En kestä, molemmilla lapsilla diagnosoitiin selektiivinen mutismi :((

(15w tyttö kirjottelee)

ittelläni on todettu valikoiva mutismi jo 3v. oon tosi puhelias muuten, paitsi aikuisten ihmisten joista en tykkää. en tiiä miksi se on vaan aikuisten kanssa mutta jos on joku saman ikänen tyttö vaikka josta en tykkää niin kyllä mä annan kuuluu.. mutta jos on joku aikuinen josta en tykkää ni en puhu sille.. ite kutsuisin sitä 'mykkä kouluksi' mutta minun 'pätevä' psykologini on toista mieltä. mutta mulla menee ihan hyvin, en oo ahistunu, masentunu, sekasin tai mitään sellasta. kotona hyvät oltavat, että ei se aina vanhempien vika ole niinkuin jotkut täälä on vihjaillut. enkä itse ees näe mitään ongelmaa mussa.

Meidän lapsella on myös diagnosoitu mutismi. Hän on jo teini, mutta tuo mutismi on ollut aina. Tänäänkin olin hänen mukanaan hammaslääkärissä ja jouduin alkuun vastailemaan hänen puolestaan kysymyksiin. Odotan kuitenkin aina ensin, jos lapsi itse vastaisi. Lopulta vastasikin yhdellä sanalla kysymyksiin. Hän on normaalilla luokalla ilman avustajaa. Joudun kuitenkin olemaan jatkuvasti asiasta kuin asiasta yhteydessä opettajiin, koska tämä ei uskalla itse kysyä tai pyytää asioita. Tunneilla ei viittaa, eikä puhu ja kyllähän se numeroita laskee. Häneltä vaaditaan mutismista huolimatta tuntiaktiivisuutta. Onneksi toinen lapsemme hänen vastakohta. Molemmat nuo on yhtä rakkaita ja itsekin kärsin mutismista, tosin lievemmästä ja sitä on isäni suvussa. On lieventynyt aikuisena, mutta kyllä vieläkin sanat jää kurkkuun ja en vaan saa ääntä kuuluville.

Hyvää tietoa selektiivisestä mutismista: http://selektiivinenmutismi.wordpress.com/

Tunnen teini-ikäisn mutistin jolla se on kestänyt jo alakoulusta asti. Olen opettaja ja hän ei ole koskaan sanonut mitään. Annan numeron kirjallisten töiden mukaa. Toivottavasti selviää jatko-opinnoissa.

En edes tiennyt, että tällainenkin diagnoosi on olemassa, mutta mitä nyt lueskelin (esim. tuo 90:n linkki on hyvä) tajusin, että taidan itsekin kärsiä tästä.. Olen nyt siis 26-vuotias ja olin puhumaton lapsena, ja vielä nyt aikuisenakin on hankaluuksia tietyissä tilanteissa. Miksikähän omat vanhempani eivät reagoineet tähän mitenkään aikoinaan? Vai oliko tuota diagnoosia edes olemassa vielä 90-luvulla? Olisinko voinut saada apua? 

Harmittaa ajatella, että elämäni voisi nyt olla paljon paljon helpompaa jos asialle olisi tehty jotain jo silloin lapsena :( 

[quote author="Vierailija" time="02.11.2009 klo 12:22"]

Meilla on 5-vuotias mutisti tytto. Sai diagnoosin viime kesana, mutta ollut puhumaton jo parisen vuotta. Kotona puhuu kuin papupata, mutta jos julkisilla paikoilla, koulussa, vaikka tuttavakin kysyy hanelta jotain menee suu suppuun hyvin akkia.
Hiukan on parannusta tullut, muuton myota.
Olinkin lukenut etta joskus totaalinen paikan vaihdos yllattaen auttaakin lasta.

Vaikka alan ollakin sinut taman kanssa, tama laulu saa minut aina itkemaan, on kuin kirjoitettu meidan lapsesta...

Tsemppia! Ei se teista vanhempina aina johdu, mun mies oli mutisti 11-vuotiaaksi asti koulussa. Yha hiljainen tietyissa tilanteissa, mistakohan meidan lapsi on taman perinyt...?

[/quote]

 

Minun esikoisellani olisi voinut diagnosoida selektiivisen mutismin alle 8-vuotiaana. Hän on ihan tavallinen introvertti. Vaikka kotona oli puhelias ja reipas, ei kodin ulkopuolella pununut kuin tutuissa paikoissa ja tietyille tutuille ihmisille.

Nyt hän on reipas 10-vuotias, joka puhuu vieraammissakin paikoissa ja oudoillekin ihmisille, vaikkakin paljon hiljaisemmin ja rajallisemmin kuin puhuu tutuille. Introvertti on edelleen, eikä se ole mikään ongelma.