Lue keskustelun säännöt.
Tunne siitä, että vanhemmat eivät välittäneet ja huolehtineet
23.08.2024 |
Onko muilla sellainen tunne, että omat vanhemmat eivät ole välittäneet ja huolehtineet sinusta? Vaikka mikään ei varsinaisesti tue tällaista tarinaa tai tunnetta.
Mä olen keski-ikäinen nainen ja tämä tunne on ollut mulla todella pitkään. Muistan jos lapsena ajatelleeni, että minusta ei huolehdita kunnolla ja että vanhempani eivät tunne minua kovin hyvin.
Olen kasvanut aivan tavallisessa perheessä, ei väkivaltaa, ei päihdeongelmia, fiksut työssäkäyvät vanhemmat, kolme sisarusta, olen saanut olla sylissä, on kehuttu, olen elämässäni kai menestynyt eli korkeakoulutettu työssäkäyvä perheellinen ihminen.
Silti lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyy valtavasti hetkiä, jolloin olen kokenut voimakkaasti että vanhemmat eivät ole jaksaneet välittää tai huolehtia minusta: Kavereilla oli kotiintuloajat ja ruoka-ajat, minulla ei. Usein koin, että olin jotenkin huonosti puettu kavereihini nähden, harrastusvälineet olivat toisten vanhoja ja epäsopivia. Minua ei viety lääkäriin kun olin sairas. Kun muutin kotoa pois vanhempani toivat muuttokuorman, mutta mitään muuta apua huonekalujen, tavaroiden tms hankintaan en saanut. Kyse ei ollut rahasta, sitä olisi ollut.
Ehkä haavoittavampana asiana kuitenkin on se, etten muista vanhepieni koskaan kyselleen minulta mitään tai osoittaneensa mitään kiinnostusta asioitani kohtaan. Minun kanssani ei keskusteltu yhtään mistään. Heillä ei ollut mitään käsitystä, miten kouluni meni, mitä tein vapaa-ajalla, mistä olin kiinnostunut... Mulla on ollut hyvin pienestä lapsesta asti sellainen olo, että mun on huolehdittava itse omista asioistani ja itsestäni. Vanhemmat olivat tosi etäisiä.
Ero on aivan valtava siihen, että nyt omien lasteni kanssa, joilta kyselen joka päivä koulukuulumiset, kaverit, mitä he ajattelevat tästä ja tuosta asiasta, varmistan että on kunnolliset vaatteet ja välineet, saavat tarvitsemansa tuen koulussa... En voi käsittää, miksi vanhempani käyttäytyivät niin kuin käyttäytyivät.
Kohtalotovereita?
Kommentit (123)
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko teille muille välinpitämättömyyttä kokeneille jäänyt sellainen ikuinen kaipaus, että joku välittäisi teistä oikeasti? Onko joku päässyt siitä irti? Mä oon jumissa siinä. Eikä auta, että yrittää itse antaa sitä sun tätä itselleen, tuntuu teennäiseltä.
Kyllä on. Nuorempana etsin tuota tunnetta epätoivoisesti miehistä. Kunnes sitten tajusin, että samalla tein sellaisia valintoja, jotka teki tuon tavoitteen saavuttamisen mahdottomaksi. Toisin sanoen, valitsin silti sellaisia miehiä, jotka olivat kuin vanhempani. Emotionaalisesti etäisiä tai kylmiä. Saavuttamattomia. Koukutuin myös niihin, jotka vuorottelivat kuumaa ja kylmää, koska siinä näki vilauksen siitä ihanasta huomiosta ja kohtelusta, jota sitten yritti saada lisää. Toistin siis lapsena oppimaani kaavaa, jossa en ollut omana itsenäni, tällaisenaan, rakkauden ja välittämisen arvoinen
Kun tajusin tuon toksisen kuvion, lopetin suhteen etsimisen kokonaan ja päätin keskittyä oman sisäisen lapsen paranteluun. En osannut tehdä hyviä valintoja ja päädyin satuttamaan vain itseäni lisää ja vahvistamaan sitä tunnetta, että kukaan ei välitä aidosti. Nyt 8 vuotta ilman pienintäkään sutinaa. Tervehtymistä on tapahtunut ja hyvä niin. En tiedä luottaisinko omaan valintakykyyn edelleenkään. En uskalla kokeilla.
Järkyttävää tajuta, että SITÄKÖ varten niitä surkeita hammasharjoja siis jaettiin? Että muuten joillakin ei olisi ollut ollenkaan.
Itselläkin vähän hampaisiin liittyvää, vaikka nyt jonkinlainen hammasharja aina olikin. Ei ollenkaan huolehdittu pienenäkään hampaiden pesusta. Eihän sitä ehkä osannutkaan kunnolla, ei muistanut, eikä huvittanut. Sitten joutui kärsimään hammaslääkärissä, joka pelotti vietävästi, ja pelottaa vieläkin.
Ruokahuolto oli mitä sattuu. Hyväkin puoli on siinä, kun on lapsena ollut pitkiä aikoja nälissään, niin ei joka pikkunälästä iske paniikki ja kuolemanpelko, niin kuin joillakin. Pysyy paino kurissa.
Yhtään ei katsottu, mitä puin päälleni. Uusia vaatteita sain harvoin, mutta varmaan olisi ollut edes jotain kohtuullista päälle pantavaa, mutta kuljin liian pienissä ja rumissa vaatteissa joskus. Talvivaatteet oli yleensä jotain vanhoja.
Sain harrastaa mitä halusin, myös lyhytaikaisia kokeiluja, ja useita harrastuksia kerrallaan. Ne maksettiin kyllä, koska vanhemmillani ei ollut rahasta pulaa, minkä olen tajunnut vasta jälkeenpäin. Mutta mitään kunnon varusteita ei hankittu mihinkään. Piti erikseen aina tahtoa jotain ihan välttämätöntä ja sitten harrastin minimivarusteilla, jotka oli jostain käytettynä tai alennuksesta ja yleensä jouduin jo ala-asteella hankkimaan ne itse. Itse piti kulkea tai hankkia kyyti. Kustannettiin välttämättömät, mutta ei kuskattu, eikä kannustettu. Ei edes kyselty.
Vanhemmat oli aina jossain menossa itse. Mistään ei oikein kotona puhuttu. Kaikki olisi pitänyt vain tietää ja osata, ja tietysti sitten olla kunnollinen.
Opiskelemaan lähtiessä sain jotain muuttoapua ja vuokra maksettiin, mutta valitettiin, kun oli kallis kämppä. Omasta huoneesta sain viedä kalusteita tai muuta ylimääräistä, mutta kun olin viikonloput kotona, niin käytännössä molempiin ei riittänyt. Mitään keittiötarvikkeita tai ruokia ei hankittu. Ei siivousvälineitä tai muutakaan tarpeellista, saati että pyykkikonetta tai kalusteita olisi saanut, tai edes neuvottu että talosta saattaisi löytyä sellainen tuntematon asia kuin pyykkitupa. Mitään sellaisia kuin ensiapupakkaus, kotiapteekki, taskulamppu ja palohälytin ei ollut, kun niitä ei edes käsketty itseni ostaa enkä itse tullut ajatelleeksi.
Jos oli jokin ongelma tai pulmatilanne, niin auttoivat, jos ymmärsin ja kehtasin pyytää. Tosin siihen oli koko siihenastinen ikä kaikin tavoin tietoisesti ja tiedostamatta opetettu, että apua ei pyydetä ja vaivaksi ei saa olla. Varmaan kuvittelivat, etten tarvinnut mitään, kun en yleensä pyytänyt mitään. Ei sitten tullut mieleen, että omillaan asuva opiskelija saattaisi tarvita esim. pöydän ja tuolin, tai vaikka pienen hyllyn. Tai että sen nuoren aikuisen lapsen luona voisi joskus käydä ihan vaan kylässä ja olla vaikka yötäkin.
Mutta joo, oman aikansa tuote olivat vanhempanikin. Toisaalta heidät oli kodeistansa autettu paremmin materiaaliseen alkuun. Isä sai hyvän työnsä ja uransa oman isänsä kautta ja äitiäni autettiin taloudellisesti sekä kannustettiin tai pakotettiin opiskelemaan yliopistossa. Henkisestä puolesta en niin osaa sanoa. Niin, ei tarvinne sanoa, ettei minun opiskeluistani ollut kiinnostunut kukaan koskaan. Myöhemmin kyllä kuulin marmatusta, kun en kuulemma arvostanut koulutusta enkä hankkinut kunnollista sellaista. Olisikohan siitä kannattanut keskustella ajoissa ja ohjata siihen suuntaan? Ehkä äitini varoi liikaakin painostamasta, kun oli ehkä itse kokenut sellaista. Isä taas ei ehkä pitänyt koulutusta arvossa, mutta en tiedä miksei sekään tajunnut edes käytännön asioita tuon paremmin.