Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

22 jatkaa edelleen.

Yritin muutaman kerran kolmekymppisenä puhua äitini kanssa näistä asioista ja hänen kommenttinsa oli "älä vaadi vanhemmiltasi täydellisyyttä". Aika kaukana täydellisestä oltiin, mutta miten vaan. Kummallisinta tässä on se että siskoni en myöskään saa sanoa näitä asioita ääneen, se loukkaa häntä ja äitiäni.

Tuttua. Tuollaista mustavalkoista ajattelua jossa mennään ääripäähän ja syyllistetään lasta tämän tarpeista syyttämällä että tämä vaatii täydellisyyttä. Aika kaukana usein siitä. Oman äitini suosikki myös. Olen allerginen ilmaisulle "ei kukaan ole täydellinen" (tällä äiti oikeutti oman huonon käytöksensä sekä sen että ei vastannut tarpeisiini). Toinen oli että "voit kasvattaa itse sitten paremmin" (omat lapset).

Totta on kuitenkin se, että kas

No voi vaatia, että vanhempia kiinnostaa esim miten lapsen päivä on mennyt, millaisia kavereita hänellä on, mitä hän ajattelee kavereistaan, kiusataanko häntä, mistä asioista lapsi on kiinnostunut ja mistä ei ole, onko hänellä huolia. Nämä selviää muun muassa puhumalla lapselle ja kysymällä häneltä em asioista. 

"Tunne siitä" - voi hyvää päivää 🙄 Jos alkaisin kuunnella kaikkia tunteitani ja rypemään menneisyydessä, jäisi elämä elämältä.

En ymmärrä näitä jatkuvia valitusketjuja vanhemmista - yrittäkää jo aikuistua! Mitä ihmeen hyötyä siitä on, että aikuisena syyttelee loputtomiin vanhempiaan? Suosittelen keskittymään elämään ja tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut sellaisen korrelaation, että ne ketkä selittävät eniten tekevänsä lähinnä selittävät tekevänsä.

Sitten on sellanen lapsistaan välittävä tyyppi joka tekee muttei selittele tekevänsä. Heidän lapsistaan kasvaa ne tasapainoiset ja järkevät aikuiset.

Ei tuo aina päde. Minulla oli hyvinkin välittävät ja tekevät vanhemmat, vaikka synnyin 60-luvulla. Äiti valitsi koulunikin, vaikka siihen aikaan ei yleensä vielä koulushoppailtu. Hän myös auttoi läksyissä. Jos jokin koe meni huonosti, hän kyseli, enkö tosiaan pysty parempaan ja mitä asialle voisi tehdä.

Vakituisia ruoka-aikoja ei ollut, mutta en muista olleeni nälässä koskaan. Äidin kanssa myös kävin talvisin hiihtämässä ja puhuimme suunnilleen kaikesta maan ja taivaan välillä.

Mutta ei minusta silti tullut kovin tasapainoinen.

Alkkisäitini ei minusta huolehtinut sen paremmin kuin isänikään. Ruokaa oli joo pöydässä ja meillä oli kova kuri, mutta ei meihin lapsiin juuri huomiota muuten kiinnitetty. Kunhan olimme hiljaa ja huomaamattomia.

Äidillä oli varmasti huono omatunto juomisestaan, ainakin haluan uskoa niin. Ikinä siitä ei puhuttu, enkä vaatinut äitiä tilille ihan selkeistä laiminlyönneistäkään. En tiedä mistä se johtui. En minä osannut vaatia itselleni oikeutta, en kokenut olevani oikeutettu sellaiseen. Isäni on myöntänyt, että hän olisi voinut toimia paremmin, mutta no, en häntäkään moiti. Vaikeassa raossa hän oli.

Tyttäreni sen sijaan tuo esille kaikki puutteeni kursailematta. Meillä ei käytetä alkoholia, olen aina ollut läsnä lapsilleni, kysellyt kuulumisia, huolehtinut heidän tarpeistaan, mutta se ei lapselleni riitä. En ole tarpeeksi sitä tai tarpeeksi tätä, olen liian sellainen ja liian tällainen. Neuvottomuutta koen usein. Yritän silti suhtautua tyttären kritiikkiin niin, että se on rakentavaa ja toivon, että välimme parantuvat. Ehkä se vaatii aikaa tai sen, että hän on itse vanhempi, en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuohon aikaan luotettiin lapsiin ja lasten selviytymiskykyyn ihan eri lailla kuin nykyään. Ja suuri osa tuosta teidän kokemuksestanne johtuu tästä. Teidän luotettiin selviävän ja sitä pidettiin hyvänä asiana. Te ette myöskään ehkä kaikki kokeneet sitä välinpitämättömyytenä silloin. Ainakin minulle oli selvä, että se oli luottamusta - ja jossain määrin sitä, että vanhempani eivät olisi tienneet, mitä tehdä jos esim koulussa olisi ollut jotain ongelmia. Koulu oli aivan erilainen silloin kuin heidän lapsuudessaan.

Minä kyllä koin sen välinpitämättömyytenä, ettei kukaan ikinä kysellyt minulta mistään mitään, ja vaikka näkivät kun minua kiusattiin, siihenkään ei puututtu. Sitten kun kerran kiusasin jotain itse, niin jo oli palaveria koululla. Jos itki, niin tiuskittiin vain että mitä siinä itket. 

Minäkin vähä aika sitten mietin, että vanhempani eivät koskaan puolustaneet minua. Pikkusisko kiusasi minua, mutta häntä vain vähän toruttiin siitä. Opettaja kohteli minua epäoikeudenmukaisesti. Kerroin siitä äidille, joka myönsi että opettaja teki väärin, muttei todellakaan vaikka soittanut opettajalle ja kysynyt asiasta. Harrastuksen vetäjä odotti minun joustavan omalla kustannuksellaan, ja tästäkään äiti ei hänelle huomauttanut. Kun minulle tuli edellä mainituista asioista vääryyksistä paha mieli tai itkin, niin lohdutusta en saanut.

Tämä on ollut minulle aina mysteeri. Miksi ihmiset hankkivat lapsia, vaikka eivät välitä niistä lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

22 jatkoa

Varmasti tiesivät vanhempani että oli krapula eikä oksennustauti, koska kotoa hävisi alkoholia. Sitä oli niin vähän että todellakin olivat huomanneet. 16-vuotiaana vahingossa melkein tapoin itseni alkoholilla ja äitini diapameilla, en tiennyt mikä yhteisvaikutus niillä on. Jos kotona on tuollaisia lääkkeitä ja teini-ikäisiä niin joko asiasta pitää puhua tai ne lääkkeet pitää niin että niitä ei saa. Mieluiten molemmat.

Kyllä, ymmärrän että oli väärin ottaa niitä lääkkeitä. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta kiusaamisen seurauksena ja ajattelin että diapamit auttaisi. Olisi myös voinut auttaa jos olisi ollut joku aikuinen jota olisi yhtään kiinnostanut asiani.

Koko turva -ja turvallisuusajattelu on kehittynyt huimasti. Ennen se kohdistui työelämään, liikenteeseen tms, ja siinäkin oli paljon puutteita. Vasta 90/00-luvun mittaan alettiin ymmärtää henkinen puoli. 

Vierailija kirjoitti:

"Tunne siitä" - voi hyvää päivää 🙄 Jos alkaisin kuunnella kaikkia tunteitani ja rypemään menneisyydessä, jäisi elämä elämältä.

En ymmärrä näitä jatkuvia valitusketjuja vanhemmista - yrittäkää jo aikuistua! Mitä ihmeen hyötyä siitä on, että aikuisena syyttelee loputtomiin vanhempiaan? Suosittelen keskittymään elämään ja tulevaisuuteen.

Se hyöty, ettei pska kieri eteenpäin ja on itsensä kanssa suvussa. 

Me olemme suodatinsukupolvi.

T. Syntynyt-72.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut sellaisen korrelaation, että ne ketkä selittävät eniten tekevänsä lähinnä selittävät tekevänsä.

Sitten on sellanen lapsistaan välittävä tyyppi joka tekee muttei selittele tekevänsä. Heidän lapsistaan kasvaa ne tasapainoiset ja järkevät aikuiset.

Ei tuo aina päde. Minulla oli hyvinkin välittävät ja tekevät vanhemmat, vaikka synnyin 60-luvulla. Äiti valitsi koulunikin, vaikka siihen aikaan ei yleensä vielä koulushoppailtu. Hän myös auttoi läksyissä. Jos jokin koe meni huonosti, hän kyseli, enkö tosiaan pysty parempaan ja mitä asialle voisi tehdä.

Vakituisia ruoka-aikoja ei ollut, mutta en muista olleeni nälässä koskaan. Äidin kanssa myös kävin talvisin hiihtämässä ja puhuimme suunnilleen kaikesta maan ja taivaan välillä.

Mutta ei minusta silti tullut kovin tasapainoinen.

Noita vanhempia oli kyllä tuohon aikaan. Maaltamuutto ja suurten ikäluokkien elämä muovasi vanhemmuutta, kun olosuhteet saattoivat muuttua hyvinkin radikaalisti entiseen verrattuna. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut minulle aina mysteeri. Miksi ihmiset hankkivat lapsia, vaikka eivät välitä niistä lainkaan?

Minun perheessäni syy oli se, että vanhempani olivat vanhoillislestadiolaisia, jotka eivät siten käyttäneet ehkäisyä, ja meitä lapsia tuli ja tuli. Kun olin jo aikuinen, alkoholistiäitini selitti, että hänen ainoa tavoitteensa vanhempana oli saada meidät täysi-ikäisiksi hengissä. No, hän juuri ja juuri onnistui, tosin neljä sisarustani yritti itsemurhaa ala-ikäisenä vähintään kerran, ja kolme heistä on ollut pitkiä aikoja suljetulla ala- ja täysi-ikäisenä. Meillä kaikilla lapsilla on diagnosoitu masennus, ja kahdella meistä post-traumaattinen stressihäiriö. Lapsuutemme oli täynnä emotionaalista, henkistä ja fyysistä laiminlyöntiä, kun vanhemmillamme ei ollut minkäänlaista kykyä vanhemmuuteen, kuten ei ollut heidän vanhemmilaankaan. Ylisukupolvisten traumojen ketju, Jei.  

Vierailija kirjoitti:

Alkkisäitini ei minusta huolehtinut sen paremmin kuin isänikään. Ruokaa oli joo pöydässä ja meillä oli kova kuri, mutta ei meihin lapsiin juuri huomiota muuten kiinnitetty. Kunhan olimme hiljaa ja huomaamattomia.

Äidillä oli varmasti huono omatunto juomisestaan, ainakin haluan uskoa niin. Ikinä siitä ei puhuttu, enkä vaatinut äitiä tilille ihan selkeistä laiminlyönneistäkään. En tiedä mistä se johtui. En minä osannut vaatia itselleni oikeutta, en kokenut olevani oikeutettu sellaiseen. Isäni on myöntänyt, että hän olisi voinut toimia paremmin, mutta no, en häntäkään moiti. Vaikeassa raossa hän oli.

Tyttäreni sen sijaan tuo esille kaikki puutteeni kursailematta. Meillä ei käytetä alkoholia, olen aina ollut läsnä lapsilleni, kysellyt kuulumisia, huolehtinut heidän tarpeistaan, mutta se ei lapselleni riitä. En ole tarpeeksi sitä tai tarpeeksi tätä, olen liian sellainen ja liian tällainen. Neuvottomuutta koen usein. Yritän

Tyttärelläsi on se sama kurinpitäjäluonne kuin vanhemmillasi. Ehkä hän siirtää itsekontrollin muihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Tunne siitä" - voi hyvää päivää 🙄 Jos alkaisin kuunnella kaikkia tunteitani ja rypemään menneisyydessä, jäisi elämä elämältä.

En ymmärrä näitä jatkuvia valitusketjuja vanhemmista - yrittäkää jo aikuistua! Mitä ihmeen hyötyä siitä on, että aikuisena syyttelee loputtomiin vanhempiaan? Suosittelen keskittymään elämään ja tulevaisuuteen.

Se hyöty, ettei pska kieri eteenpäin ja on itsensä kanssa suvussa. 

Me olemme suodatinsukupolvi.

T. Syntynyt-72.

*sovussa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on ollut minulle aina mysteeri. Miksi ihmiset hankkivat lapsia, vaikka eivät välitä niistä lainkaan?

Minun perheessäni syy oli se, että vanhempani olivat vanhoillislestadiolaisia, jotka eivät siten käyttäneet ehkäisyä, ja meitä lapsia tuli ja tuli. Kun olin jo aikuinen, alkoholistiäitini selitti, että hänen ainoa tavoitteensa vanhempana oli saada meidät täysi-ikäisiksi hengissä. No, hän juuri ja juuri onnistui, tosin neljä sisarustani yritti itsemurhaa ala-ikäisenä vähintään kerran, ja kolme heistä on ollut pitkiä aikoja suljetulla ala- ja täysi-ikäisenä. Meillä kaikilla lapsilla on diagnosoitu masennus, ja kahdella meistä post-traumaattinen stressihäiriö. Lapsuutemme oli täynnä emotionaalista, henkistä ja fyysistä laiminlyöntiä, kun vanhemmillamme ei ollut minkäänlaista kykyä vanhemmuuteen, kuten ei ollut heidän vanhemmilaankaan. Ylisukupolvisten traumoje

Jännä, että äitisi kyllä otti kuuliaisesti lapset vastaan, mutta ei pysynyt erossa alkoholista. 

Vierailija kirjoitti:

Alkkisäitini ei minusta huolehtinut sen paremmin kuin isänikään. Ruokaa oli joo pöydässä ja meillä oli kova kuri, mutta ei meihin lapsiin juuri huomiota muuten kiinnitetty. Kunhan olimme hiljaa ja huomaamattomia.

Äidillä oli varmasti huono omatunto juomisestaan, ainakin haluan uskoa niin. Ikinä siitä ei puhuttu, enkä vaatinut äitiä tilille ihan selkeistä laiminlyönneistäkään. En tiedä mistä se johtui. En minä osannut vaatia itselleni oikeutta, en kokenut olevani oikeutettu sellaiseen. Isäni on myöntänyt, että hän olisi voinut toimia paremmin, mutta no, en häntäkään moiti. Vaikeassa raossa hän oli.

Tyttäreni sen sijaan tuo esille kaikki puutteeni kursailematta. Meillä ei käytetä alkoholia, olen aina ollut läsnä lapsilleni, kysellyt kuulumisia, huolehtinut heidän tarpeistaan, mutta se ei lapselleni riitä. En ole tarpeeksi sitä tai tarpeeksi tätä, olen liian sellainen ja liian tällainen. Neuvottomuutta koen usein. Yritän

Tyttäresi vaistoaa sen, että sinä olet pelokas ja jännität että osaatko.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat tekivät ahkerasti töitään. Ei meilekkään sanottu muuta kuin koittakaa  hoitaa asianne. Eivät he ehtineet puuttua koulu- tai kaverijuttuihin. Ei silloin pyöritty lasten ympärillä kuin nykyään. Nykylapset taitavat pyörittää vanhempiaan ja aikuisia ylipäätään.

Aika karu näkemys välittämisestä ja rakastamisesta. 70- luvun kasvatus on tuottanut hyvää satoa. Itse halusin juurikin katkaista sukupolvien ketjun ja löytää tunneyhteyden säilyttämisen taidon lapsiini ja työtähän se on teettänyt ja peiliin olen saanut ahkerasti katsoa. 

Oma äitini on ollut minun iloistani katkeran kateellinen aina ja muistanut pisteliäästi kommentoida. Oman lapsen hyvistä fiiliksistä ( ei siis vain menestyksestä koulussa, töissä tms) iloitseminen on se, minkä olen onneksi löytänyt. 

Aika paljon noita samoja. Ei autettu läksyissä tai kyselty edes onko niitä, ei kyselty päivän kuulumisia, ei ollut kotiintuloaikoja, ei menty yhdessä mihinkään tai tehty mitään, koulun kevät- tai joulujuhliin harvemmin tuli ketään. Myöhemmin äitini on sanonut esimerkiksi että "no kun vaikutit pärjäävän koulussa" niin ei tullut mieleen tarkistaa pärjäänkö oikeasti. Aika usein minulla oli läksyt tekemättä enkä oppinut kovin hyvin ottamaan vastuuta. Eikä ADHD:kaan selvinnyt koko lapsuuden aikana, mutta onneksi jotenkin pärjäsin siitä huolimatta, apua kun ei tippunut. Tai toisaalta, ehkä jos koenumerot olisivat olleet huonoja olisi selvinnyt että joku ongelma kuitenkin on, mutta pärjäsin läksyjä lukematta tarpeeksi hyvin ettei kukaan huomannut mitään.

Toisaalta aikuisuuden kynnyksellä ne ongelmat alkoivat sitten näkyä viimein oikein kunnolla. Edelleen apu kotoa aika vähäistä, "olet aikuinen ja nyt pitää pärjätä itse" sanotaan, ihan kuin en olisi aina joutunut pärjäämään itse. Mutta lapsi tarvitsee tukea jolla kasvaa henkisesti sellaiseksi että pystyy aikuisena huolehtimaan itsestään. Minulta jäi tuo puuttumaan joten vaikka kuinka sanotaan että "olet nyt aikuinen", käytännössä tuntuu kuin olisi edelleen lapsi jonka pitää vain keksiä miten aikuisten maailmassa toimitaan.

Samanlaista. Tuntuu, että vanhemmat vain vaivoin sietivät ja velvollisuudesta jotenkuten hoitivat, ellei kyseessä ollut se lempilapsi. Sukulaisillekin työnnettiin viikoiksi, kun kerran ottivat. 

Vierailija kirjoitti:

Aika paljon noita samoja. Ei autettu läksyissä tai kyselty edes onko niitä, ei kyselty päivän kuulumisia, ei ollut kotiintuloaikoja, ei menty yhdessä mihinkään tai tehty mitään, koulun kevät- tai joulujuhliin harvemmin tuli ketään. Myöhemmin äitini on sanonut esimerkiksi että "no kun vaikutit pärjäävän koulussa" niin ei tullut mieleen tarkistaa pärjäänkö oikeasti. Aika usein minulla oli läksyt tekemättä enkä oppinut kovin hyvin ottamaan vastuuta. Eikä ADHD:kaan selvinnyt koko lapsuuden aikana, mutta onneksi jotenkin pärjäsin siitä huolimatta, apua kun ei tippunut. Tai toisaalta, ehkä jos koenumerot olisivat olleet huonoja olisi selvinnyt että joku ongelma kuitenkin on, mutta pärjäsin läksyjä lukematta tarpeeksi hyvin ettei kukaan huomannut mitään.

Toisaalta aikuisuuden kynnyksellä ne ongelmat alkoivat sitten näkyä viimein oikein kunnolla. Edelleen apu kotoa aika vähäistä, "olet aikuinen ja nyt pitää pärjätä itse" sanotaan, ih

Tässä on se paradoksi. Kun on joutunut olemaan aikuinen jo ennen kouluikää, ei ole sitten kunnolla aikuinen eikä lapsi koskaan vaan jatkuvasti niiden sekäsikiö ja tuntuu, ettei kumpikaan mene niin kuin pitäisi, ei aikuisena eikä lapsena olo. 

Minäkin vähä aika sitten mietin, että vanhempani eivät koskaan puolustaneet minua. Pikkusisko kiusasi minua, mutta häntä vain vähän toruttiin siitä. Opettaja kohteli minua epäoikeudenmukaisesti. Kerroin siitä äidille, joka myönsi että opettaja teki väärin, muttei todellakaan vaikka soittanut opettajalle ja kysynyt asiasta. Harrastuksen vetäjä odotti minun joustavan omalla kustannuksellaan, ja tästäkään äiti ei hänelle huomauttanut. Kun minulle tuli edellä mainituista asioista vääryyksistä paha mieli tai itkin, niin lohdutusta en saanut.

Tämä avasi muistoja. 

Olin useammankin kerran tilanteessa jossa tuntui ettei kukaan aikuinen, opettaja tai vanhemmat, ole puolellani kun minua kiusataan ja vaikkapa sen vuoksi en uskalla mennä myöhässä luokkaan koska siitä nälvitään. Sitten sitä että kiusaamisen takia yhden kerran lintsasin koulusta käytettiin minua vastaan tulevaisuudessa kun olin todella kipeä ja olisin halunnut mennä kotiin kesken päivän. Ei päästetty, koska elämäni aikana olin lintsannut tuon kerran, monta vuotta sitten. Että ei se kiusaaminen mitään mutta se reaktioni kiusaamiseen oli paha juttu.

Kiusaaminen oli vaan sellainen no can do -asia ja jatkui yläkoulussa jossa sitten opettaja suoraan syytti minua siitä että tulen kiusatuksi, koska pukeudun eri tavalla kuin muut. Mitäpä siitä että samat tyypit aloittivat kiusaamisen jo vuosia sitten kun pukeuduin ihan kuin kuka tahansa muukin alakoululainen. Vanhempien reaktio mihinkään oli täysi kädettömyys. 

Ei ole koskaan tuntunut että voi luottaa kenenkään aikuisen olevan puolellaan joten sitä on oppinut pärjäilemään tukeutumatta muiden apuun vaikka kuinka tarvitsisi apua. Ja eihän se kovin hyvin aina ole mennyt koska systeemiä ei ole luotu sellaiseksi että sitä pärjää yksinäisenä sutena vaan nimenomaan suhteillahan täällä mihinkään etenee. Koen vain edelleen että avun pyytäminen tekee minusta kohtuuttoman taakan muille.

Mulla on tää, hiljaisen ja näkymättömän lapsen rooli. 

 

Mullakin siis elämän perusraiteet oli lapsena kunnossa, ei ollut väkivaltaa, oli ruokaa, siisti koti, vaatetta päälle. Mutta piti aina olla kiltisti, enkä muista juurikaan lämpöä tai hoivaa tai että kukaan olis kysynyt miten mulla oikeasti menee. 

 

Muistan mm. seuraavia asioita:

- alakouluiässä kaverien luona yökylässä, olin kateellinen että niiden äidit teki aamu- ja iltapalaa lapsille, meidän äiti ei tehnyt koskaan, eli opin sen itse jo varhain

- en muista että oltais tehty yhdessä perheenä juuri koskaan mitään, vanhemmatkin oli aina eri huoneissa

- äiti oli vuosia kotona, mutta muistan vaan että leikin aina yksin ja katsoin muumeja

- koin paljon turvattomuutta etenkin alakouluiässä vielä, mutta mun piti yksin kulkea kouluun ja takas ja huolehtia koulutehtävistä, olla koulun jälkeen yksin. Ahdistuksen takia itkin öisin mutta en osannut sanoittaa sitä, vanhemmat käski vaan lopettaa ja menivät itse nukkumaan. 



- koskaan ei ollut oloa että suruista tai huolista ois voinut kertoa vanhemmille, pikemminkin kannoin heistä huolta, etenkin myöhemmin kun erosivat

En syytä vanhempia, tiedän että heillä oli itsellään traumalapsuus ja tekivät parhaansa, lisäksi vanhemmuus oli erilaista vielä -90 luvullakin. 

 

Aika paljon näitä joutunut kuitenkin itsekseen työstämään myöhemmin ja omien lasten saaminen ja kasvatus ei ole ollut helppoa, kun omat lapsuuskokemukset puskee pintaan, niitä on joutunut käsittelemään ja yrittää poistaa, ettei ainakaan kaikkea siirtäis omille lapsille vaikka tietyt jutut tulee itselle selkärangasta. Mulle on ollut esimerkiksi todella vaikeaa luontaisesti sanoa lapsille että minä rakastan sinua, koska mulle ei ole sitä koskaan lapsena sanottu eikä edes juurikaan halattu tai otettu syliin, ainakaan kouluiässä enää. Päätin jossain kohtaa että sanon sen lapsilleni vaikka väkisin ja sanonkin, joka ilta jo 10 vuoden ajan. Mutta mua harmittaa että se tuntuu edelleen väkinäiseltä (vaikka todellakin rakastan heitä eniten maailmassa, mutta sen sanoittaminen on vaikeaa). Ja mä laitan mun lapsille edelleen satunnaisesti aamu- ja iltapalaa tai passaan siivoamalla ym, vaikka he osaisi itse ja on jo isoja koululaisia. Koska mä haluan että he saa kokemuksen että äiti hoitaa heitä kyllä ja pitää huolta.