Oletko katunut, että päätit pitkän suhteen

Vierailija kirjoitti:

Välillä käy mielessä, että olisi vain pitänyt antaa aikaa, kun muuten oli mahdollisuus tehdä töitä itseni kanssa. Toisaalta nyt eron jälkeen on tullut kammattua omaa parisuhdehistoriaa läpi ja tultua siihen tulokseen, että en taida olla parisuhdeihminen, kun aina enemmin tai myöhemmin jäljellä on enää vain varjo itsestäni.

Kuulostaa kiintymyssuhdeongelmalta kohdallasi. 

En ole katunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Jos on ollut yhdessä puhe, että useampi lapsi ja iso puutarha ja illanistujaiset ystävien kanssa, kotona pidetyt juhlat ja lähimatkailu on se elämä mihin tähdätään ja toinen päättääkin, että itseasiassa mietitään vielä ja asutaan kaupungissa ja tehdään ne lapset sitten lähempänä neljääkymppiä jos kiinnostaa niin mites nuo sovitat yhteen. 

 

Tai että muutetaan maalle elämään semi-omavaraisesti ja pidetään isoja koiria ja kanoja ja jokunen vuohikin voisi tulla. Mutta toinen haluaakin muuttaa kaupunkiyksiöön ja matkailla maailmalla? 

 

Lapin erämaahan ilman juoksevaa vettä versus arvoasuntoon Helsinkiin kulttuurin ja ravintolaruuan äärelle? 

 

Toinen haluaa olla oman elämänsä influesseri ja jakaa kaiken someen ja toinen haluaa olla tavallinen nobody eikä tahdo edes "anonyymisti" olla siellä tilillä ja tiktokissa Herra X jonka jokainen tuoma kukkakimppu kuvataan someen? 

 

Itse olen lähtenyt mielummin toteuttamaan sitä unelmaani yksin tällaisessa tilanteessa. On parempi olla yksin kuin sellaisessa suhteessa missä yhteensopimattomuus on selvitettävä niin, että no ei toisen kuulukaan tuoda onnea, on täysin omat rahat, aika, sosiaaliset piirit. Mikä se toinen siinä on? Fyysisen läheisyyden ja seksin lähde?

 

Eri asia varmaan jos kyseessä on kevyempi tapailu tai yhteen ei ole ikinä tarkoitus muuttaa ja tapaamisetkin harvakseltaan, mutta sitä arkea on kyllä melko haastava siloitella kultaiseksi keskitieksi jos jo asumismuoto ja rahankäyttö on ihan eri maailmoista. 

Sinulla on oikeus tehdä omat ratkaisusi ihan millä tahansa perusteella.

Ei kukaan ole kiistänyt oikeutta tehdä omia ratkaisujaan.

Mutta niistä seuraa joskus erilaisia asioita. 

Parisuhdekumppanit kun eivät ole esineitä, kuin Ikeasta haettavia pöytiä. He ovat ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Tämä minun suhde ei ole täydellinen mutta verrattuna siihen jos olisin yksin niin kyllä 100 % parempi. Mies on kiva, hyvä ja aktiivinen mutta tunne-elämä on  0 % , näistä kun laittaa keskiarvon niin tulee 50 % 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Hieman lapsellista puhetta. Ei kai kukaan mene parisuhteeseen joka on vankila heti alusta lähtien.

Moni rakentaa tuollaisen tunteen ihan itse omassa päässään.

Nyt ei siis puhuta sairaista suhteista jossa väkivaltaa.

Toki pettäjät ja sarjapettäjät erikseen. 

He kun narsisimissaan kokevat suhteensa vankilaksi aloitettuaan pettämisen tai salasuhteen. Mutta se on toisen ketjun aihe se.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Hieman lapsellista puhetta. Ei kai kukaan mene parisuhteeseen joka on vankila heti alusta lähtien.

Moni rakentaa tuollaisen tunteen ihan itse omassa päässään.

Nyt ei siis puhuta sairaista suhteista jossa väkivaltaa.

Toki pettäjät ja sarjapettäjät erikseen. 

He kun narsisimissaan kokevat suhteensa vankilaksi aloitettuaan pettämisen tai salasuhteen. Mutta se on toisen ketjun aihe se.

Erittäin totta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.

Voi olla. Mutta ei kaikilla käy niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa joku ihmettelee että mitä se tarkoittaa jos joku sanoo haluavansa elää omannäköistä elämää. No vaikkapa parisuhteen toinen osapuoli on ulkoilmaihminen. Tykkää käydä päiväretkillä vaikka laavulla viikonloppuisin. Pitää koiria, käydä talvi-ja syysvaelluksilla. Laittaa kaikki liikenevät rahat gore-texiin ja suksiboxeihin, ymmärtänette kärjistyksen. Pitää ehdottoman tärkeänä saada asua maalla. 

No sitten tämän ihmisen kumppani onkin sellainen että haaveilee korkeintaan vuosittaisesta risteilystä Tallinnaan ja nauttii vaikkapa keikoilla käymisestä enemmän kuin mistään. Rakastaa urbaania kaupunkiympäristöä ja kahviloissa istumista. On allerginen ulkoilmalle, hyi ötökät ja nokkoset ja kamalaa, siellähän on punkkejakin. Rakastaa pleikkaa ja pelaamisyhteisöä. Ei ulkoile kuin pakotettuna.

On selvää että tällaisessa kombossa ei kumpikaan voi hyvin. Ihmisen on saatava elää omannäköistä elämää. 

Ennen kuin kukaan älähtää että on niin yliampuva esimerkki niin voin sanoa että ihan perustuu todellisiin henkilöihin.

En nyt näe tuossa mitään valtavaa ongelmaa, jos molemmat voivat sopivasti toteuttaa omia juttujaan, ja on myös yhteisiä juttuja.

Minusta on aika lapsellista odottaa, että toinen tekee minut onnelliseksi. Tai että toisen pitää tykätä ihan kaikista samoista asioista kuin minä. Se olisi todella kova vaatimus kenelle tahansa.

Jos kaikki mieluisat jutut ovat ihan vastakkaisia eikä ole mitään yhteistä, niin sitten on tietysti vaikeaa. Mutta ei suhteessa tarvitse olla kuin paita ja perse.

Sitten kun tuossa kuviossa on lapset ja toinen jatkaa omia juttujaan ja toisella ei ole samaa mahdollisuutta niin jossain vaiheessa tulee ongelmia. Tai vaikka ihan niinkin, että molemmat hoitavat lapset ja sitten tekevät omia juttujaan niin jossain vaiheessa huomataan, ettei ole enää mitään yhteistä aikaa ja tekemistä.

Kommunikaatio ja rehellisyys sekä avoin puhe mitä tuntee ja mitä tarvitsee parisuhteeltaan on täysin normaali edellytys toimivalle parisuhteelle. 

Jos et puhu suoraan ja rehellisesti niin miten voit odottaa että toinen lukee ajatuksiasi?

Jos hautoo ja jurnuttaa eikä kerro mitä ajattelee on aivan turha katkeroitua. Ero on silloin omaa syytään täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.

Tietyissä tilanteissa se stigma on kuitenkin täysin oikea. 

Esimerkiksi mies joka suunnitellun lapsen osalta aloittaa lapsen äidin raskausaikana salasuhteen ja hyppää siihen sitten täysin lennosta lähes heti lapsen syntymän jälkeen. 

Nää lapsen hylkääjåt ansaitsevat täysin se sosiaalisen halveksunnan ja elämänmittaisen stigman mitä tuollaisesta tempusta yleensä seuraa.

Mutta eikö se stigma tule siitä pettämisestä, eikä eroamisesta? Mun korvissa "pettäjä" on paljon pahempi kuin "eronnut", josta ei herää juuri mitään ajatuksia. En teistä mu sta tiedä, mutta ainakaan itse en ala ensimmäisenä miettimään mitään draamaa (tyyliin kumpi petti ja kenen kanssa) ensimmäisenä, kun kuulen että joku on eronnut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Hieman lapsellista puhetta. Ei kai kukaan mene parisuhteeseen joka on vankila heti alusta lähtien.

Moni rakentaa tuollaisen tunteen ihan itse omassa päässään.

Nyt ei siis puhuta sairaista suhteista jossa väkivaltaa.

Toki pettäjät ja sarjapettäjät erikseen. 

He kun narsisimissaan kokevat suhteensa vankilaksi aloitettuaan pettämisen tai salasuhteen. Mutta se on toisen ketjun aihe se.

Pettäjät ja sarjapettäjät tosiaan erikseen. Tässä ei ollut kyse heistä.

Kylläpä joitakin loukkaa verisesti se ajatus, että joku on jollekin vääränlainen kumppani, ja siitä seuraa ainoa hyvä lopputulos, eli ero.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narratiivi itsensä löytämisestä on hyvin sukupuolittunut harvoin sitä julkisuudessa näkee miehiltä mutta naisilta sitäkin enemmän. 

Ehkä se kertoo kyvystä kantaa vastuuta ja rakastaa tasapainoisesti ja vakaasti ja toisaalta kyvyttömyydestä siihen.

Tai sitten se kertoo siitä, kuka sivuutetaan parisuhteessa vakaasti ja kuka saa yksinään toteuttaa omaa itseään. Sellaisesta suhteesta vapautuminen tuntuu oikealta ja hyvältä elämän loppuun asti 😊

Onpas katkeraa tekstiä. 

Hyvässä suhteessa keskustellaan molempien toiveista, tunteista ja tarpeista ja saadaan asiat menemään niin että kumpikaan ei koe joutuvansa sivuutetuksi,

Mutta tämä vaatii selkeää, rehellistä ja avointa kommunikaatiota molemmilta. 

Ei voi jälkikäteen katkeroitua ja syyttää kumppaniaan jos ei ole itse tuonut tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan elämältään ja parisuhteeltaan esille avoimesti ja selkeästi.

Jospa se tunne, tarve ja toive elämältä onkin juuri se, ettei tarvitse olla juuri sen henkilön kanssa 💎

Mitään katkeraa tai kaduttavaa siinä ei ole, päin vastoin. Vapaudut vankilasta, minne et koskaan henkisesti kuulunut 🌱

Hieman lapsellista puhetta. Ei kai kukaan mene parisuhteeseen joka on vankila heti alusta lähtien.

Moni rakentaa tuollaisen tunteen ihan itse omassa päässään.

Nyt ei siis puhuta sairaista suhteista jossa väkivaltaa.

Toki pettäjät ja sarjapettäjät erikseen. 

He kun narsisimissaan kokevat suhteensa vankilaksi aloitettuaan pettämisen tai salasuhteen. Mutta se on toisen ketjun aihe se.

Pettäjät ja sarjapettäjät tosiaan erikseen. Tässä ei ollut kyse heistä.

Kylläpä joitakin loukkaa verisesti se ajatus, että joku on jollekin vääränlainen kumppani, ja siitä seuraa ainoa hyvä lopputulos, eli ero.

On tosiaan niitäkin jotka eivät ole sopivia parisuhteisiin millään tavalla.

Epäluotettavia, epärehellisiä ja valheellisia. 

Manipuloivia uhriutujia.

Totuus ja rehellisyys on heille kuin muovailuvahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen. Kadun myös nykyistä suhdetta mutta en pääse pois.

Kannattaa sinun katsoa peiliin. Molemmat asiat ovat sinun omia valintojasi. Ei kenenkään muun.

Mitä vattua? Olenko tässä nyt väittänyt että olisi jonkun muun syytä? Tässä kysyttiin kadutko, enhän minä voi katua kuin omia tekoja

Olet ansainnut sen tilanteen missä nyt olet. Omien valintojesi seurauksena.

Niin, mitä sitten? Onko sinulla joku lukihäiriö vai etkö ymmärrä lukemaasi?

Ei toki. Kommenttisi vain todistaa kyvyttömyytesi rakkauteen.

No höpö höpö.

Sellaiset defenssit sitten sieltä. Oletko harkinnut terapiaa?

Sairaalloisen katkerien viestiesi perusteella se oket sinä joka kaipaa terapiaa. Sinut on jätetty joskus kauan sitten, ja olet traumatioistunut siitä vahvasti, ja olet jäänyt rypemään tuohon säälittävän lapselliseen katkeruuteen sen sijaan että jatkaisit elämää. Onko käynyt mielessä että ehkä sinut jätettiin hyvästä syystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen. Kadun myös nykyistä suhdetta mutta en pääse pois.

Kannattaa sinun katsoa peiliin. Molemmat asiat ovat sinun omia valintojasi. Ei kenenkään muun.

Mitä vattua? Olenko tässä nyt väittänyt että olisi jonkun muun syytä? Tässä kysyttiin kadutko, enhän minä voi katua kuin omia tekoja

Olet ansainnut sen tilanteen missä nyt olet. Omien valintojesi seurauksena.

Niin, mitä sitten? Onko sinulla joku lukihäiriö vai etkö ymmärrä lukemaasi?

Ei toki. Kommenttisi vain todistaa kyvyttömyytesi rakkauteen.

No höpö höpö.

Sellaiset defenssit sitten sieltä. Oletko harkinnut terapiaa?

Sairaalloisen katkerien viestiesi perusteella se oket sinä joka kaipaa terapiaa. Sinut on jätetty joskus kauan sitten, ja olet traumatioistunut siitä vahvasti, ja olet jäänyt rypemään tuohon säälittävän lapselliseen katkeruuteen sen sijaan että jatkaisit elämää. Onko käynyt mielessä että ehkä sinut jätettiin hyvästä syystä?

Mikä sulla on hätänä? Totuus kirpaisi?

Koetko onnistuneesti ihmisenä elämässäsi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.

Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.

Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.

Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.

Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.

Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.

Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä. 

Ei niissä kyllä tuollaista käydä läpi.

 Harvoin ihminen ryhmässä esimerkiksi myöntää itselleen tuntemattomille että aiheutti eron itse erimerkiksi epärehellisyydellään toista kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä minun suhde ei ole täydellinen mutta verrattuna siihen jos olisin yksin niin kyllä 100 % parempi. Mies on kiva, hyvä ja aktiivinen mutta tunne-elämä on  0 % , näistä kun laittaa keskiarvon niin tulee 50 % 

Se, että olisit yksinäsi 0% onnellinen, kuulostaa siltä, että jätät onnellisuutesi toisen käsiin ja varaan, etkä löydä onnea ja merkityksellisyyttä ilman, että joku ne sulle tuottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen mitä jutellut tuttavapiirissä eronneiden kanssa ja eroryhmissä, niin eipä ole tullut vastaan, että kukaan koskaan olisi kertonut katuvansa eroaan. Jätettyjen tarinat on toki toisenlaisia, mutta suurin osa sanoo, että olisi pitänyt ymmärtää lähteä aikaisemmin. Ihmiset sinnittelee huonoissakin suhteissa vuosia ja vuosikymmeniä. Monilla pelko "eronnut"-stigmasta.

Ihmiset harvoin myöntävät katuvansa omia isoja ratkaisujaan, varsinkaan julkisesti, koska siitä tulee vain ikävä ja kiusallinen keskustelu tai hiljaisuus.

Sellainen ihminen, joka pistää onnensa tai epäonnensa toisten ihmisten syyksi, ei varmasti koskaan myönnä, että katuisi. Se vaatisi vähän kypsempää otetta.

Eroryhmissä ei yleensä käytetä aikaa katumiseen, vaan katsotaan eteenpäin. Ei siellä ole sellaista keskustelunaihetta kuin katumus. Aika moni siellä on jätettynä.

Tämähän ei pidä paikkaansa. Eroryhmissä, jotka ovat määrämittaisia (yleensä 6-8 viikkoa) käytetään hyvä tovi päättyneen suhteen ja eroon johtaneiden syiden analysointiin. Ryhmässä on tarkoitus oppia itsestään, mutta mistä sitä oppia ammennetaan jos ei siitä, mitä tapahtui ja miksi niin kävi. Ryhmä etenee järjestyksessä menneestä eteenpäin. Siinä olet oikeassa, että isoin osa on eteenpäin katsomista, mutta toivottavasti uusin eväin. Se, että rynnii eteenpäin lapa edellä, ei ole tapahtuneen eron käsittelyä. 

Ei niissä kyllä tuollaista käydä läpi.

 Harvoin ihminen ryhmässä esimerkiksi myöntää itselleen tuntemattomille että aiheutti eron itse erimerkiksi epärehellisyydellään toista kohtaan.

Mitä sä vänkäät ettei käydä? Olen istunut puhumassa aika monessa sellaisessa 😂

Esimerkiksi lapsikysymys on sellainen jossa on mahdoton tehdä kompromissia jos halutaan ihan eri asioita. 

Me mentiin yhteen parikymppisinä ja silloin haaveet oli identtiset: haluttiin matkustella, kokea elämyksiä ja seikkailla yhdessä. Sitten kolmekymppisinä toinen olisi halunnut perustaa perheen, haaveili omakotitalosta ja kahdesta lapsesta, kun taas toinen ei halunnut lapsia lainkaan ja sen sijaan asua ison kaupungin keskustassa ja elää urbaania kaupunkielämää jossa vakaa taloudellinen tilanne mahdollistaa elämän pienet mukavuudet. 

Toinen ehdotti kompromissia: yksi lapsi ja kenties rivitalo kaupungin lähiössä. Toinen taas kieltäytyi ehdottomasti hankkimasta biologista lasta mutta ehdotti kompromissina että toinen voisi harkita kumppanuusvanhemmuutta kolmannen osapuolen kanssa. Tämä taas oli toiselle mahdoton ajatus koska hän halusi nimenomaan ydinperheen. 

Ei siinä oikeasti ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä eri teille.