Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Tämä on ollut minulle aina mysteeri. Miksi ihmiset hankkivat lapsia, vaikka eivät välitä niistä lainkaan?
Luulee olevansa muiden silmissä normaali. Kokee tekevänsä jotain asiaankuuluvaa. Ei ota oikeaa vastuuta mistään, menee ennakko-odotusten mukana.
On ollut normaalia tunkea nainen kotiin lasten kanssa, jos hän ei ns. "muutakaan osaa."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti
Tyttäreni sen sijaan tuo esille kaikki puutteeni kursailematta. Meillä ei käytetä alkoholia, olen aina ollut läsnä lapsilleni, kysellyt kuulumisia, huolehtinut heidän tarpeistaan, mutta se ei lapselleni riitä. En ole tarpeeksi sitä tai tarpeeksi tätä, olen liian sellainen ja liian tällainen. Neuvottomuutta koen usein. Yritän
Sama :D Itsestä tuntuu että antaa tuhat kertaa enemmän kuin itse on ikinä saanut, mutta silti koen olevani riittämätön äiti, välillä jopa huono. Ja lapset harvoin on kiitollisia, toki ovat vielä pieniä ja ehkä heidänkin näkemys aikuisena asioista voi vähän muuttua.
Listaa itsellesi, mitä olet oikeasti tehnyt lapsesi eteen ja mieti, että joku muu toimisi noin, miten arvioisit. Ole armollinen itsellesi. Minä tiedän miten sitä suorittaa ja suorittaa lisää ja lisää, koska koskaan kukaan ei ole sanonut, että olet hyvä, tämä taso riittää, ei tarvitse enempää. Sitten seuraa burn outia ja muuta ikävää.
Älkää jääkö menneeseen kiinni. Se oli sen ajan tyyli kasvattaa. Ei menneisyyttä voi muuttaa eikä vanhemmat voi sille enää mitään. Mistä tämä trendi jäädä märehtimään kun kuitenkin oli ns normaali lapsuus. Oman pään sisäiset ongelmat voi hoitaa ja sitten katsoa tulevaisuuteen. Syyttely ei auta ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti
Tyttäreni sen sijaan tuo esille kaikki puutteeni kursailematta. Meillä ei käytetä alkoholia, olen aina ollut läsnä lapsilleni, kysellyt kuulumisia, huolehtinut heidän tarpeistaan, mutta se ei lapselleni riitä. En ole tarpeeksi sitä tai tarpeeksi tätä, olen liian sellainen ja liian tällainen. Neuvottomuutta koen usein. Yritän
Sama :D Itsestä tuntuu että antaa tuhat kertaa enemmän kuin itse on ikinä saanut, mutta silti koen olevani riittämätön äiti, välillä jopa huono. Ja lapset harvoin on kiitollisia, toki ovat vielä pieniä ja ehkä heidänkin näkemys aikuisena asioista voi vähän muuttua.
Nuo tunteet taitaa olla luonnollisia, muuten jäisi jälkeen äitiydessä. Lapset kasvavat koko ajan ja tarpeet muuttuvat.
Mulla on ollut jotain samaa. Onnellinen lapsuus kyllä, koin olevani rakastettu ja koin, että minusta huolehdittiin. Mutta kun muutin kotoa opiskelemaan, vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita jatko-opinnoistani. Olisin kaivannut että enemmän oltaisiin oltu kiinnostuneita, enemmän kyselty perään. Vertaan vaikka yhteen tuttuuni, jonka elämässä oma vanhempi on ollut tiiviiisti vielä nytkin, kun hän on perustanut perheen. Mutta itse päätin, että toimin toisin. Ja olen toiminut toisin omien lasteni kanssa. Koska olen myöskin vilpittömästi halunnut tehdä niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alkkisäitini ei minusta huolehtinut sen paremmin kuin isänikään. Ruokaa oli joo pöydässä ja meillä oli kova kuri, mutta ei meihin lapsiin juuri huomiota muuten kiinnitetty. Kunhan olimme hiljaa ja huomaamattomia.
Äidillä oli varmasti huono omatunto juomisestaan, ainakin haluan uskoa niin. Ikinä siitä ei puhuttu, enkä vaatinut äitiä tilille ihan selkeistä laiminlyönneistäkään. En tiedä mistä se johtui. En minä osannut vaatia itselleni oikeutta, en kokenut olevani oikeutettu sellaiseen. Isäni on myöntänyt, että hän olisi voinut toimia paremmin, mutta no, en häntäkään moiti. Vaikeassa raossa hän oli.
Tyttäreni sen sijaan tuo esille kaikki puutteeni kursailematta. Meillä ei käytetä alkoholia, olen aina ollut läsnä lapsilleni, kysellyt kuulumisia, huolehtinut heidän tarpeistaan, mutta se ei lapselleni riitä. En ole tarpeeksi sitä tai tarpeeksi tätä, olen liian sellainen ja liian tällainen. Neuvottomuutta koen usein. Yritän
Tosi ikävää ja epäkohteliasta naputtaa toiselle tämän oletetuista vioista ja puutteista. Miksi sallit tyttäreltäsi tuollaisen käytöksen?
Vierailija kirjoitti:
Älkää jääkö menneeseen kiinni. Se oli sen ajan tyyli kasvattaa. Ei menneisyyttä voi muuttaa eikä vanhemmat voi sille enää mitään. Mistä tämä trendi jäädä märehtimään kun kuitenkin oli ns normaali lapsuus. Oman pään sisäiset ongelmat voi hoitaa ja sitten katsoa tulevaisuuteen. Syyttely ei auta ketään.
Naiset osaavat uhriutua ja syyttää vanhempiaan kaikesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ette tekään lastenne kasvattamisessa täydellisesti onnistu. Teette parhaanne, niin kuin omat vanhempanne tekivät. Ette kuitenkaan ole sen kykenevämpiä estämään virheitä tai tekemään lastenne elämästä täydellistä. He tulevat syyttämään teitä teidän omista virheistänne. Jokainen polvi tekee omat virheensä. Yleensä ääripäästä toiseen meneminen ei vain yksinkertaisesti toimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tunne siitä" - voi hyvää päivää 🙄 Jos alkaisin kuunnella kaikkia tunteitani ja rypemään menneisyydessä, jäisi elämä elämältä.
En ymmärrä näitä jatkuvia valitusketjuja vanhemmista - yrittäkää jo aikuistua! Mitä ihmeen hyötyä siitä on, että aikuisena syyttelee loputtomiin vanhempiaan? Suosittelen keskittymään elämään ja tulevaisuuteen.
Se hyöty, ettei pska kieri eteenpäin ja on itsensä kanssa suvussa.
Me olemme suodatinsukupolvi.
T. Syntynyt-72.
Juuri noin. Ja on osannut toimia omien lasten kanssa ihan eri lailla. Ottaa huomioon, halata ja kuunnella. Välittää. On kysellyt koulukuulumiset. Auttanut ja seurannut läksyjentekoa. Viettänyt aikaa yhdessä. Huolehtinut, että on kulloinkin asianmukaiset varusteet. Mahdollistanut ja kannustanut harrastuksiin menoa. Niitä tärkeitä asioita, joista itse jäi paitsi.
Se ei ole vellomista menneisyydessä, jos lisää sitä kautta itsetuntemustaan ja välttää toistamasta omassa lapsuudessa tehtyjä virheitä.
Ei sillä päätä vatvota sekaisin, niin kuin joku väittää. Mutta sitäkään ei voi kiistää yksikään väittäjä, ettei seuraukset olisi monille elinikäisiä tai vuosikymmeniä kestäviä, vaikka ne ei liittyisi mielenterveyshäiriöihin.
Se on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti koko elämään, että minusta tuli syvästi introvertti. Ja myös sellainen, joka kokee, että aina on pärjättävä yksin, koska se on lapsuuden oppi ja kokemus. Apua mihinkään on edelleen vaikeaa pyytää, ja lähes aina jääkin pyytämättä. Se on kuormittanut, ja osin pilannut fyysisen terveyden. Ei kivulias valkosormisuus poistu sillä, että pitää lapsuuden pois mielestään. Joka johtuu lapsuudessa niin monet kerrat paleltuneista sormista, kun asianmukaisia talvivarusteita ei ollut, eikä hankittu/saatu. Koulussa kun oli pakko osallistua ulkoliikuntaan kovilla pakkasillakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Just mietin yksi päivä, kun kysyin omalta lapsesta päivästä. Pyysin näyttämään jo hänen tekemänsä läksyt yms., että en muista itseltäni noin tarkkaan kysytyn. Muistan, että vanhemmillani oli kiirettä. No rahaa ei ollut varmaan liikaa.
Yläasteelle siirryttäessä tuntui, että olin aika vastuussa itsestäni. En muista edes kysytyn, mitä tuli läksyksi. Koenumerot kiinnosti. Olinkin sitten aika villi yläaste ja lukioaikaankin. Vaikka olin hyvä koulussa. Jälkikäteen tajuan, että hain tosi paljon huomiota, varsinkin miehiltä, ja minua vanhemmilta miehiltä. Eli varmaan jotenkin kompensoin sitä, että kotona ei saanut niin paljon huomiota, tai oltu niin kiinnostuneita.
Ohiksena aiheeseen. Tuo läksyjen teko yhdessä tai siinä jollain tavalla mukana oleminen on kultaakin kalliimpaa vielä yläasteellakin. Ei sen ikäinen lapsi vielä voi ymmärtää niiden merkitystä loppuelämään. Tai toisaalta sitä miten helposti peruskoulusta saa hyviä numeroita pienellä ulkoapänttäyksellä.
Jostain syystä sen puoltaminen saa täällä aina paljon alapeukkuja. En tiedä miksi.
Vierailija kirjoitti:
Älkää jääkö menneeseen kiinni. Se oli sen ajan tyyli kasvattaa. Ei menneisyyttä voi muuttaa eikä vanhemmat voi sille enää mitään. Mistä tämä trendi jäädä märehtimään kun kuitenkin oli ns normaali lapsuus. Oman pään sisäiset ongelmat voi hoitaa ja sitten katsoa tulevaisuuteen. Syyttely ei auta ketään.
Totta. Ja itse käytän omia lapsuuden (ei vakavia) kokemuksia apuna siihen miten en kasvata omia lapsiani. Ne kokemukset auttavat toivottavasti valitsemaan paremman tien. Toivottavasti, koska joka sukupolvi valittaa silti aina vanhemmistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus tuntuu, että me 70-luvulla syntyneet olemme jonkin sortin väliinputoajasukupolvi (koskee kyllä joissakin tapauksissa muitakin ikäluokkia). Meidät on kasvatettu selviämään itseksemme, puremaan hammasta ja pärjäämään. Lapsemme ovat saaneet enemmän kuin itse olemme saaneet, mutta näkevät silti puutteemme ja ihmettelevät miksi emme pysty parempaan. Onko se sitten aina niin, että seuraava sukupolvi kyseenalaistaa edellisen tekemiset, en tiedä.
No ,vammaiset lapset jätetään usein ilman mitään hoivaa yms. Olivatpa ne sitten vanhempia tai nuorempia, kuin muut lapset. Ja jos jotakuta kiusataan, niin siihen ei puututa. Luullaan, et kohdellaan kuten muitakin perheen lapsia. Se ei vaan ole niin! Vammainen lapsi tarvitsee enemmän huolenpitoa yms, kun NS normaali lapsi. Sen oon todistanut monta kertaa, ku mun isosiskon pojat (3) olivat pieniä, nyt kaikki iältään 17, 18 ja 21- v. Keskimmäinen on vammainen. Häntä kohdellaan, ku jotakuta kuninkaallista, ku se ei osaa edes hakee ite ruokaa. Kyllä sen ikäisen kuuluu osata hakea ite ruokansa. Vaik oliski vammainen. Sokeakin osaa hakea ruokaa itse. Mitä vammaisenpi ihminen, sitä heikompi on vanhempien/huoltajien hoiva yms. Luulevat, että kaikkia lapsia tulee kohdella samoin, olkoot vammaisia tai eivät. Se ei ole niin. Ite aikoinaan jäin lähes ilman vanhempien hoivaa yms. Kun kiusattiin koulussa, ei mitään reagointia ! Mut se oli silloin, yli 40 v sitten. Mut muistan, ku isoasiskoa rakastettiin enemmän ! Se ei tuntunut kivalta !!!! Ku sain omaa rahaa täytettyäni 15- v, se oli menoa. Silloin aloin saamaan eläkettä. Ja ku tää ärsyttävä yskä alko pari vuotta aiemmin täytettyäni 15, sen takki lähti aina muutama penni (se oli silloin kauan sitten markka-aikaa !) viikkorahasta pois. Ja aina vaan isoasiskoa pyydettiin lapsenvahdiks, ei koskaan mua edes sen kans. Sekin on syrjintää !!!! Kyllä me vammaisetkin ostaan !!!!!! Kun vaan PYYTÄÄ reilusti. Ja maksaa samaa palkkaa, ku muillekin. Ei luulis olevan kovin vaikeeta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Tunne siitä" - voi hyvää päivää 🙄 Jos alkaisin kuunnella kaikkia tunteitani ja rypemään menneisyydessä, jäisi elämä elämältä.
En ymmärrä näitä jatkuvia valitusketjuja vanhemmista - yrittäkää jo aikuistua! Mitä ihmeen hyötyä siitä on, että aikuisena syyttelee loputtomiin vanhempiaan? Suosittelen keskittymään elämään ja tulevaisuuteen.
Tavallaan ymmärrän tämän kommentin. En minäkään voi elää tunteitteni vallassa koko ajan, vaan aikuisena mun on pystyttävä sysäämään omat tunteeni ja tarpeeni välillä syrjään ja toimittava rationaalisesti lasteni parhaaksi. Ongelmalliseksi asian tekee se, että lapseni haluavat minulta enemmän, kuin mitä pystyn antamaan. Haluan niin kovasti olla erilainen ja tehdä paremmin, kuin omat vanhempani, että se on johtanut siihen, että olen tehnyt liikaa. En osaa vetää rajoja ja kärsin siitä.
Mielenkiintoinen aloitus. Jokaisella on puutteelliset vanhemmat, koska täydellisiä ihmisiä ei ole. Toiset vanhemmat on työläisiä, toiset rikkaita, jotkut sairaita, jotkut terveitä. Introverttejä, ekstroverttejä, väsyneitä tai reippaita. Nuoria tai iäkkäämpiä. Omia taakkojaan ja toiveitaan kantavia.
Mun vanhemmilla oli rahahuolia laman aikaan, mielenterveysongelmia sotatraumoja kantaneiden isien kasvatustyylin takia yms. Teininä toki suhtauduin kriittisesti heihin, mutta ei tulisi mieleenkään enää keski-ikäisenä kantaa kaunaa. Kyllä oma ymmärrys sen verran vuosien myötä yleensä kasvaa , että osaa nähdä asiat oikeassa perspektiivissä.
Mutta teininäkään en ollut kuten yksi omista lapsistani on: hänellä on juuri tuollaista ajattelua että pitäisi viedä häntä enemmän lääkäriin. Siis miksi veisimme perustervettä teiniä lääkärille? Ajatus on täysin absurdi, että kun kaksi kertaa vuodessa tulee nuhakuume , pitäisi päästä (rakkaudenosoituksena?) lääkäriin. Eikö se nyt mukavampi ole filtin alla maata katsomassa Netflixiä? Ja tällä samalla teinillä on myös pakkomielle mm. kello 17 ruokailusta, että äidin pitäisi rimpsuessu päällä kokata joka päivä kello viiden ateria. Tätäkin on koitettu sen sata kertaa järkeistää, että ruoka on ravitsevaa myös kello 18.30 , ihmisillä on töitä ja harrastuksia , ettei aina istuta pöydässä kotiruuan äärellä kello 17. Monissa kulttuureissa syödään vasta illemmalla, monet äidit pääsee töistä vasta myöhemmin, monet ihmiset syö valmisruokaa välillä, sitä varten sitä kauppojen tiskillä myydään. Mutta hän vaan jankkaa että "kyllä kunnon perheissä..
Koen ettei tällainen ole normaalia ajattelua edes teiniltä, saati sitten, että ap on aikuinen ihminen. Hengissä näkyy olevan ja palstailevan, vaikkei viety koko ajan lääkärille. Ja sen sata kertaa miettinyt ja katsonut peiliin, että mitä tämä yksi lapsistamme on minulta pohjimmiltaan vailla? Mitkä tarpeet ovat niin tyydyttymättä, että käyttäytyy tällä tavalla? Vai onko hän vain neurologisesti erilainen?
En koe, että märehtisin menneessä. Mutta tiedostan asian ja joskus se tuottaa mulle esim. surua. Ja se on ihan normaalia ja jopa edellytys sille, että asian voi aikuisenä käsitellä. Pitää osata kohdata se pieni lapsi itsessään, joka jäi vaille, ja käydä ne tunteet läpi aikuisena jotta siitä voi jotenkin eheytyä.
Ja eihän se vaillejäämisen kokemus usein lopu siihen lapsuuteen. Minulla se näkyi vielä pitkälle aikuisuuteen. Esim. kun sain oman lapsen kaksikymppisenä, niin ei mun äiti ollut tukena, toisinkuin monen kaverin äiti oli. Oma äitini lähti ulkomaan matkalle kun synnytin ja esikoiseni ekat vuodet hän vietti parisuhdehuumaa uuden miehen kanssa. Ja kyllä minä sen YMMÄRRÄN ja se oli myös hänen oikeutensa. Mutta. Kyllä minä olisin tarvinnut koliikkisen esikoisen kanssa äidin tukea, monella muulla oli äiti tukena vaikka vauva nukkui hyvin. Ja se suru on jäänyt minun käsiteltäväksi. Mutta ainakin osaan huomioida nämä asiat oman tyttären kanssa, toivottavasti. Etten toistaisi kaikkia samoja virheitä. Ja se on sitä sukupolvisten välisten traumojen katkaisua.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Jokaisella on puutteelliset vanhemmat, koska täydellisiä ihmisiä ei ole. Toiset vanhemmat on työläisiä, toiset rikkaita, jotkut sairaita, jotkut terveitä. Introverttejä, ekstroverttejä, väsyneitä tai reippaita. Nuoria tai iäkkäämpiä. Omia taakkojaan ja toiveitaan kantavia.
Mun vanhemmilla oli rahahuolia laman aikaan, mielenterveysongelmia sotatraumoja kantaneiden isien kasvatustyylin takia yms. Teininä toki suhtauduin kriittisesti heihin, mutta ei tulisi mieleenkään enää keski-ikäisenä kantaa kaunaa. Kyllä oma ymmärrys sen verran vuosien myötä yleensä kasvaa , että osaa nähdä asiat oikeassa perspektiivissä.
Mutta teininäkään en ollut kuten yksi omista lapsistani on: hänellä on juuri tuollaista ajattelua että pitäisi viedä häntä enemmän lääkäriin. Siis miksi veisimme perustervettä teiniä lääkärille? Ajatus on täysin absurdi, että kun kaksi kertaa vuodessa tulee nuhakuume , pitäisi
No kyllä tuo siltä juuri kuulostaa, että jotkut hänen tarpeet on jääneet täyttymättä. Lääkäriin halu nuhakuumeessa voi liittyä pelkoihin, lapsi pelkää sairastamista. Klo. 18.30 ruokailu voi yksinkertaisesti olla liian myöhäinen teinille, kyllä meillä ainakin kaikilla on huutava nälkä jo klo 17 arkisin, koulussahan on tyypillisesti lounas ennen klo 12 ja kotona syödään vaan välipala koulun jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Jokaisella on puutteelliset vanhemmat, koska täydellisiä ihmisiä ei ole. Toiset vanhemmat on työläisiä, toiset rikkaita, jotkut sairaita, jotkut terveitä. Introverttejä, ekstroverttejä, väsyneitä tai reippaita. Nuoria tai iäkkäämpiä. Omia taakkojaan ja toiveitaan kantavia.
Mun vanhemmilla oli rahahuolia laman aikaan, mielenterveysongelmia sotatraumoja kantaneiden isien kasvatustyylin takia yms. Teininä toki suhtauduin kriittisesti heihin, mutta ei tulisi mieleenkään enää keski-ikäisenä kantaa kaunaa. Kyllä oma ymmärrys sen verran vuosien myötä yleensä kasvaa , että osaa nähdä asiat oikeassa perspektiivissä.
Mutta teininäkään en ollut kuten yksi omista lapsistani on: hänellä on juuri tuollaista ajattelua että pitäisi viedä häntä enemmän lääkäriin. Siis miksi veisimme perustervettä teiniä lääkärille? Ajatus on täysin absurdi, että kun kaksi kertaa vuodessa tulee nuhakuume , pitäisi
Ehkä olet tunkenut omat traumasi käsittelemättä jonnekin syvälle sieluusi, mikä näkyy kylmänä suhtautumisena lapsiisi, ja joka näkyy tuon yhden lapsen käytöksessä noin.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Jokaisella on puutteelliset vanhemmat, koska täydellisiä ihmisiä ei ole. Toiset vanhemmat on työläisiä, toiset rikkaita, jotkut sairaita, jotkut terveitä. Introverttejä, ekstroverttejä, väsyneitä tai reippaita. Nuoria tai iäkkäämpiä. Omia taakkojaan ja toiveitaan kantavia.
Mun vanhemmilla oli rahahuolia laman aikaan, mielenterveysongelmia sotatraumoja kantaneiden isien kasvatustyylin takia yms. Teininä toki suhtauduin kriittisesti heihin, mutta ei tulisi mieleenkään enää keski-ikäisenä kantaa kaunaa. Kyllä oma ymmärrys sen verran vuosien myötä yleensä kasvaa , että osaa nähdä asiat oikeassa perspektiivissä.
Mutta teininäkään en ollut kuten yksi omista lapsistani on: hänellä on juuri tuollaista ajattelua että pitäisi viedä häntä enemmän lääkäriin. Siis miksi veisimme perustervettä teiniä lääkärille? Ajatus on täysin absurdi, että kun kaksi kertaa vuodessa tulee nuhakuume , pitäisi
Oletko itse nepsy? Empatiavajeen taso on huutava.
Alue: Aihe vapaa
Sama :D Itsestä tuntuu että antaa tuhat kertaa enemmän kuin itse on ikinä saanut, mutta silti koen olevani riittämätön äiti, välillä jopa huono. Ja lapset harvoin on kiitollisia, toki ovat vielä pieniä ja ehkä heidänkin näkemys aikuisena asioista voi vähän muuttua.