Lue keskustelun säännöt.
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (138)
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Kyllä on. Nuorempana etsin tuota tunnetta epätoivoisesti miehistä. Kunnes sitten tajusin, että samalla tein sellaisia valintoja, jotka teki tuon tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Toisin sanoen, valitsin silti sellaisia miehiä, jotka olivat kuin vanhempani. Emotionaalisesti etäisiä tai kylmiä. Saavuttamattomia. Koukutuin myös niihin, jotka vuorottelivat kuumaa ja kylmää, koska siinä näki vilauksen siitä ihanasta huomiosta ja kohtelusta, jota sitten yritti saada lisää. Toistin siis lapsena oppimaani kaavaa, jossa en ollut omana itsenäni, tällaisenaan, rakkauden ja välittämisen arvoinen
Kun tajusin tuon toksisen kuvion, lopetin suhteen etsimisen kokonaan ja päätin keskittyä oman sisäisen lapsen paranteluun. En osannut tehdä hyviä valintoja ja päädyin satuttamaan vain itseäni lisää ja vahvistamaan sitä tunnetta, että kukaan ei välitä aidosti. Nyt 8 vuotta ilman pienintäkään sutinaa. Tervehtymistä on tapahtunut ja hyvä niin. En tiedä luottaisinko omaan valintakykyyn edelleenkään. En uskalla kokeilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Kyllä on. Nuorempana etsin tuota tunnetta epätoivoisesti miehistä. Kunnes sitten tajusin, että samalla tein sellaisia valintoja, jotka teki tuon tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Toisin sanoen, valitsin silti sellaisia miehiä, jotka olivat kuin vanhempani. Emotionaalisesti etäisiä tai kylmiä. Saavuttamattomia. Koukutuin myös niihin, jotka vuorottelivat kuumaa ja kylmää, koska siinä näki vilauksen siitä ihanasta huomiosta ja kohtelusta, jota sitten yritti saada lisää. Toistin siis lapsena oppimaani kaavaa, jossa en ollut omana itsenäni, tällaisenaan, rakkauden ja välittämisen arvoinen
Kun tajusin tuon toksisen kuvion, lopetin suhteen etsimisen kokonaan ja päätin keskittyä oman sisäisen lapsen paranteluun. En osannut tehdä hyviä valintoja ja päädyin satuttamaan vain itseäni lisää ja vahvistamaan sitä tunnetta, että kukaan ei välitä aidosti. Nyt 8 vuotta ilman pienintäkään sutinaa. Tervehtymistä on tapahtunut ja hyvä niin. En tiedä luottaisinko omaan valintakykyyn edelleenkään. En uskalla kokeilla.
Kiitos tästä vastauksesta! Saanko kysyä, että miten olet sisäistä lastasi saanut parannettua ja elämääsi/suhdetta itseesi muutettua terveemmäksi? :)
Aiempi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Kyllä on. Nuorempana etsin tuota tunnetta epätoivoisesti miehistä. Kunnes sitten tajusin, että samalla tein sellaisia valintoja, jotka teki tuon tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Toisin sanoen, valitsin silti sellaisia miehiä, jotka olivat kuin vanhempani. Emotionaalisesti etäisiä tai kylmiä. Saavuttamattomia. Koukutuin myös niihin, jotka vuorottelivat kuumaa ja kylmää, koska siinä näki vilauksen siitä ihanasta huomiosta ja kohtelusta, jota sitten yritti saada lisää. Toistin siis lapsena oppimaani kaavaa, jossa en ollut omana itsenäni, tällaisenaan, rakkauden ja välittämisen arvoinen
Kun tajusin tuon toksisen kuvion, lopetin suhteen etsimisen kokonaan ja päätin keskittyä oman sisäisen lapsen paranteluun. En osannut tehdä hyviä valintoja ja päädyin satuttamaan vain itseäni lisää ja vahvistamaan sitä tunnetta, että kukaan ei välitä aidosti. Nyt 8 vuotta ilman pienintäkään sutinaa. Tervehtymistä on tapahtunut ja hyvä niin. En tiedä luottaisinko omaan valintakykyyn edelleenkään. En uskalla kokeilla.
Kiitos tästä vastauksesta! Saanko kysyä, että miten olet sisäistä lastasi saanut parannettua ja elämääsi/suhdetta itseesi muutettua terveemmäksi? :)
Aiempi
Tämä kuulosta vähän hölmöltä, mutta yritän olla hyvä äiti itselleni. Sisäinen puhe oli ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota. Puhuin itselleni äidin tuomitsevalla ja kritisoivalla äänellä. Muutin puhetta rakastavaksi ja hyväksyväksi. Kerroin itselleni, että negatiivisuus kumpuaa lapsuudesta. Hyväksyin negatiiviset tunteet ja lohdutin itseäni surun tai kiukun tullessa kuin välittävä vanhempi (omalta äidiltä tuli hylkäys ja haukut, jos itkin vaikka pahaa mieltäni lapsena). Kannustin itseäni sen sijaan, että vajosin huolikehään ja negailuun. Puhun itselleni kuin rakastava äiti puhuisi lapselleen. Hyväksyvästi ja rakastavasti.
Toinen asia on sitten sen opettelu, että ansaitsen itseltäni hyvää huolenpitoa. Koitan syödä terveellisemmin ja mennä aiemmin nukkumaan. Muistaa liikkua ja pitää kehosta huolta. Osoittaa sillä tavalla välittämistä itselleni, joka en sellaista hoivaa koskaan saanut. Palkitsen nykyään myös itseäni sen sijaan, että vaatisin vain aina parempaa suoritusta.
Neuvottelen välillä itseni kanssa, kuten vanhempi uhmaavan lapsen kanssa. Lempeästi kuitenkin. Joskus mieleen nousee kamalia muistoja. Käsittelen niitä niin, että kuvittelen olevani se huolehtiva vanhempi sille pelokkaalle lapselle, joka koki aina valtavaa turvattomuutta. Kuvittelen, kuinka lohdutan sitä pientä tyttöä ja otan hänet syliin. Nuo ovat voimakkaita kokemuksia, usein itken holtittomasti niiden jälkeen. Ehkä joku kipeä tunne saa siinä tilaisuuden tulla nähdyksi ja koetuksi uudestaan, aikuisen silmin. Joudun usein kertomaan itselleni, että olen nyt aikuinen ja olen turvassa. Voin pitää itsestäni huolta ja olla itselleni se turvallinen vanhempi, jota paitsi jäin lapsena.
Sisäisen lapsen parantamisesta löytyy paljon sisältöä esim youtubesta, jos koet, että olet valmis niitä katsomaan ja kokeilemaan. Itse katson usein enkuksi. Esim hakusanoilla healing the inner child löytyy paljon materiaalia. Itse ajattelen usein rakkaudella sitä pientä tyttöä, jonka valtava ilo ja optimismi lytistettiin heti elämän ensi metreillä. Hän ansaitsi tulla rakastetuksi ja ansaitsee edelleen. Joskus näen hänet rinnallani hyppelemässä iloisesti, joskus irvistelemässä ilkikurisesti. Jos ei kukaan muu kyennyt häntä rakastamaan ja hyväksymään sellaisenaan, niin minä ainakin siihen pystyn. Ja kerron sen hänelle myös.
Ap, minulla on aika täsmälleen samat kokemukset kuin sinulla. Olen pohtinut tätä paljon ja tullut siihen tulokseen että kyllä vanhempani minua rakastivat, mutta eivät olleet saaneet mitään parempaa mallia kotoaan. Tai siis esimerkiksi äitini oli maahan lyöty ja hänen lapsuutensa oli kauhea. Siihen verrattuna minä sain kuninkaallisen kohtelun. Keskustella hän ei osannut ja ymmärrän sen juurisyyt. Kyse ei ole sinunkaan kohdallasi välinpitämättömyydestä tms, vaan ylisukupolvisista asioista. Ole armollinen, älä ota liikaa itseesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakaan ei ollut kotiintuloaikoja, saatoin olla päiväkausia ties missä. Sillon se oli hienoa, mutta nyt myöhemmin se on ahdistanut. Lopulta kysyin äidiltä miksi niin oli, ja hän vastasi että piti minua niin fiksuna että osaan kyllä itse määritellä rajat. Itse tekisin toisin ja haluaisin olla selvillä kenen seurassa nuori liikkuu. Nykyisin se on tietenkin helpompaa, silloin oli vain lankapuhelimet.
Missäpäin suomea ei vielä 80/90 -luvulla ollut vuotuisia hammastarkastuksia ( nyt kai harvemmin?) ja koululaisten hampaista huolehdittiin. 90-luvulla sai vielä oikojankin. Lapsillenikin, sukuvika hampaissa, tehtiin kaunis hammasrivi ihan maksutta.( kuten kyllä 2010-luvullakin lapsenlapsilla molemmilla raudat oli suussa.)
Kouluissahan kävi hammashoitaja valvomassa joukkohampaanpesua. Jo neuvolassa opetettiin hampaat harjaamaan.
Tietysti kunnissa on ollut eri käytäntöjä, noin kuitenkin suurehkossa kaupungissa.
Lapseni oli jotain neljännellä luokalla kun hammaslääkäri sanoi että kyllä 10-vuotiaiden on jo ilman äitiä pärjättävä hammaslääkärissä kun vastaanottokin koulun alueen lisärakennuksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Kyllä on. Nuorempana etsin tuota tunnetta epätoivoisesti miehistä. Kunnes sitten tajusin, että samalla tein sellaisia valintoja, jotka teki tuon tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Toisin sanoen, valitsin silti sellaisia miehiä, jotka olivat kuin vanhempani. Emotionaalisesti etäisiä tai kylmiä. Saavuttamattomia. Koukutuin myös niihin, jotka vuorottelivat kuumaa ja kylmää, koska siinä näki vilauksen siitä ihanasta huomiosta ja kohtelusta, jota sitten yritti saada lisää. Toistin siis lapsena oppimaani kaavaa, jossa en ollut omana itsenäni, tällaisenaan, rakkauden ja välittämisen arvoinen
Kun tajusin tuon toksisen kuvion, lopetin suhteen etsimisen kokonaan ja päätin keskittyä oman sisäisen lapsen paranteluun. En osannut tehdä hyviä valintoja ja päädyin satuttamaan vain itseäni lisää ja vahvistamaan sitä tunnetta, että kukaan ei välitä aidosti. Nyt 8 vuotta ilman pienintäkään sutinaa. Tervehtymistä on tapahtunut ja hyvä niin. En tiedä luottaisinko omaan valintakykyyn edelleenkään. En uskalla kokeilla.
Kiitos tästä vastauksesta! Saanko kysyä, että miten olet sisäistä lastasi saanut parannettua ja elämääsi/suhdetta itseesi muutettua terveemmäksi? :)
Aiempi
Tämä kuulosta vähän hölmöltä, mutta yritän olla hyvä äiti itselleni. Sisäinen puhe oli ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota. Puhuin itselleni äidin tuomitsevalla ja kritisoivalla äänellä. Muutin puhetta rakastavaksi ja hyväksyväksi. Kerroin itselleni, että negatiivisuus kumpuaa lapsuudesta. Hyväksyin negatiiviset tunteet ja lohdutin itseäni surun tai kiukun tullessa kuin välittävä vanhempi (omalta äidiltä tuli hylkäys ja haukut, jos itkin vaikka pahaa mieltäni lapsena). Kannustin itseäni sen sijaan, että vajosin huolikehään ja negailuun. Puhun itselleni kuin rakastava äiti puhuisi lapselleen. Hyväksyvästi ja rakastavasti.
Toinen asia on sitten sen opettelu, että ansaitsen itseltäni hyvää huolenpitoa. Koitan syödä terveellisemmin ja mennä aiemmin nukkumaan. Muistaa liikkua ja pitää kehosta huolta. Osoittaa sillä tavalla välittämistä itselleni, joka en sellaista hoivaa koskaan saanut. Palkitsen nykyään myös itseäni sen sijaan, että vaatisin vain aina parempaa suoritusta.
Neuvottelen välillä itseni kanssa, kuten vanhempi uhmaavan lapsen kanssa. Lempeästi kuitenkin. Joskus mieleen nousee kamalia muistoja. Käsittelen niitä niin, että kuvittelen olevani se huolehtiva vanhempi sille pelokkaalle lapselle, joka koki aina valtavaa turvattomuutta. Kuvittelen, kuinka lohdutan sitä pientä tyttöä ja otan hänet syliin. Nuo ovat voimakkaita kokemuksia, usein itken holtittomasti niiden jälkeen. Ehkä joku kipeä tunne saa siinä tilaisuuden tulla nähdyksi ja koetuksi uudestaan, aikuisen silmin. Joudun usein kertomaan itselleni, että olen nyt aikuinen ja olen turvassa. Voin pitää itsestäni huolta ja olla itselleni se turvallinen vanhempi, jota paitsi jäin lapsena.
Sisäisen lapsen parantamisesta löytyy paljon sisältöä esim youtubesta, jos koet, että olet valmis niitä katsomaan ja kokeilemaan. Itse katson usein enkuksi. Esim hakusanoilla healing the inner child löytyy paljon materiaalia. Itse ajattelen usein rakkaudella sitä pientä tyttöä, jonka valtava ilo ja optimismi lytistettiin heti elämän ensi metreillä. Hän ansaitsi tulla rakastetuksi ja ansaitsee edelleen. Joskus näen hänet rinnallani hyppelemässä iloisesti, joskus irvistelemässä ilkikurisesti. Jos ei kukaan muu kyennyt häntä rakastamaan ja hyväksymään sellaisenaan, niin minä ainakin siihen pystyn. Ja kerron sen hänelle myös.
Kiitos sulle! :) Ja hirveän paljon paranemista ja parempaa jatkoa!
Se aiempi
Varmaan joillain on kyse vain ylisukupolvisista asioista, kuten jotkut täällä vaikuttavat olevan mieltä. Mutta miten voi selittää sen, että vanhemmat kohtelivat toista sisarta paljon paremmin kuin toista (eli itseäni)? Ikäeroa ei ole paljon eikä toinen ollut eikä ole vieläkään objektiivisesti mitenkään parempi. Sukupuolikin sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Kyllä on. Nuorempana etsin tuota tunnetta epätoivoisesti miehistä. Kunnes sitten tajusin, että samalla tein sellaisia valintoja, jotka teki tuon tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Toisin sanoen, valitsin silti sellaisia miehiä, jotka olivat kuin vanhempani. Emotionaalisesti etäisiä tai kylmiä. Saavuttamattomia. Koukutuin myös niihin, jotka vuorottelivat kuumaa ja kylmää, koska siinä näki vilauksen siitä ihanasta huomiosta ja kohtelusta, jota sitten yritti saada lisää. Toistin siis lapsena oppimaani kaavaa, jossa en ollut omana itsenäni, tällaisenaan, rakkauden ja välittämisen arvoinen
Kun tajusin tuon toksisen kuvion, lopetin suhteen etsimisen kokonaan ja päätin keskittyä oman sisäisen lapsen paranteluun. En osannut tehdä hyviä valintoja ja päädyin satuttamaan vain itseäni lisää ja vahvistamaan sitä tunnetta, että kukaan ei välitä aidosti. Nyt 8 vuotta ilman pienintäkään sutinaa. Tervehtymistä on tapahtunut ja hyvä niin. En tiedä luottaisinko omaan valintakykyyn edelleenkään. En uskalla kokeilla.
Kiitos tästä vastauksesta! Saanko kysyä, että miten olet sisäistä lastasi saanut parannettua ja elämääsi/suhdetta itseesi muutettua terveemmäksi? :)
Aiempi
Tämä kuulosta vähän hölmöltä, mutta yritän olla hyvä äiti itselleni. Sisäinen puhe oli ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota. Puhuin itselleni äidin tuomitsevalla ja kritisoivalla äänellä. Muutin puhetta rakastavaksi ja hyväksyväksi. Kerroin itselleni, että negatiivisuus kumpuaa lapsuudesta. Hyväksyin negatiiviset tunteet ja lohdutin itseäni surun tai kiukun tullessa kuin välittävä vanhempi (omalta äidiltä tuli hylkäys ja haukut, jos itkin vaikka pahaa mieltäni lapsena). Kannustin itseäni sen sijaan, että vajosin huolikehään ja negailuun. Puhun itselleni kuin rakastava äiti puhuisi lapselleen. Hyväksyvästi ja rakastavasti.
Toinen asia on sitten sen opettelu, että ansaitsen itseltäni hyvää huolenpitoa. Koitan syödä terveellisemmin ja mennä aiemmin nukkumaan. Muistaa liikkua ja pitää kehosta huolta. Osoittaa sillä tavalla välittämistä itselleni, joka en sellaista hoivaa koskaan saanut. Palkitsen nykyään myös itseäni sen sijaan, että vaatisin vain aina parempaa suoritusta.
Neuvottelen välillä itseni kanssa, kuten vanhempi uhmaavan lapsen kanssa. Lempeästi kuitenkin. Joskus mieleen nousee kamalia muistoja. Käsittelen niitä niin, että kuvittelen olevani se huolehtiva vanhempi sille pelokkaalle lapselle, joka koki aina valtavaa turvattomuutta. Kuvittelen, kuinka lohdutan sitä pientä tyttöä ja otan hänet syliin. Nuo ovat voimakkaita kokemuksia, usein itken holtittomasti niiden jälkeen. Ehkä joku kipeä tunne saa siinä tilaisuuden tulla nähdyksi ja koetuksi uudestaan, aikuisen silmin. Joudun usein kertomaan itselleni, että olen nyt aikuinen ja olen turvassa. Voin pitää itsestäni huolta ja olla itselleni se turvallinen vanhempi, jota paitsi jäin lapsena.
Sisäisen lapsen parantamisesta löytyy paljon sisältöä esim youtubesta, jos koet, että olet valmis niitä katsomaan ja kokeilemaan. Itse katson usein enkuksi. Esim hakusanoilla healing the inner child löytyy paljon materiaalia. Itse ajattelen usein rakkaudella sitä pientä tyttöä, jonka valtava ilo ja optimismi lytistettiin heti elämän ensi metreillä. Hän ansaitsi tulla rakastetuksi ja ansaitsee edelleen. Joskus näen hänet rinnallani hyppelemässä iloisesti, joskus irvistelemässä ilkikurisesti. Jos ei kukaan muu kyennyt häntä rakastamaan ja hyväksymään sellaisenaan, niin minä ainakin siihen pystyn. Ja kerron sen hänelle myös.
Kiitos tästä toivoa antavasta kirjoituksesta.
- eri
Vierailija kirjoitti:
Täällä oli joskus se ketju "1970-luvulla syntyneet" tms, jossa juuri me neli-viisikymppiset ihmeteltiin vanhempiemme ja ehkä varsinkin äitiemme toimintaa. Kyllä tosi monessa suomalaisperheessä on kasvatus ollut vielä 80-luvullakin sitä, että perunat ja nakkikastike saatiin pöytään ja lapsille talvikengät, mutta muuten saivat olla oman onnensa nojassa. Vanhemmilla ollut mitään kykyä ja kiinnostusta ohjata, neuvoa, keskustella lastensa kanssa.
Itse ainakin muistan, että hyvin omissa oloissani sain olla ja omillani pärjätä jo pienestä asti.
Jännä miten eri tavoilla ihmiset tuon kokee.Minusta oma lapsuus tuntuu paremmalta kuin nykylasten lapsuus..Oli vapaus elää elämää, kun vanhemmat ei kyselleet kaikesta ja kontrolloineet.kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisitte vaikka kaarrokeneuleita ( islantilaispaitoja) ennemmin kuin vatkaatte yli 40 vuotta vanhoja asioita. Vai muistatteko enää eilistä päivää ja omia lapsianne?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tunne siitä" - voi hyvää päivää 🙄 Jos alkaisin kuunnella kaikkia tunteitani ja rypemään menneisyydessä, jäisi elämä elämältä.
En ymmärrä näitä jatkuvia valitusketjuja vanhemmista - yrittäkää jo aikuistua! Mitä ihmeen hyötyä siitä on, että aikuisena syyttelee loputtomiin vanhempiaan? Suosittelen keskittymään elämään ja tulevaisuuteen.
Se hyöty, ettei pska kieri eteenpäin ja on itsensä kanssa suvussa.
Me olemme suodatinsukupolvi.
T. Syntynyt-72.
Olen eri mieltä. Siskoni on tosi katkera lapsuudestaan, mut ulkoapäin huomaan, et paljon ihan samoja virheitä hän on omienkin lastensa kanssa tehnyt.
Mm.parusuhdemalli on siirtynyt, valinnut isämme kaltaisen epävakaan miehen itselleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi paljon on esim narkkarinuoria? Heidän syynsä, kodilla ei mitään osuutta? Henkisesti poissaoleva äiti elää lapsuudessaan?
Vierailija kirjoitti:
Samanlaista. Tuntuu, että vanhemmat vain vaivoin sietivät ja velvollisuudesta jotenkuten hoitivat, ellei kyseessä ollut se lempilapsi. Sukulaisillekin työnnettiin viikoiksi, kun kerran ottivat.
Eikö se ole hyvä,että sai olla sukulaisista? Itsestä ainakin tuntuu, että elämä oli rikkaampaa, kun ei joutunut vain ydinperheen kanssa elämään... lapsilla oli oma maailma ja vapaus, vanhempien ja sisarusten lisäksi muihin sukulaisiin oli tiiviit suhteet.
Minun vanhempani eivät välittäneet minusta lainkaan. Minulla oli täysin rakkaudeton lapsuus. Ei kotiintuloaikoja, ei ruokaa, ei puututtu kiusaamiseen. Minulle ei järjestetty rippijuhlia eikä lakkiaisia. Isäni ei edes tiennyt, minkä ikäinen olin. Ei varmaan tiedä vieläkään.
Olimme mummoni synttäreillä, siellä oli kaikki isän sisarukset ja heidän lapsensa eli serkkuni myös. Isäni selitti vieraille, että meiän (minun nimeni) menee syksyllä jo kouluun. Siihen totesin, että niin, tokalle luokalle. Isäni ihmetteli, että oletko sinä jo nyt koulussa. Isäni asui minun kanssani samassa osoitteessa, mutta ei ollut pannut merkille, että kävin koulua enkä enää ollut päiväkodissa.
Ysiluokalla en tullut kotiin kolmeen päivään, mutta vanhempani eivät edes huomanneet sitä.
Minut ryöstettiin aseellisesti kerran lomamatkalla. Olin silloin nuori aikuinen. Muistan ikuisesti, miten isäni purskahti hersyvään nauruun kun kerroin siitä hänelle puhelimessa. Olen aivan varma, että vanhempani nauraisivat hautajaisissani.
Olen syntynyt 70-luvulla.
Vierailija kirjoitti:
Tekisitte vaikka kaarrokeneuleita ( islantilaispaitoja) ennemmin kuin vatkaatte yli 40 vuotta vanhoja asioita. Vai muistatteko enää eilistä päivää ja omia lapsianne?
Oon yksi tähän ketjuun kommentoineista, mutta 40 vuotta sitten en ollut vielä syntynytkään.
Järkyttävää tajuta, että SITÄKÖ varten niitä surkeita hammasharjoja siis jaettiin? Että muuten joillakin ei olisi ollut ollenkaan.
Itselläkin vähän hampaisiin liittyvää, vaikka nyt jonkinlainen hammasharja aina olikin. Ei ollenkaan huolehdittu pienenäkään hampaiden pesusta. Eihän sitä ehkä osannutkaan kunnolla, ei muistanut, eikä huvittanut. Sitten joutui kärsimään hammaslääkärissä, joka pelotti vietävästi, ja pelottaa vieläkin.
Ruokahuolto oli mitä sattuu. Hyväkin puoli on siinä, kun on lapsena ollut pitkiä aikoja nälissään, niin ei joka pikkunälästä iske paniikki ja kuolemanpelko, niin kuin joillakin. Pysyy paino kurissa.
Yhtään ei katsottu, mitä puin päälleni. Uusia vaatteita sain harvoin, mutta varmaan olisi ollut edes jotain kohtuullista päälle pantavaa, mutta kuljin liian pienissä ja rumissa vaatteissa joskus. Talvivaatteet oli yleensä jotain vanhoja.
Sain harrastaa mitä halusin, myös lyhytaikaisia kokeiluja, ja useita harrastuksia kerrallaan. Ne maksettiin kyllä, koska vanhemmillani ei ollut rahasta pulaa, minkä olen tajunnut vasta jälkeenpäin. Mutta mitään kunnon varusteita ei hankittu mihinkään. Piti erikseen aina tahtoa jotain ihan välttämätöntä ja sitten harrastin minimivarusteilla, jotka oli jostain käytettynä tai alennuksesta ja yleensä jouduin jo ala-asteella hankkimaan ne itse. Itse piti kulkea tai hankkia kyyti. Kustannettiin välttämättömät, mutta ei kuskattu, eikä kannustettu. Ei edes kyselty.
Vanhemmat oli aina jossain menossa itse. Mistään ei oikein kotona puhuttu. Kaikki olisi pitänyt vain tietää ja osata, ja tietysti sitten olla kunnollinen.
Opiskelemaan lähtiessä sain jotain muuttoapua ja vuokra maksettiin, mutta valitettiin, kun oli kallis kämppä. Omasta huoneesta sain viedä kalusteita tai muuta ylimääräistä, mutta kun olin viikonloput kotona, niin käytännössä molempiin ei riittänyt. Mitään keittiötarvikkeita tai ruokia ei hankittu. Ei siivousvälineitä tai muutakaan tarpeellista, saati että pyykkikonetta tai kalusteita olisi saanut, tai edes neuvottu että talosta saattaisi löytyä sellainen tuntematon asia kuin pyykkitupa. Mitään sellaisia kuin ensiapupakkaus, kotiapteekki, taskulamppu ja palohälytin ei ollut, kun niitä ei edes käsketty itseni ostaa enkä itse tullut ajatelleeksi.
Jos oli jokin ongelma tai pulmatilanne, niin auttoivat, jos ymmärsin ja kehtasin pyytää. Tosin siihen oli koko siihenastinen ikä kaikin tavoin tietoisesti ja tiedostamatta opetettu, että apua ei pyydetä ja vaivaksi ei saa olla. Varmaan kuvittelivat, etten tarvinnut mitään, kun en yleensä pyytänyt mitään. Ei sitten tullut mieleen, että omillaan asuva opiskelija saattaisi tarvita esim. pöydän ja tuolin, tai vaikka pienen hyllyn. Tai että sen nuoren aikuisen lapsen luona voisi joskus käydä ihan vaan kylässä ja olla vaikka yötäkin.
Mutta joo, oman aikansa tuote olivat vanhempanikin. Toisaalta heidät oli kodeistansa autettu paremmin materiaaliseen alkuun. Isä sai hyvän työnsä ja uransa oman isänsä kautta ja äitiäni autettiin taloudellisesti sekä kannustettiin tai pakotettiin opiskelemaan yliopistossa. Henkisestä puolesta en niin osaa sanoa. Niin, ei tarvinne sanoa, ettei minun opiskeluistani ollut kiinnostunut kukaan koskaan. Myöhemmin kyllä kuulin marmatusta, kun en kuulemma arvostanut koulutusta enkä hankkinut kunnollista sellaista. Olisikohan siitä kannattanut keskustella ajoissa ja ohjata siihen suuntaan? Ehkä äitini varoi liikaakin painostamasta, kun oli ehkä itse kokenut sellaista. Isä taas ei ehkä pitänyt koulutusta arvossa, mutta en tiedä miksei sekään tajunnut edes käytännön asioita tuon paremmin.