Yksipuolisen vauvakuumeen kestäminen

Moi!

Kiitos kaikille kokemuksien jaosta ja onnea niille, jotka ovat jo aloittamassa projektia tai ovat jo aloittaneet! Tsemppiä kaikille muille!



Itselläni on ollut erittäin rankka alkuvuosi, joten sen vuoksi on ollut niin hiljaista. Silloin kun on rankkaa ja pysähtyy hetkeksi niin silloin voi iskeä hirveä vauvakuume kesken kaiken kiireen.



Onhan se tosi kummallista, että tekee arjen niin rankaksi, että haluaisi entistä enemmän lapsen, koska ei se elämä mitään helppoa ole silloin. Tämä voi kuitenkin olla oire tästä pehmeästä haaveesta. Vauva-arjessa otetaan päivä kerraalaan eikä tarvitse ehkä koko ajan ajatella, että mitä tapahtuu ensi viikolla, ensi kuussa tai ensi vuonna.



On ihana käydä tällä palstalla silloin tällöin vaikka olisi tosi rankkaa ja sitten unohtua hetkeksi vauvamaailmaan!



Toivottavasti ne, jotka ovat aloittamassa tai ovat jo aloittaneet "yrityksen" pysyisivät remmissä mukana ja kertoisivat kuulumisia! : )



Mukavaa kevään alkua!

Tulin katsomaan onko täällä edelleen keskustelua aiheesta. Olihan sitä, mukava niin :). Meillä ei asia ole edennyt mihinkään. Ainakaan tietääkseni. Jossain vaiheessa olin jo niin vauvakuumeinen, että kodin rauha oli vaarassa. Nyt olen onnistunut taas laittamaan jäitä hattuun asian suhteen.



Tsemppiä kaikille kuumeilijoille ja "yrittäjille" minultakin!

...mutta kerron nyt kuitenkin meiän tarinan.



kun tavattiin mieheni kanssa ja alettiin seurustella (noin 10 v sitten...), puhuttiin jossain vaiheessa lapsista. mies tuolloin ilmoitti, ettei ehkä halua yhtäkään, johon mä aivan tyrmistyneenä jouduin toteamaan, että mulle ehkä 4 ois sellanen toiveluku! no, aika kului ja vähitellen mies tuli tulokseen, että kaks lasta ois kiva, mä pidin edelleen omasta kannastani kiinni, että kyllä nyt kolme ainakin. me ei ikinä oikeestaan olla ihan hirveesti suunniteltu elämäämme eteenpäin, mulla oikeastaan ainoa kriteeri oli, että haluan opiskelupaikan ennen lasten hankkimista. muuten tuntui jotenkin liian isolta riskiltä jäädä "vain" kotiäidiksi tai vaatekauppaan myyjäksi, jos lapset tulis ennen sitä (kaikella kunnioituksella, mutta ei vaan sovi mulle).



no, opiskelupaikan sain ja baareissa ja keikoilla ja muissa riennoissa ehittiin juosta, ja elämänkokemusta kerätä kaikenlaisissa työpaikoissa. sitten yks lokakuinen ilta tein vahingossa pienen laskuvirheen ja oltiin ilman kumia, niin esikoinen sieltä sitten ilmoitti tulostaan. herra ties kuinka kauan olis mennyt siihen yrityksen aloitukseen, joten meille se vahinko oli todella onnellinen sattuma! :) päätös siitä, että nyt on se oikea aika, että nyt me aletaan yrittää vauvaa, on aivan valtavan iso, ja oikeestaan mä aina toivoinkin, että kävis tollanen onnellinen takaisku, ettei tarttis itse tehdä sitä päätöstä. ja toisaalta: uskon siihen, että elämä kantaa. että lapsi on onnellinen, vaikkei nyt just vielä olis kaikki ulkoiset puitteet just kohdillaan, ja vaikka rahaa oliskin vähän. pieni asunto meilläkin on, enkä tosiaan tiiä millä rahalla vaihdettais isompaan, mutta näillä mennään. en oikeestaan ikinä ole ymmärtäny sitä, miten ihmiset niin päivittelee sitä, että opiskelen ja on pienet lapset. hyvänen aika, käyhän ihmiset töissäkin.



no, nyt meillä on kaks lasta ja odotetaan kesää, että voidaan alkaa yrittää sitä kolmatta. en vielä tiiä halutaanko joskus se neljäskin, nyt ainakin kolme tuntuis hyvältä määrältä. mutta voi tuska tätä yrityksen aloituksen odotusta! vauvakuume on aivan tolkuton.



ja vielä pieni kommentti tähän loppuun, toivottavasti kukaan ei loukkaannu: on aivan totta, että kaikilla ei raskaus ala yhdestä kerrasta, että yrittää saattaa joutua pitkäänkin. tosiasia kuitenkin on, että val-ta-va määrä abortteja tehdään vuosittain ihan vain sen takia, että se yksi kerta oltiin ilman kumia. se _ei_ vaadi sen enempää, välttämättä. yksi siittiö riittää. mun mielestä on vain hyvä, jos miehet ovat tämän oppineet, syytä olis kyllä meidän naistenkin! meillä kaikki raskaudet (kolme) ovat alkaneet 1-2 kierrosta, eli kyllä se aivan mahdollista on. sen oon oppinut, että sen varaan ei todellakaan kannata laskea, että "kun siihen raskautumiseen kuitenkin menee niin kauan". osittain nimittäin sen takia meiän lapsilla on niin pieni ikäero... ;)



toivon ihan tosissani, että pääsisitte pian yrittämään. ihanaa, valoisaa kevättä kaikille! t.VM

Hei kaikille!

Kopioin nyt aiemman viestini tuolta tähän, se aika hyvin kuvaa tämän hetkistä tilannettani...

Halusin vain hieman selvittää omia ajatuksiani. Minulla on 07 ja 09 syntyneet lapset. Olin Ensimmäisen raskauden jälkeen sitä mieltä että kaksi lasta on hyvä lukumäärä. Melko salakavalasti tämä kakkonen sitten tulikin ja uskoin että enempää lapsia en halua. Silti se mitä eniten pelkäsin, tapahtui taas...haluaisin vielä yhden lapsen. Nyt kun kuopuksemme alkaa lähestyä taaperoikää, minua samalla ahdistaa ja pelottaa että en enää koskaan saa kokea kaikkea raskauteen,synnytykseen ja vauvan kasvun seuraamiseen liittyvää ihmettä. Se tuntuu aivan hirveältä. Olen todella lapsirakas, nautin lasteni kanssa olemisesta täysin rinnoin. Olen varma että jaksaisin ja minusta olisi äidiksi vielä yhdelle lapselle. Mutta miestäni en voi pakottaa enkä painostaa. Tuntuu että hänelle en voi edes puhua tästä kuumeestani. Miksi ihmiset katsovat kieroon ihmisiä jotka haluavat enemmän lapsia kuin keskivertoperheessä? Uskon että muiden mielipiteet vaikuttavat mieheni lapsilukutoiveeseen. Uskon myös että hän ei tule muuttamaan mieltään, kuumeilemaan kolmannesta lapsesta. Minusta lapsen saaminen on mahtava tunne-elämys. Mikään ei ole suurempaa kuin kiintymys-suhde omiin lapsiin, tietysti myös rakkaus omaan mieheeni on minulle tärkeää. Mutta ne tunteet mitä nainen kokee yön hiljaisina tunteina,kun uusi elämä makaa sairaalasängyssä vierellä ovat jotain, mitä niin kovin vielä haluaisin kokea. Ja vielä nytkin muistan ne hetket kun katson kahta lastani, ja tiedän miten paljon he onnea meille tuovat.



Olen nyt hieman vihjaillut miehelleni toiveistani saada kolmatta lasta,mutta jotenkin hän onnistuu olemaan vastaamatta asiaan, en siis tiedä miten asian kanssa etenisin, pitäisikö vain nostaa kissa pöydälle? Toisaalta melkein varmasti tiedän vastauksen...

Heipsan! Onpas täällä hiljaista... Mitä teille kuuluu?



Kysyin mieheltä, koska hän haluaa lapsia. Hän ei kuulemma tiedä, tyly vastaus sinänsä. Samalla mainitsin kärsiväni todella kovasta vauvakuumeesta, miestä hymyilytti. Sanoi että hänen täytyy aikuistua ensin itse, ennen kuin lapsia rupeaa tekemään. Sanoi kuitenkin vielä, että olis se kyllä kiva kun olisin kotona ja että musta tulis tosi hyvä äiti.



No nyt kutakuinkin kuukautta myöhemmin mies on selvästi taas pohtinut asioita. Eilen tokaisi että olis kiva jos jäisin kotiäidiksi. Ja mä tietysti pienessä mielessäni jo hypin onnesta. Mies ei myöskään meinannut laittaa kortonkia pupuillessa, ellen minä olisi sitä ehdottanut. Olis kai pitänyt olla ehdottamatta. Mulla kun oli haaveissa keväällä jättää ehkäsy pois, niin vaava sais tulla sitten aikaisintaan alkuvuodesta 2012. En ollut varautunut siihen vielä näin pian, kun tuokin haave vaikutti niin epätodennäköiseltä. Toki saatan taas nuolaista ennen kuin tipahtaa ja nää kaikki on vaan mun kuvitelmaa. Kohta taas pudotaan ja korkeelta.

Täällä ilmoittautuu uusi yksipuolisesta kuumeilusta kärsivä. On lohduttavaa huomata että muutkin kärvistelevät samassa tilanteessa.

Vauvakuume on pahentunut vuoden sisään jo todella suurin mittasuhteisiin, mutta mies pysyy tiukasti kannassaan ettei ole vielä valmis isäksi. Tämän lisäksi joudumme miehen tammikuussa alkaneiden opiskelujen takia asumaan viikolla eri kaupungeissa ja näemme vain viikonloppuisin. Tilanne on äärimmäisen turhauttava ja vaikka yritän tolkuttaa itselleni että hyvä vain että miehellä on mahdollisuus jatkokoulutukseen niin olen silti hiljaa mielessäni ärtynyt tuosta opiskelupäätöksestä koska se toi meille 300km välimatkaa. Tämä tarkoittaa myös sitä, että vaikka mies lämpenisikin vauvalle niin miehellä on opintoja vielä seuraavat 2 vuotta enkä halua vauvan syntyvän perheeseen jossa isä on viikot poissa kotoa.



Onneksi olen ensi viikolla menossa työhaastatteluun ja omatkin opinnot jatkuvat vielä toukokuun loppuun. Jos saisi ajatuksia ohjattua muuhunkin suuntaan kuin vauvaan. Toisinaan kuume yltyy jo niin kovaksi että miehen vaihtokin on käynyt mielessä. En kuitenkaan oikeasti halua erota. Ikää itselläni on 23 ja miehellä 22 eli nuoria ollaan eikä iän puolesta ole mikään kiire mutta sydän ei vaan osaa olla yhtä järkevä kuin aivot.



Anteeksi, meni kyllä kunnon valitusvirreksi. Oli vaan pakko saada tuulettaa tunteita.

Pitkästä aikaa täällä taas. Ihana kuulla teidän positiivisiksi kääntyneistä tilanteista PikkuHöttiäinen ja Tintti85! Ehkäpä meillekin sitten vielä se aika joskus koittaa. Nyt vain niitä plussatuulia, eiköhän teidät pian jo tuolla raskauspuolella nähdä (tai enpä minä tiedä jos jo viesteilisittekin siellä, kun en sen puolen keskusteluita seuraa :P ).



Viimeksi kun kirjoitin, oli kuukautiset myöhässä, mutta eivätpä ole enää, eli mitälie hormonisekoilua. Oma vauvakuume on vähän laantunut, kun on ollut parisuhdesaralla ehkä vähän vaikea vaihe ja jotenkin viileämpää. Muutettiin vuoden alussa isompaan asuntoon ja olihan se sellainen projekti että söi voimia. Eiköhän tämä tästä kun arki tasaantuu ja tulee taas kevät ja helpompi vuodenaika. Kuitenkin saatiin muutama viikko sitten juteltua miehen kanssa vauva-asioistakin, mikä helpotti oloa. Mies toivoo, että hänellä ois vakityö, ennen kuin vauvoja tehdään, mutta tietäähän sen, mitä se tässä työllisyystilanteessa tuon koulutuksella tarkoittaa... Päästiin kuitenkin sellaiseen sopuun että "ei siihen saa yli kolmea vuotta mennä" ja mieskin oli sitä mieltä, että tehdään lapsia ennen kuin minä valmistun, jottei kotona oleminen tule siihen suoraan valmistumisen jälkeen, jolloin kuilu työelämään vois kasvaa liian isoksi. Onhan noi tollasia ympäripyöreitä suunnitelmia, mutta päälinjat on kuitenki selvillä ja yhteiset. :) Olo on sikäli siis helpottunut, ja ehkä myös itse elän hiukan realistisempaa "ei vielä"-vaihetta. Toisaalta kuukauden Vauva-lehti ja Kaksplus tulee kyllä kirjastossa luettua, joskus ostettua omaksikin, ja Yle Areenasta katselen mm. ihanaa sarjaa Sydänääniä ja jotenkin sitä aina tänne palstoillekin päätyy lueskelemaan kaikenlaisia juttuja... Pinnan alla kytee kovasti.



Repale, tervetuloa joukkoon ja voimia! Miehenvaihtoa en kyllä ihan heti lähtis toteuttamaan, sen verran harvassa ovat nuo hyvät isäehdokkaat. Jos vain jaksat kaukosuhdetta niin se toivottavasti vain vahvistaa teidän suhdetta, nuoria olette vielä tekin, joten sinänsä esim. 1,5 vuotta ei ole pitkä aika odottaa, uuden miehen kanssa se menis ihan vaan tutustuessakin helposti. Itekin koitan vähän lohduttautua sillä, että kun ikää on vasta 22, niin hirmuinen kiire ei ole, harvalla on tässä vaiheessa vielä sitä oikeaa miestäkään löydettynä, joten sikäli ollaan jo ihan etuoikeutettuja! ;)



Tänne kirjoitteluun taisi inspiroida lähipiiriin syntyneet vauvat. Miehelle syntyi tiistaiaamuna uusi serkku, ja eräälle ystävälleni keskiviikkoaamuna ensimmäinen lapsi. Ensinäkemistä odotellen!

Hei kaikille! :)

Mukaan ilmoittautuu yksipuolisesta vauvakuumeesta kärsivä nainen lisää. Olen vauvakuumeillut jo vuosia, mutta varsinkin viimeisen vuoden ajan vauvat ovat pyörineet mielessä niin ettei rauhaa saa. Olen 24-vuotias töissäkäyvä nainen ja asun avoliitossa 25-vuotiaan miehekkeeni kanssa. Mies on opintojensa loppusuoralla ja on ollut koko ajan sitä mieltä, että kunhan opinnot on tehty, niin vauvoja saa tulla. Mulle tämä "vauvoja saa tulla"-termi tarkoittaa vaan eri asiaa kuin hänelle. Olen ymmärtänyt sen niin, että kunhan hän on valmistunut ennen vauvan syntymää niin hyvä. Nyt mies on alkanut ottamaan kuitenkin takapakkia ja on vähän sitä mieltä, että yrittämään ei aleta ennen valmistumista ja "olisihan se kiva, että olisi muutama ihan huoletonkin kuukausi". Eli kun h-hetki olisi jo lähestymässä, niin tuleekin ramppikuume ja aikarajaa hilataan kauemmas.



Meillä on tulossa häät 2012 kesällä enkä haluaisi häitten aikaan olla viimeisilläni raskaana enkä myöskään juuri synnyttänyt. Olen siis vähän miettinyt, että jos mies näyttäisi vihreää valoa, niin tämä kevät voitaisiin yrittää ja jos ei sinä aikana lapsesta alkaisi kuulumaan, niin pistettäisiin hommat jäihin ja odoteltaisiin häiden yli. Kaikki riippuu tällä hetkellä siis miehestä. Voi kuinka mä toivoisin, että päästäisiin jo kaiken kuhnailun jälkeen yrittämään lasta..



Vauvakuumeen tekee sietämättömäksi myös ympärillä plopsahtelevat kaverit. Tuntuu epäreilulta, että n. vuoden seurustellut kaveripariskunta on jo viimeisillään raskaana ja mua nuoremmat saa lapsia. Tottakai jokainen saa omalla elämällään tehdä mitä haluaa ja yritän ajatella asian niin, että eihän muiden raskaudet ja vauvat ole multa pois, mutta ei sellainenkaan ajattelu auta oikein mitään :/ Tuntuu, että muut saa yrittää raskaaksi tulemista heti kun siltä tuntuu, mutta mua pitää pitää löysässä hirressä vaikka kuinka pitkään. Toisaalta helpottavaa tässä on se, että tiedän häiden olevan se viimeinen takaraja. En usko, että sen jälkeen kumpikaan meistä haluaa odottaa, eli vaikka nyt ei lupaa tippuisi niin puolitoista vuotta on varmaankin se maksimiaika mitä joutuu odottamaan.



Tsemppiä kaikille täällä odotteleville, eiköhän se vauvakuume tartu niihin toisiin puoliskoihin jossain vaiheessa! ;)

Minä myös yksinäni täällä vauvakuumeilen!



Ikää on osapuilleen 24v ja vuosia olen jo odotellut ajankulua. Toisaalta sitä osaa itsekin järjellä ajatella, että opiskelut ensin jne, mutta mikähän se meillä naisilla saa päät pyörälle näiden vauvojen kanssa.. Tuntuu, että itse olisi ollut innosta piukkana vahinkoraskaudesta, vaikka olisikin sitten tullut haastavaan elämäntilanteeseen, mutta voi hyvin olla että mies olisi lähtenyt kälppimään moisessa tilanteessa tai vähintään koko suhde olisi mennyt todella ankeaksi. Että kai se sitten täytyy kestää tämä odottelu, niin saahaan vakaa ja onnellinen perhe perustettua.



Mieheni on juuri sellaista pehmiteltävää sorttia niin kuin monien muidenkin näköjään. Tasaisin väliajoin muistuttelemalla ja intoilemalla, vaan ei painostamalla, saa hyviä tuloksia aikaan. Saman pehmittelyn olen joutunut tekemään joka asiassa; vakavan seurustelun aloittaminen, yhteen muuttaminen, avioituminen ja nyt lapsen yrittäminen.. Tuleeko muille jotenkin outo, syyllinen olo tuosta pehmittelystä? Välillä mietin, että olenko meidän molempien huomaamatta pakottanut mieheni kaikkeen sitoutumiseen, ja sitten se jossain vaiheessa havahtuu että eihän tämä ollut sitä mitä minä halusin. Toisaalta olen jättänyt hänelle sillä tavalla tilaa, että hartaan vihjailun jälkeen hän on lopulta itse ehdottanut näitä kaikkia ja sanoo olevansa todella tyytyväinen kaikkeen ja onnellinen.



Jotakin positiivista: Olin aikeissa kirjoitella tänne eilen, mutta se sitten jäi ja päädyin taas kertoilemaan laskelmistani miehelle (samat laskelmat vähän eri tavalla esitettynä olen esittänyt aikaisemminkin, ja viimeksi mies sanoi; Kuulostaa liian aikaiselta, eikö parempi olisi vaikka vuoden päästä siitä) ja tällä kertaa hän sanoi KUULOSTAA HYVÄLTÄ! Olin aivan äimänkäkenä! Laskelmoin siis, että kun syksyllä mennään naimisiin ja jouluna minä valmistun, niin jos sitten tammikuussa aloitetaan yrittäminen vauva syntyy "ehdottoman aikaisintaan" (korostettuna miehelle) vuoden päästä ja sitä ennen ehditään hyvin muuttamaan ja remppaamaan. En oikein usko vieläkään, että hän sanoi kuulostaa hyvältä, ja siksi en olekaan hiiskunut asiasta nyt mitään, antaa sen muhitella asiaa ja otan sitten jonkin ajan päästä puheeksi, että jos vaihtaisi häiden aikaan kondomiin.. ;)

Tämä menisi siis juuri omien suunnitelmieni mukaan, niin kuin se olisi taloudellisesti ja muutenkin parasta, mutta silti tuntuu kuin siihen olisi IKUISUUS, siis vasta vuoden päästä pääsisi yrittämään.. Ja samalla pelkään että mies muuttaa mieltänsä. Mihinkään ei osaa olla tyytyväinen ennen kuin se vauva on masussa!



Huoh, ihana kun pääsee näitä sekavia tuntojaan purkamaan johonkin! Jaksamisia ja myöntyväisiä miehiä muillekin!

on nämä miehet sellaisia, tuntuvat keksivän syitä lykkäykseen. mutta ehkä se on hyvä, ettei tule suinpäin ryhdyttyä sellaiseen, mihin ei ole valmis ja olosuhteet eivät "lapselliseen" elämään ole hyvät. mutta ennenkuin joku vetää tästä palkokasvin nenäänsä, niin en todellakaan tarkoita, että rahaa pitäisi olla kuin roskaa, kartano hankittuna ja työpaikat plakkarissa. uskon kuitenkin, että kaikkein tärkeintä on rakkaus lapseen, se "kuittaa" monta asiaa.



itse olen kuitenkin tilanteessa, jossa mielestäni olosuhteet alkaisivat olla kohdallaan.. molemmilla vakituiset työt ja säännölliset tulot. Onpa se elämä jo omalla tavallaan rauhoittunutkin. Ikää vain kohta alkaa olla mielestäni liikaa, lapsentekoa ei saisi enää lykätä kovin pitkään. Olemme kohta molemmat 30-vuotiaita.



Miehelläni ei ole oikein kokemusta lapsista.. lapsenteon ajankohdaksi hän on kuitannut "joskus parin vuoden päästä". no, sehän oli väärä vastaus minulle...heh..

onneksi minulla on kummilapsia, joten olen miehen tutustuttanut lasten maailmaan vaivihkaa. noin 1½ vuotta sitten mieheni piteli vauvaa ensimmäistä kertaa sylissään. voi, olisittepa nähneet kuinka hän jännitti sitä. jälkeenpäin minulle totesi, ettei se vauva taida ihan heikkoa tekoa olla, kun ei hänen sylissään hajonnut.....



Noin 3-vuotias kummityttöni kävi yökyläilemässä noin viikko sitten. Eilen mieheni kertoi, että ei se kummitytön vierailu ollut niin kauhea kokemus kuin hän etukäteen sen luuli voivan olla. Ihan selvästi huomasin, että mieheni oli saanut uskoa, että eivät ne lapset ole koko ajan itkemässä ja lasten kanssa eläminen tuottaa myös suunnattomasti iloa.



jotenkin minulle tuli eilisestä keskustelustamme sellainen olo, että mieheni ihan oikeasti on lämmennyt lapsenteko-asialle ja lähitulevaisuudessa. Kyse ei olisi enää "parin vuoden päästä", vaan ihan vuoden sisällä tapahtuva asia.



eli vilkas kummityttöni loi aivan radikaalisti mieheeni muutoksen asian suhteen. vielä en uskalla suositella vierailevia lapsia hyvänä "painostuskeinona", koska tulosta ei ole vielä kohdallani tullut, mutta eipä se näyttänyt meillä huonoakaan tekevän..



pidän peukkuja teille kaikille - miehellä on tahtonsa, mutta naisella keinonsa!

Mitähän mun miehen päässä mahtaa liikkua? Ota siitä nyt selvää mitä se haluaa. Sanoo, ettei vielä tiedä milloin haluaa lapsia ja silti viikonloppuna pupuiltiin, eikä miestä haitannut vaikkei kumeja ollutkaan. Yleensä muutenkin laittaa kumin vasta viime tingassa.



Mulla on kroppa pillereiden jäljiltä ihan sekaisin, enkä tiedä mitä mun kropassa milloinkin tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Nyt kp 52, menkoista ei tietoakaan.



Onkohan se miehelle jotenkin helpompaa, jos kaikki tapahtuu ns. vahingossa, kuin ihan oikeesti antais luvan yrittämiselle?



Olen antanut lapselle luvan tulla kun on tullakseen, en enää huomauttele miehelle kumista. Kyllä se mieskin taatusti tajuaa, mitä siitä voi seurata, ei se muuten olis ruvennut lepsuilemaan tuon ehkäisyn kanssa.



Mukavaa kevättä ja koitetaan kestää noita ukkokultiamme, vaikka se välillä vaikeaa onkin! :)

Hei,



Voi tiedän ton tunteen niin hyvin!! Olen 24, mies 26, yhdessä ollaan oltu kohta neljä vuotta,vuosi naimisissa. Mulla ollu vauvakuume häistä asti! Aluksi mies oli sitä mieltä että ei todellakaan vielä pitkään aikaan. Puhuin ja puhuin ja itkin ja puhuin ja sit sen kanta alko kääntyä niin että "no jos nyt jonku parin kolmen vuoden päästä". 2 vuotta! hirveä tuomio! en jaksa odottaa!



Kaverit ympärillä saa lapsia ja olen niin kateellinen kun niiden miehet on ihan innoissaan! Mun mies on innoissaan lähinnä pleikkarista ja uusista peleistä... Mieheni haluaa kuulemma elää vielä ilman vastuuta mistään. Minä olisin enemmän kuin valmis olemaan vastuussa vaikka mistä! Kaipaan rauhallista perhe-elämää, pyykkäystä, kokkausta, temmeltäviä lapsia, viikonlopun pitkiä kävelylenkkejä perheen kanssa... voi nyyhky tätä tilannetta.

hei era! meitä löytyy monia... :(

olen samaa mieltä, olen saanut ihan tarpeeksi istuskella iltoja hiljaisessa kodissa, joka ilta samat hiljaiset istumapaikat tv:n ääressä. lasten ääni, lasten vaatimukset, perheen vaatimukset herättäisi mut taas eloon!!

mistä voi vaan tietää kuinka kauan miestä odottaa ennen kuin odotus on kestänyt liian kauan? :/

Ketju hiljentynyt hyvän aikaa sitten. Liekkö täällä tällähetkellä muita, jotka kärsivät yksipuolisesta vauvakuumeesta?



Meiltä löytyy pian 2 -v poika (jota ennen ehdin aikani kirjoitella vastaavanlaiseen viestiketjuun toisella foorumilla) ja melkeinpä vuoden alusta asti olen toivonut että mies kiinnostuisi kakkosen yrittämisestä. Nyt on hiljalleen kärsivällisyys loppunut. Lohtuna on, että viimeistään vuoden päästä mies on luvannut, että aloitetaan yritys.



Mutta vauvakuumeiselle vuosi on loputtoman pitkä aika odottaa, kun on odotusta takana jo hyvän aikaa. Olen kyllä melkoisen kateellinen niille, joilla on astetta lapsirakkaampi mies, siis sellainen joka niitä lapsia haluaa heti ja monta =)

Edelleen täällä, valitettavasti. Asia on nyt edennyt siihen suuntaan, että minulla epäillään vahvasti olevan endometrioosi. Lääkäriltä tästä kyselin ja sanoi, että saattaa vaikuttaa lasten saantiin ja kun sen aika tulee niin vuoden yrittämisen jälkeen aletaan toimia enemmän. Hoitona hormonaalinen ehkäisy.



Kauanko jahkailen vielä? Mitä jos tämä odottelu todellakin vie minulta mahdollisuuden saada lapsia?



Yhdessä oltu 6 vuotta, miestä ahdistaa ajatuskin avioliitosta ja vauvoista vaikka niitä sanookin haluavansa jossain vaiheessa.



Epätoivoinen fiilis, kauanko tässä odottaa ja kuuntelee "joskus sitten" jossittelua. Tämän miehen haluaisin, mutta jos ehtona on lapsettomuus niin ei kiitos!!

Täällä on yksi yksipuoleisesti vauvaa toivova.



Olen 24 ja mieheni täyttää kohta 38. 2011 keväällä sain tietää olevani raskaana. Iloitsin niin kauan kunnes mieheni ehdotti aborttia. En halunnut lasta, koska lapsen isä ei sitä halunnut. Teimme viimeisenä laillisena päivänä abortin. Olin varma siitä, että haluan keskeyttää raskauden, mutta se jäi häiritsemään, että miestäni tämä ei häirinnyt eikä haitannut. Ei ollut sairaalassa mukana, eikä hakenut minua sieltä pois. Ei koskaan kysynyt miltä tuntuu keskeytyksen jälkeen.

Olen yrittänyt unohtaa kaiken. Keväällä -12, sain tietää olevani uudestaan raskaana. Kerroin miehelle joka ehdotti taas keskeytystä. Kerroin etten siihen kykene enää. Mieheni sanoi, ettei kuitenkaan halua lapsia vielä. Ensimmäisessä ultrassa selvisi, ettei sykettä löydy.



Haluaisin niin kovin lapsen. Olen siihen valmis, ja koska miehenikin on jo kohta 40, niin minusta olisi jo sen aika. Entä jos kohta mieheni ei kykenekkään lapsen tekoon? Olen monta kertaa miettinyt, miksi rakastuin itseäni 14 vuotta vanhempaan mieheen, joka ei ole valmis perheen perustamiseen.. Halkean kun en voi hänelle asiasta puhua. Vihaan miestäni lopun elämääni jos hän haluaa odottaa niin pitkään että ei enää kykene tekemään lapsia. On nyt jo ikävää kuvitella, että lapsen isä on syntyessään jo 40..

Olen monena iltana toivonut, että tulisimpa vielä kerran raskaaksi vahingossa. Haluaisin lapsen pitää halusi isä sitä tai ei.. En halua vaan selän takana jättää pillereitä pois. Se ei olisi oikein ketään kohtaan.. :( Olen vaan väsynyt kuulemaan sitä "joskus" sanaa..

Jaksamista kaikille kohtalotovereille. Sitten joskus on täälläkin melkoinen kirosana. Milloin se joskus tulee?

Kerronpa hieman itsestäni ja oman "kuumeeni" ilmenemisestä, se lienee täällä tapana. :)



Olen 23-vuotias, muutaman kuukauden päästä valmistuva opiskelija. Avomieheni on 26-vuotias ja käy töissä. Olemme olleet yhdessä hieman yli viisi vuotta, saman katon alla suurimman osan ajasta ja kihloihinkin jo ehditty. Suhteen alkuajoista lähtien, jolloin oltiin molemmat vielä aika nuoria, on ollut "selvää" että meistä tulee perhe. Mieskin on joskus kysyttäessä tuumannut, että hän haluaisi pari-kolme lasta. Muutama vuosi takaperin lapsista ja raskaudesta pystyttiin puhumaan enemmän tai vähemmän vakavissaan, naureskeltiin, että "laskettu aika on sitten kun minä valmistun."



Enäänpä ei naureskella. Luulen, että ajatus lapsesta hämmentää ja pelottaa miestäni nyt enemmän, kun mahdollisuus siihen on lähempänä kuin aiemmin, se on siis paljon todellisempaa. Kuulostaa varmaan tutulta monellekin tämän palstan naiselle? :D



Lapsesta ei enää puhuta leikkimielisesti ja hyväntuulisesti (ei mies ainakaan), vaan JOS mieheni vastaa minun vauvahaaveisiini, vastaukset ovat täynnään järkipuhetta ja toppuuttelua: "Sinun pitää ensin käydä töissä, jotta saat paremman äityispäivärahan!" Totta, minä ajattelen, mutta eihän minun tarvitsisi käydä töissä kuin n. puolen vuoden ajan? "Sittenhän meillä pitää olla isompi auto, eikä ne ole ilmaisia!" No jaa, olisihan farmariauto käytännöllinen siinä vaiheessa kun lapsi tulee, kun onhan meillä koirakin. Mutta mielestäni pärjäisimme nykyiselläkin autolla. "Siinä vaiheessa kun lapsi on ajankohtainen asia, pitää alkaa katsoa omaa asuntoa!" En ole samaa mieltä. Sanon, että voisimme minun puolestani asua vaikka vielä pari-kolme vuotta vuokralla nykyisessä asunnossamme, se riittäisi oikein hyvin. "Mutta lasta varten pitää olla säästöjä tilillä!" Menen sanattomaksi. En ole ennen kuullutkaan, että ihmiset säästävät rahaa lapsentuloa varten. Ymmärrän, että olisi hyvä olla hieman ylimääräistä hankintoihin ja "pahan päivän varalle", niin kuin ihmisillä monesti muutoinkin on, jos tulot sen sallivat. Mutta mieheni tarkoittaa "säästöillä" useita tuhansia euroja ja niiden hankkimiseen minulla henkilökohtaisesti menisi varmasti pitkän aikaa. Huokaus. -_-



Meillä siis elämänmuutoksiin suhtaudutaan aina taloudellisesta näkökulmasta. Mitään ei tehdä, ennen kuin se on "kannattavaa". Onhan siinä järkeäkin, mutta pelkään miehen menevän liiallisuuksiin järkeistäessään tällaisia asioita. Toisaalta hän pitää jalkani maassa ja järjen päässä, toisaalta en itsekään kiirehtisi raskaaksi tulossa, ennen kuin tiedän, että ns. puitteet ovat edes jokseenkin kunnossa. Mutta kun sydän ja kaipuu ei näistä puutteista ymmärrä. :/



Minun vauvakuumeeni näkyy juurikin tällaisten vauva-aiheisten palstojen selailuna, voin uppoutua tunneksi synnytystarinoihin, olen jopa lainannut kirjastosta vauvakirjoja, joita mieheni on epäileväisenä vilkaissut ja minä hieman nolona mutta innoissani lueskellut. Huomaan katsovani vieraitten lapsia hymysuin, mutta tiedän kaipaavani sitä omaa. On alkanut tuntua, että jotakin puuttuu. Onneksi minulla on vielä aikaa. Vauvakuume voi olla ihanakin asia, jos sen kanssa ei ole joutunut tuskastelemaan kovin kauaa tai tahtomattaan... :)



Ihanaa talven alkua kaikille kuumeilijoille. :)

Onkos täällä vielä tähän ketjuun kirjoitelleita paikalla? Joko on alkanut lapsia tulemaan vai vieläkö miehet kypsyttelevät ajatusta.
Itse olen jo jonkin aikaa potenut yksipuolista vauvakuumetta ja tämä oli ehdottomasti paras keskustelu jonka löysin. Saisikohan tämän vielä herätettyä henkiin :)

Täällä vanhempi kuumeilija (n. 35 v). Entisestään kaksi lasta - nykyisellään murrosikäisiä. Ystävät ympärillä saa vauvoja ja se tarttuu :) Toisaalta itseäkin mietityttää, jaksanko ottaa vastaan 9kk pahoinvoinnin selkäkipuineen, uuden synnytyksen, sen huolen joka pikkulapsivaiheeseen sisältyy ja sitovuuden 100% ensimmäiset neljä vuotta ja sitten suurimman osan aikaa loput 14. Entäpä talous - tulot laskee aika paljon ja nelikymppisenä voi olla vaikea löytää töitä (olen määräaikaisia työsopimuksia tehnyt kohta kymmenen vuotta). Tunne kuitenkin on, että vielä haaveilen kolmannesta lapsesta. Mies ei osaa sanoa omaa kantaansa ainakaan vielä - jos koskaan. Todella piinaavaa!