Lue keskustelun säännöt.
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (168)
Nyt pystyy vanhemmat tekemään lapsensa läksyt, hyvä niin.
Me kansakoulun käyneet emme pystyneet kuin kysymään onko läksyt tehty. Joskus muistan jotain englannin tai ruotsin sanoja kuulustelleeni sanaluettelosta.
Lapseni edustavat teidän valittajien ikäpolvea. Ainakin heistä tuli pärjääviä akateemisia aikuisia huonosta ja tyhmästä kodista huolimatta. Ehkä juuri siksi kun ei tehty matikan tehtäviä ja esseitä heidän puolestaan.
Nyt ehkä tekisin joissain asioissa toisin, kotoa lähtiessä tukisin enemmän mutta silloin ei ollut taloudellista mahdollisuutta 90-luvun lamassa työttömänä.
Sitä en tiedä miten itse kokivat. Välit on hyvät kuten ikääntyviin aikuisiin on. Eivät ole enää syliteltäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö teidän aikaan ollut jo kouluhammaslääkärit koulujen yhteydessä, hampaanpesusessiot kerran viikossa hammashoitajan kanssa. Luulisi lapsenkin älyävän poiketa hammashoidossa sanomassa tai sanovan opelle hammassärystä.
Ainakin muistelen että tytöt kävivät kouluterkalla ihan pienestäkin näyttämässä. Ihan itse .
Mulla oli tuo sama että koskaan ei kysytty mitään. Eikä oikeastaan vieläkään kysytä. Lisäksi omituista vastuunpakoilua esim terveydenhoitoon liittyen (mm. hampaani jätettiin oikomatta vedoten siihen että en itse alle 10 v olisi halunnut, nyt aikuisena tarvitsisin todella järeän oikomisen ja leuansiirron, joihin ei ole varaa).
En itsekään jaksa hirveästi yrittää enää, lähinnä pintapuolisesti kuulumisia vaihdetaan ja säästä tms puhutaan. Luulen että omien vanhempien kohdalla syynä oli heidän lapsuudenkotiensa turvaton tunneilmapiiri ja ihan fyysinenkin turvattomuus. Olen kiitollinen, että fyysistä eikä kovin paljon henkistäkään väkivaltaa eivät meihin lapsiin kohdistaneet, vaikka niitä omissa kodeissaan olivat kokeneet.
Ootteko tajunneet että viiskymppisen pitääkin jo henkisesti irtaantua vanhemmistaan? Se on elämän kulku. Vanhukset haudataan se hyväksyen ilman isompia tunnemyrskyjä. Olette jo itse aikuisten lasten vanhempia, ja silti elätte 10-vuotiaan elämää omiin vanhempiinne nähden. Olette jo itse heitä joita lapsenne ja heidän puolisonsa arvostelevat .
Olipahan taas valitus, tuo aloitusvuodatus. Aikuinen, koulutettu , perheellinen ihminen! Mitä tuo hyödyttää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin tutulta kuulostaa. Muistan jopa lapsena uskoneeni, että en ole oikeasti vanhempieni lapsi. Siis biologisesti. Tämä oli mun päätelmä kaikesta siitä tunnekylmyydestä.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että aika monessa perheessä on asiat samoin. Jopa paljon huononminkin. Esimerkiksi itse sain sentään asua kotona niin pitkälle kuin itse halusin, kun taas monelle kaverille vanhemmat sanoi heti kun täytti 16, että alahan katsoa kämppää itelles.
Varmaan sen takia täysi-ikäisyys nostettiin 18 vuoteen kun niin moni nuori potkittiin kotoa pärjäämään liian keskenkasvuisina, eikä siinä yleensä hyvin käynyt.
Täysi-ikäisyys laskettiin 18 vioteen. Se oli aikaisemmin 21. Tyttöjen avioikä 17, se nostettiin sitten samaan 18 vuoteen.
Nuorilla yleensä hinku omilleen , lukiossakin jo, ja amiksessa joutuukin vielä nykyisinkin eri paikkakunnalle
Omalla pojallakin oli lukioaikana hinku yhteen heilansa kanssa, vastustimme ja myös tytön vanhemmat. Kihlaus päättyi armeija-aikaan, tyttö löysi toisen.
Omat lapset lähteneet kotoa opiskelupaikan saatuaan koska täällä ei yliopistoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin tutulta kuulostaa. Muistan jopa lapsena uskoneeni, että en ole oikeasti vanhempieni lapsi. Siis biologisesti. Tämä oli mun päätelmä kaikesta siitä tunnekylmyydestä.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että aika monessa perheessä on asiat samoin. Jopa paljon huononminkin. Esimerkiksi itse sain sentään asua kotona niin pitkälle kuin itse halusin, kun taas monelle kaverille vanhemmat sanoi heti kun täytti 16, että alahan katsoa kämppää itelles.
Varmaan sen takia täysi-ikäisyys nostettiin 18 vuoteen kun niin moni nuori potkittiin kotoa pärjäämään liian keskenkasvuisina, eikä siinä yleensä hyvin käynyt.
Koska täysi-ikäisyys on ollut alle 18?
Vanhemmat ikäluokat lähtuvät töihin ja kotoa pois 15-vuotiaana , täysi<ikäisuyys ja äänestysoikeus 21 v.
Mä tiedostin hyvin nuoresta lähtien, että en voi ihan kaikkea vaatia vanhemmiltani. He olivat teinivanhempia, ja opettelivat aikuisuutta. Mutta se oli ja on mulle ihan jees. Vanhempani ovat aina eläneet sen kanssa, etten juuri tarvinnut apua, missään. He eivät koskaan oppineet sitä, että minulta pitäisi jotenkin varmistaa, että mulla on kaikki ok. Nuoremmat sisarukseni ovat saaneet enemmän tätä huolehtimista, mutta en mitenkään mitoita perheen sisäistä tunne-elämää, arvostusta tai mitään muutakaan sen mukaan. Se vain on fakta, että elämä opettaa teinivanhempiakin.
Ovat olleet naimisissa kohta 55v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa kokenut kuin aloittaja ja pahempaakin. Oli todella huono lapsuus. Vaikka vanhemmat oli helluntailaisia. Moni ei uskoisi mitä kaikkea kotonamme tapahtui, koska uskovaa perhekulissia ylläpidettiin.
Meitä oli neljä sisarusta n vuoden välein.
Vanhemmat hommasi ruuan ja vaatteet. Siinä se.
Muistan kun koululaukustani katkesi 8- vuotiaana olkahina. Kursin sitä itse kasaan ommellen. Kengistä menivät pohjat rikki. Ei ostettu uusia. Täkköin aloin ymmärtää ettei apua tai ymmärrystä saa mihinkään.Läksyjä ei kuulusteltu, ei kysytty mitään. Mistään ei keskusteltu normaalisti eikä mitään kyselty. Isompina sisarukset varastivat rahani ja vaatteeni. Ym ym. Menkat alkoivat 12 vuotiaana. Käärin wc paperista sidettä. Veri valui usein housuille.Ei voinut edes mainita äidille mitään.
Pahinta olivat perheen keskeiset tappelut. Isä ja veljet tappelivat, äiti yritti mennä väliin...
Perhe elämä oli varmasti samanlaista kuin jossakin huume ymv piireissä. Olisimme kuuluneet huostaan.
Mistään ei kannattanut kertoa vanhemmille. Heille ei ikäänkuin kuulunut mikään, olimme vain "tulleet heidän vaivoikseen. Nämä vain joinain esimerkkeinä.
Äiti ei ole koskaan ollut kiinnostunut asioistani. Ei kysynyt edes lasteni isästä eroessa miten voin. Isää näin joka toinen viikonloppu ja kalja sille maistui enemmän kuin yhdessäolo.
Minäkin muistan, että minulla oli aina vähemmän kuin kavereilla, tilanne ei muuttunut edes taloustilanteen parantuessa. En osannut edes pyytää siinä vaiheessa mitään. Nuoruus meni sekoillessa ja huonoissa suhteissa, kunnes tulin raskaaksi.
Jos yritän jotain kertoa, kääntää asiat itseensä. Joistain ei vain ole vanhemmiksi. Se on paljon muutakin kuin ruoka pöydässä ja katto pään päällä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todellakin on tuntunut. Olen 39-v. Nelilapsisen perheen nuorin. Vanhemmat duunareita, mutta äiti oli kotiäiti kunnes menin kouluun. Ei päihteitä, mutta tukistettu on ja olen saanut vitsasta takapuolelle, näin aikuisena miettien aika pienistä jutuista/vahingoista. Vaikka oli jo kielletty silloin ysärillä,kun lapsuutta elin. Vuotta vanhemman veljen kanssa kuljimme ties missä keskenämme ja äiti vaan istui kotona ja luki juorulehtiä. Muistan kerrankin, kun veljeni kanssa tipuimme talvella loskakelillä alle kouluikäisinä isoon ojaan ja kävelimme kotiin kuraisina ja äidillä oli joku ystävä kahvilla. Hän vain alkoi huutaa meille, että eikö meitä hävetä, vaikka moni vanhempi olisi varmaan säikähtänyt, että mitä on tapahtunut ja siinähän olisi voinut vaikka hukkua.
Koulun sai hoitaa täysin yksin. Eivät edes kysyneet että mitä läksyjä. Olin hyvä oppilas toki, joten ei tarvinnut. Muistan yhden ainoan kerran, kun pyysin äitiäni kyselemään enkun sanoja kokeeseen. Yritin ohjeistaa, että kysy ensin toinen puoli ja sitten päinvastoin toisesta kielestä toiseen. Hän ei ymmärtänyt mitä tarkoitin ja suuttui, heitti kirjan maahan. Olivat kovin mielin kielin opettajien edessä, kun kehuivat minua vanhempainvarteissa, mutta eipä muuten kiinnostanut. Yliopistoon hakua naureskelivat, myöhemmin kun valmistuin eivät edes onnitelleet.
Sama muisto tuo, että monen kaverin kotona tuli ihmeellinen tunne, että tällaistako muilla on. Kerran tulin yhden kaverin kotiin, kun äitinsä oli jakamassa lapsille irtokarkkeja kuppeihin ja hän ilman muuta otti minullekin kupin. Tai kerran yhden kaverin isä käveli leikkipuistoon sanomaan, että kohta ukkostaa, tulkaa sisälle. Ei minun vanhempiani olisi kiinnostanut.
Ja niin edelleen, voisin jatkaa vaikka kuinka pitkään. Nykyään meillä hyvin etäiset välit, kerran-pari vuodessa näemme päiväseltään, emme ole yötä, vaikka välimatkaa on. Lapsemme ovat vanhemmilleni ilmaa, hyvä kun nimeltä muistavat.
Samoin täällä. Isäni oli itsekäs ja huolehti lähinnä omista tarpeistaan. Ei meitäkään viety lääkäriin, piti olla vakava tilanne. Hampaiden hoidosta ei huolehdittu, vaikka olisi ollut hirveäkin hammassärky viikkotolkulla, vasta kun oltiin sillä rajoilla, että ei enää kestänyt. N. 7km päässä oli kolmekin hammaslääkäriä.
Asuimme siis maalla, mutta autoja oli naapurissa sekä taksi.
Muistan yhdenkin joululoman, solloin 3 viikkoa. Koko loman pitelin päätäni kun hammassärky oli niin järkyttävä. Hammasharjoja ei ostettu, saatikka hammastahnaa. Koulusta jaettiin hammasharjoja lapsille, ja sillä varmaan samalla harjalla pestiin pitkiä aikoja.
Kerran vuodessa käytìin koulun kanssa hammaslääkärissä taksilla. Ja jos oli juurihoidettava hammas se otettiin pois, yleensä takahampaita.
No onneksi vielä aikuisena on omat hampaat suussa tai suurinosa parilla implantilla korjattuna. Ainakin minulle noi hammaskivut ovat jääneet mieleeni tosi vahvana. Myös urheiluvälineistä ei huolehdittu. Vanhoilla kuluneilla välineillä hiihdettiin, siteet oli rikki, pyörät oli vanhoja ja huonoja.
Rahaa meilläkin olisi ollut, edes edellämainittujen huolehtimiseen, mutta kaikki meni isäni tarpeisiin, alkoholiin ym. Ei lasten hyvinvointiin. Äitini ei juurikaan mahtanut mitään, tottakai yritti parhaansa. Mutta oli uupunut itsekkään ihmisen kanssa elämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä vielä 50-luvulla syntyneistä moni perhe oli aika köyhä. Hurjien sotakorvausten maksamisen takia ei todellakaan ollut esim ylipainoisia lapsia. Eikä heitä kyyditty maallakaan kouluun.
Ja kaikki isät kyllä kävivät töissä, koska sitä oli, jos ei halunnut mennä töihin, niin nimismies kävi niskasta hakemassa vaikka ojan kaivuuseen. Ei ollut mitään koneita tekemään, kuten nykyisin.
Tietenkin työ oli kovaa ja kuluttavaa, ja miehet kuolivatkin aika nuorina.
Sitten 60-luvulla alkoi jo saada jotain valtionkin lainaa ja työläisetkin voivat rakentaa omia taloja vapaa-ajallaan. Yleensä äidit oliva kotona ja rahaa ei riittänyt taloa rakentaa ihan valmiiksi asti ja kuten hankkia sähköjä. Meilä poltettiin Tilley-lamppuja tietysti mentiin ajoissa nukkumaan ja ulkohuussia piti edelleen käyttää.
Tuo sukupolvi eli hyvin sitten myöhemmin jonkin aikaa, kunnes tuli 90-luvun lama ja moni menetti kotinsakin, kun oli mennyt takaamaan sukulaisten lainoja. Se oli todella surullista aikaa, kun sukulaisen talo ja mökki piti myydä hunsvottipojalleen taatun lainan takia ja lopun ikäänsä elivät jossain vuokralla. Tiedän, että jossain perheessä elettiin kaurapuurolla, ei tarvittu hampurilaisia,
Jokaisella ajalla on omat murheensa, niin on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Nyt emme kuitenkaan menee hyvin, kun suurin ongelma on enemmän lihavuus kuin nälkä.
Paistsi tietenkin maailman tilanne on nyt kovin epävarma ja vaarallinenkin.
Kolmatta maailmansotaa on ennutettu kohtapuoliin tulevan, koska edellisestä on kulunut niin kauan, ja asiat ja kansainväliset suhteet ja ilmasto-ongelmatkin painvat päälle.
Olen myöskin keski-ikäinen kuten Ap ja pystyn hyvin samaistumaan hänen kirjoitukseensa.
Itse havahduin tunnekylmään lapsuuteen vasta itse äidiksi tultuani, siihen asti lapsuus ja nuoruus tuntuivat "mustalta möykyltä" sisälläni.
Äitini käytös tuntuu todella omituiselta, esimerkiksi kun meillä joskus harvoin kävi joku vieras, saattoi äitini alkaa harjata ja letittää pitkiä hiuksiani vaikka muuten ei minuun koskenutkaan ja sain kouluunkin lähteä itsekseni ja vaikka tukka takussa. Nautein kyllä tästä vähäisestä saamastani huomiosta, vaikka jo alle kouluikäisenä ymmärsin sen olevan vain esittämistä. Vastaavia esimerkkejä hänen käytöksestään riittäisi lukemattomia.
Vierailija kirjoitti:
Ja usein välinpitämättömistä vanhemmista seuraa itseään häpeävä ihminen, ja monet sitten kovettaa itsensä tyystin jottei joutuisi kohtaamaan sitä tosiasiaa, että on niin merkityksetön ihminen, ettei edes omat vanhemmat rakastaneet.
En minä pidä itseäni merkityksettömänä vaan vanhempiani kyvyttöminä rakastamaan. He ovat tunne-elämältään jääneet lapsen tasolle ja reagoivat nyt eläkeläisinä edelleen sieltä loukatun lapsen tunnerekisteristä. Edelleen eivät kykene rakastamaan. Toinen läheisriippuvainen ja haavoittuva narsisti piirteiltään ja toinen avoimen narsistisia piirteitä omaava väkivaltainen alkoholisti.
Tunnen sääliä heitä kohtaan. Elää nyt tuollaista elämää, jossa etäännyttää lapsetkin, mutta eivät silti kykene kehittymään tai kasvamaan ihmisinä. En koe ettenkö minä olisi rakkauden arvoinen. Päinvastoin. He eivät vain siihen kykene.
Olen kasarilla syntynyt ja ketjun tarinat ovat kuin omasta elämästäni. Ruokaa huolehdittiin pöytään ja siihen se huolenpito sitten loppuikin. Hampaat myös itsellä risat, koska ei vanhempia kiinnostanut tulla mun kanssa hammaslääkäriin tai katsoa perään, että ne tulee pestyä.
Kasvoin suorittajaksi, jonka arvo oli saavutuksista kiinni. Muulla ei saanut mitään huomiota, harvoin saavutuksillakaan. Siitä oli se hyöty, että sitkeyteni ansiosta onnistuin tekemään luokkahypyn, vaikka paloinkin sen takia kerran loppuun. Teetin sitten paremmilla tuloillani esim kalliit hammasremontit.
Koen edelleen huijarisyndroomaa ja vahvaa huonommuuden tunnetta lapsuuden kokemuksista johtuen. Perusolotilani on turvattomuus. En oikein luota keneenkään, enkä osaa pyytää apua, kun en sitä ole koskaan saanut.
Nyt aikuisena ei olla enää tekemisissä vanhempien kanssa. Väsyin siihen, että vain mutsin tunteille oli tilaa. Soitti vaan käyttääkseen mua tunneroskiksena, minun kuulumiset ei kiinnostaneet. Lisäksi yritti vetää mua mukaan aloittamaansa perhedraamaan ja haukkui pataluhaksi, kun en siihen suostunut mukaan lähtemään. Siinä kulki mun raja niin vahvasti, että pistin välit jäähylle. Burniksen myötä heräsin myös siihen, ettei ole mun tehtävä yrittää pitää riitaisan perheen välejä kunnossa tai kannatella mutsia. Jaksaminen parani, kun keskityin omaan elämään ja omista vaikeuksista selviytymiseen.
Jouduin onnettomuuteen ja mut jätettiin yksin sairaalaan toipumaan isosta leikkauksesta. Muistan vaan sen kauhun tunteen ja kuinka yritin niellä itkua, kun mua vietiin yksin leikkaussaliin. Pikkusisko jäi itkemään auton perään, että kuoleeko sisko, kun mut vietiin sairaalaan. Pelkäsin tietysti sen jälkeen, että oikeasti kuolen. Koska en saanut ikinä mitään emotionaalista tukea tai apua, niin en tietenkään osannut hoitajillekaan ilmaista hätääni. Heräsin myös yksin jostain sairaalan käytävältä. Mutsi taisi käydä kerran päivässä katsomassa tai joskus vain soitti. Koin itseni täysin hylätyksi.
Ikuiset traumat jäi. Mulle kehittyi mm dissosiaatiohäiriö tuon seurauksena.
Isäni oli täysin kyvytön isäksi. Olen sisaruslauman ainoa tyttö, enkä ikinä saanut isältä mitään turvaa tai rakkautta. Vyöllä kyllä hakattiin persuuksille, minua ihan liian kilttiä tyttöä. Isä pelotteli minua, jätti metsässä yksin. Edelleenkäään en uskalla mennä kunnolla metsään, poispääsy tielle täytyy aina näkyä. Isä ei ikinä kysynyt miten mulla menee, tarviinko apua, onko kaikki hyvin. itse sain autot ja kaikki hommata ja sitten hän jaksoi vaan v...ttuilla, jos joku vika tuli. Hänellä oli todella vaikea ja rankka lapsuus, mutta se ei oikeuta häntä kohtelemaan omia lapsiaan huonosti. Tämän kävin hänelle haudalla sanomassa viime kesänä, hän on kuollut 20v sitten.
Vaikka sinä ap olet omasta mielestäsi ihan ok hyvä vanhempi,,,tehden sitä ja tätä , MUTTA sinun lapsesi voivat aikuisenä, siis sen ikäisenä ,kuin sinä nyt, kirjoittaa vaikka minkälaisia asioita ja kertoa, mistä he ovst jääneet paitsi.
Näin se elämä menee. Kukin kokee tavallaan.
Minun lapsuuteni on ollut samanlaista, mutta olen iloinen ja ylpeä , kun olen saanut olla superitsenäinen . Asia on ollut positiivinen minulle! Näin me ollaan kaikki erilaisia tahdostamme riippumatta.