Vuodan verta. Tässäkö tämä nyt oli, vaikka alkuviikosta havaittiin syke rv 6+6?

Verta voi tulla ja raskaus silti jatkua normaalisti. Nyt vaan lepäilet rauhassa.

Ei ainakaan pitäisi olla kaksosraskaus, alkuviikon ultrassa havaittiin vain yksi elävä sikiö. Normaalista kuukautisvuodosta en osaa sanoa, kun kierto on vähän mitä sattuu ja olen syönyt Clomeja.



Pidän tätä kuitenkin huonona merkkinä, kun vuoto on tänä aamuna runsastunut näin yhtäkkiä... Maanantaiaamuna on jälleen ultra-aika, siellä sitten totuus viimeistään selviää.



En vain mitenkään pysty ajattelemaan positiivisesti, edellisten kertojen kauhukuvat hiipivät pakostakin mieleen ja ainakin tällä hetkellä tämä vaikuttaa jokseenkin tutulta.



Ja kyllä, jos tämäkin raskaus nyt menee kesken, niin en usko että elämänhalua enää on kovinkaan paljon. Viime aikoina on ollut muutenkin vaikeaa ja tämä olisi sitten vain piste iin päälle. Miksi enää edes yrittää...

Tämä raskaus voi vielä jatkua, et voi vielä tietää.



Ja jos käy niin ettet voi saada biologista lasta, niin on vaihtoehtoja. Maailmasta vielä löytyy lapsi, joka tarvitsee sinua yhtä paljon kuin sinä häntä.

En voi sanoa, että tietäisin, miltä sinusta tuntuu, koska en itse ole kärsinyt lapsettomuudesta tai keskenmenoista, mutta tiedänpä sen, että juuri viime viikolla kuuntelin puhelimessa ystäväni vuolasta itkua (hän on kärsinyt lapsettomuudesta), tosin tällä kertaa hän itki syvästä, syvästä ILOSTA. Parin vuoden adoptioprosessi alkaa olla lopuillaan ja hänestä tulee pienen pojan äiti.



Ystäväni on niin käsinkosketeltavan onnellinen, että minuakin itkettää kun vain ajattelenkin sitä. Ja ihan omaa lastansa hän kotiin nyt odottaa. Vaikka hän ei ole lasta mahassaan kantanut, hän on kantanut tätä pitkään sydämessään.

Ja ehkä asiat vielä jotenkin järjestyvätkin, mutta ymmärrätte varmaan että juuri nyt ei tunnu siltä. En vain usko, että minulla olisi tarpeeksi voimia käydä tätä läpi jälleen kerran, puhumattakaan siitä mitä kolmannen keskenmenon jälkeen on edessä... Eikä ole tällä hetkellä mitään muutakaan, mistä iloita ja saada voimia. :(

Eikö elämässäsi tosiaan ole positiivisia asioita, jos oikein mietit? (Siis tiedän, että nyt päälimmäisenä on huoli ja suru raskauden jatkumisesta, mutta siis sen surun yli jos katsot.)



Ja jos, ihan oikeasti, sinulla ei ole MITÄÄN muuta, mikä olisi hyvin ja onnellisesti, niin anteeksti että sanon näin, mutta onko aika silloin lapsensaannille muutenkaan hyvä? Siis jos esim. parisuhde ei ole hyvä tai sinulla ei ole muita läheisiä ihmisiä (turva- ja tukiverkkoa) elämässäsi.



Ei äitiys saa olla elämän koko sisältö, vaikka se tärkeintä onkin. Kyllä sinulla täytyy myös itsenäsi, yksilönä, naisena olla elämä ja onnellisia asioita, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ei onneton äiti, jonka elämän ainoa sisältö lapsi on, voi opettaa lastaankaan arvostamaan elämää...

Olen kokenut kolme alkuraskauden keskenmenoa. Kun tulin raskaaksi toisen keskenmenon jälkeen, olin todella peloissani. Vatsaa juili ja olin ihan varma, että sama kokemus olisi taas edessä. Kävin pariin otteeseen ultrassa ja ihana ymmärtäväinen lääkäri valoi minuun uskoa. Tästä raskaudesta minulla on 7-vuotias poika. :-)



Esikoisen jälkeen minulla oli taas yksi keskenmeno ja tuon kekskenmenon jälkeen tulin uudelleen raskaaksi, josta syntyi kuopuksemme.



Ystäväpiirissäni on jonkin verran kekskenmenokoemuksia ja toisaalta myös paljon hyvin sujuneita raskauksia. Koskaan ei voi tietää etukäteen...



Voimia sinulle.. Toivon todella, että kaikki kääntyy parhain päin.

Jos syy selviää, se on joskus myös hoidettavissa. Tai sitten siirrytte luovutettuihin soluihin tmv.

itselläni oli keskenmeno viikolla 12, tämän jälkeen meni melkein vuosi ennenkuin tulin uudelleen raskaaksi.



En uskaltanut iloita raskaudesta, kävin lääkärissä viikolla 7. Uä oli ok, vauvan syke näkyi ja hän liikkui, huokasin helpotuksesta, mutta epävarmuus jäi.



Rupesin vuotamaan verta, viikolla 8+ 4. Lähdin takaisin lääkärini luo samantien, uä kaikki kunnossa. On kuuulemma normaalia, jos ei vuoda enempää kuin kuukautisvuodon aikan! Vuosin verta aina viikolle 12+6 asti, pystyin ilooitsemaan kaipaamastani vauvasta vasta viikolla 18, kun hän rupesi liikkumaan.



Nyt tuo iloinen clomi vauvani on jo yli vuoden.

Parisuhde voi hyvin, niin hyvin kuin lapsettomuuden ja usean keskenmenon jälkeen nyt voi voida. Rakastan miestäni suuresti ja tiedän että hän on tukenani jos tässä käy huonosti, mutta tuntuu ettei se riitä. Mies on kuitenkin mukana tässä surussa, hänelläkin on paha olla. Miten voimme auttaa toisiamme kun mitään lohtua ei ole? Molemmat haluamme omia lapsia, eikä se että meillä on toisemme juurikaan riitä lohduttamaan, jos unelmamme tuhoutuu.



Ystäviä on, mutta läheisimmät asuvat tällä hetkellä kaukana ja yksi ystävä on hylännyt, koska olen ollut hieman masentunut tästä lapsettomuudesta ja muista vaikeuksista. Ystäviin en siis voi nojata tässä asiassa. Perheeni on ihana, mutta en oikein osaa heillekään tästä puhua. Olen vähän sellainen ihminen, etten halua jakaa sisintäni ja olen huono avautumaan näinkin kamalasta asiasta. Lisäksi äitini oli äskettäin vakavassa onnettomuudessa ja toipuu siitä edelleen. En haluaisi tuottaa hänelle yhtään ylimääräistä huolta, enkä muullekaan perheelle tuottaa yhtään enempää stressiä, kuin mitä äidin tilanne on tuonut.



Työtäni suorastaan inhoan, olen jaksanut sitä viimeiset pari vuotta ainoastaa sen voimalla, että pian pääsisin äitiyslomalle. Jos en nyt vieläkään pääse, irtisanon varmaan itseni. Tuleva työttömyys ei helpota tilannetta yhtään. Omalta alaltani on vaikea saada työtä tässä kaupungissa ja muutenkin työpaikat ovat vähissä tällaisena aikana. Opiskelemaan en halua lähteä ainakaan pariin vuoteen, kun vasta vajaa kaksi vuotta sitten valmistuin ammattikorkeakoulusta ja motivaatiota takaisin koulun penkille ei juurikaan ole.



Harrastukset, no, liikunta on ollut ainoa intohimoni, mutta sairastin noidannuolen nyt alkusyksystä ja siitä lähtien en ole pystynyt harrastamaan liikuntaa juuri yhtään. Aina kun vähän yritän, kipu palaa taas. Lääkärissä olen ravannut, mutta apua ei tunnu löytyvän. Raskauden takia ei ole pystytty tekemään paljoa tutkimuksiakaan (kuvaukset ym.)



Tämä raskaus oli ainoa iloinen asia elämässäni tällä hetkellä. Kun alkuviikosta kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni sydänäänet, uskalsin jo vähän olla onnellinen. Nyt tuntuu, kuin vedettäisiin matto jalkojen alta. Tokihan mikään ei ole varmaa, mutta jotenkin minulla on vain sellainen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Vatsassakin tuntuu niin erilaiselta. Ja monethan sanovat, että vain tiesivät sen, että alkio oli kuollut.



Tiedän, että tilanteeni kuulostaa juurikin siltä, että miksi ihmeessä edes olen hankkimassa lasta... Mutta lapsi on ollut haaveeni aina. Kun mieheni viimein oli valmis alkamaan yrittämään vauvaa, olen onneni kukkuloilla. Uskon, että meistä oikeasti tulisi hyvät ja rakastavat vanhemmat. Vaikutan ehkä hieman tasapainottomalta ihmiseltä, mutta tämä pitkään jatkunut epävarmuus ja monet pettymykset ovat vaan alkaneet jo vaikuttaa minuun. En nyt väitä, että vauva parantaisi kaiken ja tekisi elämästäni täydellisen, mutta uskon silti että viime aikainen alakuloisuuteni ja se että elämä tuntuu merkityksettömältä johtuu vain ja ainoastaan tästä lapsettomuudesta.



Ei äitiys minustakaan saa olla koko elämän sisältö, eikä se minulla olisikaan. Mutta silti jokaisella pitäisi olla oikeus saada kokea äitiys. En vain kestä sitä ajatusta, että minulta se jäisi väliin. Olen aina ajatellut itseni äitinä sitten jonain päivänä ja se että pitäisi alkaa ajatella itseään sen sijaan jonain uraohjuksena tai pelkästään kummitätini tuntuu kauhealta.



Kiitos kaikille voimien toivottamisesta ja muusta. Huoh, näistä kyyneleistä ei oikeasti tule loppua.. Voisinpa vain mennä nukkumaan ja herätä joskus valovuosien päästä. Jos silloinkaan.

ethän voi vielä tietää, meneekö tämä raskaus kesken. Verenvuotoa esiintyy useinkin ihan normaaleissa raskauksissa varsinkin alkuviikoilla...



Mutta siis VAIKKA raskaus ei jatkuisi, vaikka et koskaan saisi biologista lasta, ei äitiys ole sinulta silti pois suljettu.



Ymmärrän, että juuri nyt kaikki pyörii tämän raskauden ja sen jatkumisen tai keskeytymisen ympärillä. Se on luonnollista. Mutta yritä ryhtyä ajattelemaan kokonaisuudessaan vähän eri tavalla. Sen sijaan, että listaat ja pyörittelet ongelmia ja kipeitä asioita, pohdi mikä on hyvin:

Sinulla on rakas ja myötäelävä kumppani. Sinä voit löytää uusia kiinnostuksen kohteita ja harrastuksia. Sinä voit opiskella ja vaihtaa ammattia. Sinä voit saada lapsen, joko biologisen lapsen tai adoptoidun. Sinä voit ihan hyvin saada vielä tämänkin lapsen: ilmeisesti ei ainakaan ole kivut lisääntyneet tai vuoto runsastunut, kun vielä olet täällä palstalla.



Viestisi kuulostaa todella negatiiviselta. En halua opiskelemaan, ei ole motivaatiota, vihaan työtäni, rakkauskaan ei auta, koska mieskin suree, en voi harrastaa liikuntaa, koska...En voi, en halua, ei ole motivaatiota.

Mietipä sitä, että sinulla on parisuhde, ilmeisesti hieno sellainen. Et ole kroonisesti tai vakavasti sairas. Et ole täysin hedelmätön. Et varmaan ole sopimaton adoptiovanhemmaksi. Sinulla on työpaikka ja tutkinto.



Arvaa, kuinka moni haaveilee turhaan lapsesta ja on sen lisäksi esim. työtön, parisuhteeton tai huonossa suhteessa, sairas tms.?

tosiaan kannata mennä päivystykseen. Mitään ei voi tehdä. Vaikka ultrassakin näkyisi vielä elävä sikiö, niin sanotaan, että keskenmeno saattaa olla. Kotona voi hyvin odotella.



Päivystys kyllä muutenkin on niitä paikkoja, joihin mentäessä kannattaa hiukan miettiä "kehtaako". Ei todellakaan ole kenenkään etu mennä sinne istuskelemaan tuntikausiksi jonkun flunssan takia. Päivystykseen mennään vain silloin, kun on tilanne, joka ei voi odottaa seuraavaan arkipäivään.

vuosin verta viikollaa 7 noin 1-2dl jopa tummaa, ultrattiin kaikki ok, selvisi että oli laskimolaajentuma emättimessä , säikäytti kovasti.

Ymmärrän pointtisi. Toki asiat voisivat olla huonomminkin. Ainahan ne voisivat. Voithan sanoa 5 vuotta lapsettomuudesta kärsineelle ja 5 keskenmenoa kokeneelle, että joillakin on takana 10v lapsettomuutta ja 10 keskenmenoa. Mutta lohduttaako se tätä henkilöä? Ei. Aina voi ns. pistää paremmaksi. Mutta ei suruja voi eikä pitäisi vertailla. Jokaiselle se oma henk.koht. suru on pahin, luonnollisesti.



Kyllä, olen negatiivinen ihminen. En halua ajatella asioista pelkkää hyvää, koska elämä ei sellaista ole. Elämässä on myös varjopuolensa ja haluan olla tietoinen niistä enkä haihatella jossain haavemaailmassa ja vakuutella itselleni että kaikki menee hyvin, kun tiedän, että kaikki ei aina mene hyvin ja kaikille ei vain riitä onnellista loppua.



Olen kyllä onnellinen parisuhteestani niin kuin sanoinkin, se onkin ehkä ainoa asia mikä auttaa jaksamaan pahimpina aikoina. Mutta eikö minulla ole oikeutta haluta elämältä enemmänkin? Työpaikkani on oikeasti huono ja palkkakin minimitasoa. Olisi melkein sama, kuin jos eläisin työttömyyspäivärahalla. Ja se etten ole täysin hedelmätön, pitäisikö sen olla jotenkin hyvä juttu? Se että pystyy tulemaan raskaaksi, mutta raskauden eivät voi jatkua? Eikö se ole käytännössä ihan sama kuin täysin hedelmätön, kun vauvaa ei saa syliin asti. Toki toivoa ja hoitokeinoja on ehkä enemmän, mutta loppujen lopuksi molemmissa tapauksessa oman lapsen saanti on täysin epävarmaa. Ja se on se millä on merkitystä, se mikä saa ihmisen tuntemaan tällä tavoin.



Olisin mieluummin työtön ja vaikka sairaskin, jos tietäisin, että voisin saada lapsen, kuin että elämässä olisi kaikki päällisin puolin hyvin, mutta en koskaan voisi saada omaa lasta.

Kiitos kaikille, että olette kertoneet omista kokemuksistanne. Nyt tiedän hieman, mitä kaikkea voi olla odotettavissa. Eipä tässä juuri muuta voi tehdä kuin toivoa parasta (ja pelätä pahinta..) Itsehän en voi asiaan mitenkään vaikuttaa. Maanantaina sitten tiedän enemmän. Siihen asti jos saisi jotenkin pidettyä pään kasassa, olisi hyvä.



En olisi itsekään uskonut, että voin pelätä jotain asiaa näin paljon. Ja että tällaiset kokemukset voivat jättää näin suuret arvet ja ennen kaikkea pelon. No, elämä opettaa..

kokemus,mene päivystykseen niin tsekkaavat siellä voi olla hematooma joka vuotelee siellä näin ollen kannattaa ottaa rauhallisesti, raskaus voi kaikesta huolimatta jatkua täysin normaalisti.

Nyt koetat vaan jaksaa tunnin ja päivän kerrallaan, itkien, syöden, shopaten tai mitä ikinä. Juuri nyt asiat ovat korkeamman kädessä etkä voi vielä tietää mikä on lopputulos. Muutaman päivän päästä sitten uudelleen ultraan ja mietitään sitten miten eteenpäin.



T:

olen ollut hieman masentunut tästä lapsettomuudesta ja muista vaikeuksista. mutta en oikein osaa heillekään tästä puhua. Olen vähän sellainen ihminen, etten halua jakaa sisintäni ja olen huono avautumaan näinkin kamalasta asiasta.

Ehkä kipein läksy elämässä on että muilta joutuu hyväksymään apua ( myöntämään omat kipukohdat) ja toisaalta se, ettei elämää voi hallita. Kukaan ei pysty takaamaan sinulle tervettä lasta tai onnistunutta raskautta ja sen tosiasian kanssa on vaan pysyttävä elämään uskoen huomiseen.

Tee tuleville lapsillesi palvelus ja hoida masennuksesi joka tapauksessa, on sinulla nyt keskenmeno tai ei.

Ja voimia, käy tässä raskaudessa nyt miten tahansa.

välillä hulahti kunnolla välillä "vain" ruskeaa tuhrua.



rv 27 syntyi sitten pieni tyttömme, 5 keskenmenon jälkeen. Tuolla tuo kolmevuotias nyt juoksee.



Joten aina kyse ei ole keskenmenosta, eikä vuodot tarkoita edes keskoslasta, tutuillani myös normaaliajalla syntyneet lapset tuhrutelleet ja hulauttaneet välillä

Vaatiiko hematooma siis jotain hoitoa tai kiireellistä tutkintaa Jos olisi siitä kyse, eikö se olisi näkynyt jo maanantain ultrassa, jolloin vuoto alkoi? Lääkäri ei mistään sellaisesta ainakaan maininnut.



Aion kyllä viettää tämän vkl:n ihan rauhallisesti muutenkin. En viitsisi uudestaan lähteä päivystykseen, kun vasta tosiaan kävin tämän viikon maanantaina päivystysajalla ultrassa ja nyt ens ma on varattu neuvolassa uusi ultra-aika. Kai uskallan sinne asti odottaa, jos vuoto pysyy samanlaisena?



-ap