mutta en aio 5-7 vuotta kuitenkaan odottaa. Tänä keväänä kävimme jälleen uuden keskustelun, jonka lomassa ehdotin, että jättäisin pillerit syksyllä pois siinä vaiheessa kun resepti pitäisi uusia. Mies sanoi, että katsotaan sitten.



Nyt on alle 2 levyä jäljellä ja minun pitäisi uskaltaa ottaa asia taas uudelleen puheeksi. En oikein tiedä miten asian muotoilisin niin, että olen jämäkkä, mutta en painostava. Jännittää ihan kauheasti miehen vastaus - kyllä vai ei?



Meidän elämäntilanne on jo pitkään ollut hyvä, minkä takia haluaisin jättää ehkäisyn pois vaikkei mitään valtavaa vauvakuumetta olekaan. Tai oikeastaan ehkä juuri sen takia. Saisi tulla jos on tullakseen, ilman stressiä asiasta.

Luulin jo olevani ainoa, jonka mies ei halua VIELÄ isäksi. Tässä meidän tarina:



Olemme 23 vuotiaita, yhdessä ollaan oltu yli 7 vuotta joista 6 saman katon alla. Minulle on aina ollut itsestään selvyys, että lapset tehdään nuorina. Kun täytin 18, tein miehelle ja lähipiirille selväksi, että 5 vuoden kuluttua (23 vuotispäivänäni) olisin raskaana tai minulla olisi lapsi.



Helmikuu oli ja meni, 23 vuotta mittarissa ja tunnen itseni ikälopuksi. Minulla on hyvä/ihana vakituinen työpaikka, mies valmistuu vajaan vuoden kuluttua insinööriksi. Meillä on oma MAATILA, 2 kissaa ja... No, kaikki kohdallaan.



Paitsi lapsi. Olen nyt 5,5 vuotta puhunut ja tehnyt selväksi, että tällä tytöllä on VAUVAKUUME. Valtaus aina tämä yleinen: "Mä en halua lapsia vielä." "Älä painosta." "Onko tästä pakko puhua?"



Välillä on kausia, että itken töistä tullessa koko matkan, itken itseni uneen. Mies ei ole vuosiin edes kysynyt, miksi näytän itkeneeltä. Ja kaveriporukassa jutteluseura pienenee, kun muut kihlautuu, hankkii lapsia, menee naimisiin. Ja me vaan ollaan yhdessä onnellisia. Arki aina vaan samaa..

Samojen asioiden kanssa näköjään painii muutkin..

Itse alan pian olla kolmekymmentä, yhdessä ollaan oltu jo yli 10 vuotta. Aina ollaan puhuttu että sitten josksus. Itse en ole vauvakuumeesta ikinä kärsinyt, mutta tässä tänä vuonna se sitten iski. Hengaan vauvafoorumeilla ja mietin olemista raskaana ja lapsen saantia, joka päivä, melkein koko ajan. Mutta tuo kuume rajoittuu vain meidän elämään, eli en hakeudu kavereiden lapsien lähelle, tai mene sekaisin jos näen pienen vauvan vaikka kaupassa jne.

Ollaan puhuttu, mutta mies ei vielä(kään) halua aloittaa yrittämistä. Ollaan kluitenkin jätetty ehkäisy pois. Ja menty varmoilla päivillä, jotka toimii liiankin hyvin.. Mutta se on jo iso askel eteenpäin; saan itse siinä mahdollisuuden vahinkoon, eli toivonkipinän, ja mies on käsitellyt asian niin pitkälle että voidaan jopa ilman ehkäisyä mennä.

Vähän aikaa sitten puhuttiin asiasta taas, ja sanoin etten halua ikinä tehdä sitä että huijaisin oviksen ajankohdan, ja näin tulisin raskaaksi, vaan että molemmat sen haluaa. Tähän mies sanoi että tavallaan ei osaa ajatella että se yrittämällä tehtäisiin, vaan odottaa että vahinko tapahtuisi.

Samalla sanoi että onhan se ehkäisyn poisjättäminen jo tavallaan päätös lapsen saamisesta. Mutta kuitenkin sanoo ettei halua vielä.. Tästä nyt olen hiukan sekaisin että mitä se mies oikein haluaa. En halua tavallaan kysyä etten vahingossa painostaisi, ja ottaisi samalla asiassa montaa askelta taakse päin.

Hänellä on lapsi joka on vahingosta saanut alkunsa, ja sen suhteen mieheni taas kokee epäonnistuneensa (ei saanut olla isä kuten olisi halunnut) ja ehkä traumatisoitunut jollain tasolla joka taas vaikuttaa tähän tilanteeseen ja uuden lapsen haluamiseen.

Kuten miehelleni sanoin, en voisi tehdä sitä että huijaamalla raskautuisin, vaan että se tapahtuisi yhteistmmärryksellä. Varmat päivät on toimineet hyvin ehkäisynä, mutta jospa sitä voisi lakata olemasta liian varovainen? Oviksen ympärillä vain parinpäivän toisenlainen toiminta ehkäisyn suhteen, nyt ollaan menty niin, että varottu ollaan noin 4päivää ennen ovista, vaikka niitä liian läheltä liippaaviakin kertoja on ollut. Tai ehkä vain en tule raskaaksi.

Tavallaan olen niin hämmentynyt tästä omasta vauvakuumeesta, etten ole siitä voinut edes kavereille puhua, enkä edes meinaa, ja miehelle en halua taas siksi puhua, ettei hän tuntisi minun painostavan. Tietää kyllä että haluaisin, ja parin itkunkin keskustellessa olen tirauttanut, mutten näistä päivittäisistä ajatuksista ja foorumeilla roikkumisista ole sanonut yhtään mitään.

Mitä tässä muuta voin kuin odottaa?

Kidea: Nega sieltä napsahti tuolloin. Pisti vaan ketuttamaan niin raskaasti että annoin taas kerran mielikuvituksen päästä laukkaamaan ja aiheuttamaan raskaan pettymyksen että pistin stopin kaikelle vauvoihin liittyvään.



Aloitin kuun alussa uuden työn lasten parissa, voisi luulla että olisi helpottanut tätä kuumeilua, mutta ei, päinvastoin. Mies ei lämpene, puhui vasta että ei ehkä halua lapsia ikinä koskaan. Olen tässä pohtinut sen jälkeen että pitäisiköhän laittaa suhde tauolle kun halutaan niin eri asioita. Itse siis haaveilen kahdesta tai kolmesta lapsesta, maalaistalosta, hevosista, koirista ja kissoista. Kissat olen saanut, mutta siihen on jäänyt. Mies on eri maata. Ei nappaa sitoutuminen, ei pidä eläimistä, ei usko haluavansa lapsia. Huokaus.

Kuukausi sitten jännitin, että miten muotoilisin pillereidenlopettamishaaveet miehelle niin, että se olis hänellekin ok.. Eilen sit sain kysyttyä mitä hän on tuumannut ja vastauksena sama kuin ennenkin, "meillä on niin hyvä olla kaksin, saa mennä ja tulla niinkuin haluaa, en halua lapsia vielä"... Sain pidettyä itseni kasassa illan, mutta yöllä itkin itseni uneen. Lähinnä pelottaa se, että mies vielä pari vuotta venyttää asiaa ja sit toteaa, ettei sittenkään lapsia (vaikka on kyllä tähän asti sanonut haluavansa, sitten "joskus")... Nyt olen kahden vaiheilla, että lopetanko pillerit joka tapauksessa (haluaisin tietää minkälainen olen omilla hormoneilla) ja mennään varmoilla päivillä tms. ja toivon Kruunuvuokon tavoin onnellista vahinkoa... Mutta niin, toivoin kovasti miehen myöntyvää vastausta ja sain pettyä jälleen...



Kruunuvuokkoa kompaten, mitä tässä muuta voi kun odottaa?

Ihanaa lukea kuinka fiksuja vastauksia ketju on saanut! Ja kuinka saman henkisiä ihmisiä onkaan.

Itselläni myös ongelma, kenelle purkaa tunteita ja ajatuksia, miehelle kun mainitsee asiasta, hän menee aivan lukkoon.

Tiedän, olen nuori, mutta tunnen olevani valmis, ja luin jostain hyvän jutun että "tuntuu että elämässä olisi lapsen mentävä kolo".

Vasta muutimme isompaan asuntoon, ja molemmilla vakituinen työ.

Eli täällä kans olis yks todella pahasti kuumeileva 36 vee 2 lapsen äiti. Haaveissa on itellä ollut jo tosi pitkään saada vielä kolmas lapsi, iltatähti, mutta aviomies ei nyt tahdo olla samaa mieltä. Tällä hetkellä saadaan kuitenkin elää jo suht "helppoa" elämää kun lapset on jo 9 ja 12. Silti mulla on sydämessä vielä pieni aukko joka pitäisi saada täytettyä. Mutta miten saada toinen innostumaan ja suostuteltua? Tuo tunne mikä itsellä on on sanoin kuvaamaton, ihan kuin olis kova ikävä jotakin ja tekis mieli välillä vain itkeä. Oon täälläkin kirjotellu useammassa ketjussa ja toivonut joka kuukausi että nyt se tapahtuu, vaikka edes vahingossa. Ei ole tapahtunut, enkä enää tiedä mitä tehdä, tätä kuumeilua on kuitenkin jo yli vuoden päivät kestänyt.

Minä ilmoittaudun myös joukkoon. Minulla on ollut krooninen vauvakuume jo 13-vuotiaasta... Nyt, kun vihdoin olen löytänyt sen oikean miehen elämääni niin kuume on noussut aivan järjettömiin mittasuhteisiin... Pillerit jätin pois heinäkuussa, kun resepti loppui ja kerran ehdin jo innostua, kun mieheltä unohtui kumi innostuksissaan. Mutta pettymyshän siitä seurasi; menkat ja kotoa ukaasi, että petihommia ei jatketa ennenkä uusi resepti on haettu;(.

Mun kiirettä lisää vielä se, että minä olen jo 27-v. ja mies 46-v! Seurusteltu on 2 vuotta ja sama aika asuttu yhdessä(nopeaa toimintaa:)). Kihloissa vuosi ja huhtikuussa olisi häät tulossa. Ja mä haluan raskaaksi NYT.

Olen yrittänyt miehelle puhua sitä samaa mitä muutkin täällä ovat selvästi käyttäneet eli ei ole mikään itsestäänselvyys, että se vauva tulee heti kun tilataan. Minä ja eteenkin mies ollaan jo sen ikäisiä, että mahdollisuudet pienenee kuukausi kuukaudelta. Toivon pilkahduksia on: jatkuvasti puheet on muodossa "sitten kun meillä on lapsi/lapsia", lehdestä katsellaan yhdessä vauvatarvikkeita ja kävelyllä vertaillaan vastaantulevia vaunuja, mutta kun kysyn asiasta niin vastaus on aina sama: ei vielä. Ja kärsivällisyys ei ole hyveeni...

No, miehelleni olen luvannut, että mitään itsenäisiä päätöksiä en tässä asiassa tee (jätä pillereitä ottamatta, puhko kumeja jne jne;)), joten ei kai tässä auta kuin jatkaa hidasta pehmittämistä.

Huomenna mennään katsomaan 3pv vanhaa miehen kaverin poikaa eli kaikki sormet ja varpaat pystyyn, että se saa vauhtia miekkosen päätöksin:D.



Tsemppiä kaikille kuumelijoille tämä ketju tuntuu aika loistavalta ajatukselta purkaa näitä tuntoja.