En pääse asiasta yli (liittyy koiraan)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kuvailusta voisin päätellä, että kyseessä oli arka pentu. Ei dominoiva, kuten kasvattaja aluksi sanoi.  Koirankouluttajasta olisi varmasti ollut iso apu, koska aran koiran kouluttaminen ei ole ihan yhtä yksiviivaista, kuin ns normaalin.  

Minulla on tällä hetkellä koira, joka oli pentuna todella arka. Pelkäsi ihan kaikkea. Toisia koiria, autoja, lenkkeilijöitä, jopa lintuja. On edelleen tosi arka, mutta homma on hallussa.

Koirani on myös todella herkkä havaitsemaan omat mielialani. Jos koira alkaa perseillä, katson ensimmäisenä peiliin, koska usein syy löytyy omasta mielentilasta. koirani imee ne itseensä kuin pesusieni, eikä sitä voi huijata. Minulla on kokemusta useista eri luonteisista koirista ja olen myös kouluttautunut koirankouluttajaksi, ihan vain omaksi ilokseni.  Olen monesti miettinyt, että jos kyseinen hauva olisi joutunut jonkun aloittelija käsiin, olisi luultavasti kodinvaihtokierteessä tai mullan alla. Aran koiran kouluttaminen voi olla pitkä ja kivinen tie.

Ap:n herkästi hermostuva luonne ja koiran arkuus eivät olleet mikään kovin hyvä mätsi. Jonkun tasapainoisemman yksilön kanssa lopputulos olisi voinut olla toinen. Älä siis syytä itseäsi tapahtuneesta. Käynti kokeneella ongelmakoirakouluttajalla olisi varmasti auttanut paljon, mutta jos oma luonne on herkästi stressaantuva, niin sitä olisi pitänyt osata työstää myös. Toiseksi paras ratkaisu tosiaan tässä kohtaa oli antaa koira osaavempiin käsiin. Ja ilmeisesti sopiva omistaja sen luonteelle löytyi, eli ap voi ajatella tehneensä koiralle palveluksen. 

Koira voi olla yhtä aikaa dominoiva ja arka. Sitä voisi verrata vaikka siihen, kun epävarma ihminen pyrkii kontrolloimaan ympäristöään.

Pelkoaggressiivisuus on olemukseltaan vähän samansuuntainen ilmiö.

Juu toki näin. Tarkoitinkin, että pelko oli ehkä se perimmäinen syy siellä taustalla. Jotkun koirat ovat tosin vain dominoivia ja sain käsityksen, että kasvattaja puhui tällaisesta koirasta. Moni erehtyy luulemaan pelkoa pelkäksi dominassiksi ja saa tilanteen sillä vain pahemmaksi. Moni tuli minullekin neuvomaan, että näytät sille koiralle vain kaapin paikan, niin kyllä se sillä lopettaa räyhäämisen. Sen jos olisin tehnyt niin koira olisi ollut varmaan lopullisesti pilalla. Ainakin niillä ohjeilla mitä sain. Pitää olla jämäkkä, mutta lempeä ja turvallinen.  Ja ymmärtäväinen. 

Toisesta koirastani saa hyvin sen kuva, että on tosi dominoiva... siihen asti kunnes joku paljastaa bluffin. Kulkee häntä pystyssä ja pullistelee. Mutta jos joku, vaikka 10 kertaa pienempi koira kerrankin ärähtää, oma koirani on joko katollaan alistumassa tai minun jalkojeni välissä piilossa. 

mielestäni voisitte ottaa uuden koiran ja ottaa mukaan mahdollisemman aikaisessa vaiheessa ulkopuolisen kouluttajan oppeja/käyntejä. Lisää itsevarmuutta tulee, kun huomaa pärjäävänsä koiran kanssa ensin yhdessä asiassa, sitten muutamassa asiassa ja kohta kokonaan 

Vierailija kirjoitti:

mielestäni voisitte ottaa uuden koiran ja ottaa mukaan mahdollisemman aikaisessa vaiheessa ulkopuolisen kouluttajan oppeja/käyntejä. Lisää itsevarmuutta tulee, kun huomaa pärjäävänsä koiran kanssa ensin yhdessä asiassa, sitten muutamassa asiassa ja kohta kokonaan 

Lisään tähän vielä, että seuraava rotu ominaisuuksien, ei ulkonäön perusteella. 

Vierailija kirjoitti:

Voi iso V. Pennut puree kun hampaita vaihtaa, paljon silloin vaihdetaan se käsi tai jalka puruluuhun tai leluun. Pentua ei viedä lenkille vaan pikkuhiljaa totutellaan vähän laajentamaan siitä pihalta kauemmas pennun ehdoilla, ettei pennun pidä pelätä. Pentuja ei viedä mihinkään ihmisvilinään vaan siihenkin totutellaan ajan kanssa, jos on edes mikään tarve sille koskaan. Sitten tulee noin puoli vuotiaana mörkökausi ja näkevät niitä kaikkia pelottavia asioita joka puolella, meidän koira murisi jopa meidän varjoille. Ja murrosiässä sitten alkaa ongelmat jos koiralla ei ole virikkeitä ja ulkoilua tarpeeksi. Vika oli teissä ei koirassa. Yks sukulainen on yhtä tyhmä, ensin on maailman viisain koira ja murrosiässä se onkin päävikainen ja ei kun uuteen kotiin. 

ÖÖÖÖÖ, pennut NIMENOMAAN sopeutetaan kaikkeen mahdolliseen ekojen 12 viikon aikana. Autoon, ihmisiin, muihin koiriin ( toki ei päästetä iholle koska rokotukset, lapsiin ym. ) Se on koiran herkkyyskausi tutustua asioihin. Tämän jälkeen se onkin sitte vaikeampaa.  

Siinä varmaan kävi niin että otitte vääränlaisen rodun. Joku toinen rotu olisi voinut onnistua. 

Vierailija kirjoitti:

Siinä varmaan kävi niin että otitte vääränlaisen rodun. Joku toinen rotu olisi voinut onnistua. 

Tietyt rodut tarvitsee ihan omanlaisensa koulutuksen. Eikä niitä pitäisi edes antaa ellei ole joku tietty käyttötarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti ottaen voisi sanoa ihan kaikille, että kun itse ei osaa, niin kannattaa hankkia ammattiapua. Jos oma kouluttaminen ei tuota toivottavaa tulosta, niin silloin tekee jotain väärin. Koiran kanssa pitää unohtaa oma ego ja oikeasti selvittää, mistä on kyse eikä syyttää koiraa päävikaiseksi.

Toki. Mutta tämä on päättymätön tie, ja epävarman ja ahdistuneen omistajan se vie vararikkoon helposti, jos ongelmat eivät ole helposti ratkeavaa lajia. Joko loppuu rahat, aika tai perheen voimavarat. On jännää, miten ensimmäiseksi käsketään viemään eläinlääkärille siltä varalta, että eläin ei ole terve. Ikään kuin jokainen mahdollinen terveysongelma siellä selviäisi, tai eläinlääkäri kysyisi, sattuuko johonkin tai onko muita ongelmia tai peräti nuppivikaa, ja koira kertoisi. Mutta jos ongelmat eivät lähde millään konstilla yhtään helpottamaan, ei voida missään vaiheessa todeta, että eläin ilmeisesti ei sittenkään ole terve, ja sitä ei pystytä auttamaan? Tai että ympäristönvaihdos pitäisi olla seuraava ratkaisumalli. Tuttava joutui useamman kerran henkihieverissä päivystykseen ampiaisallergian takia, ja lääkäri oli sanonut, että hän aivan vakavissaan ehdottaa, että muutat Grönlantiin. Meillä on taipumusta olla lopultakin aika arkajalkoja tämän tason muutosten suhteen, vaikka ne voivat olla ainoa varmasti toimiva keino. Turvaudumme mieluummin kohtalonuskoon. Sitten kärvistellään huonossa eläinsuhteessa, vaikka kaikki osapuolet kärsivät. 

Vaikka ongelmia aiheuttaisi oma lapsi, jossain menee raja, jonka jälkeen resursseja lakataan asteittain käyttämästä asiaan. Niitä vain ei ole rajattomasti ammennettavissa. Miksi koiraan pitäisi sitoutua maailmanloppuun asti muuten kuin muiden ihmisten kauneustajun tyydyttämiseksi, koska maailmassa ei saa tapahtua mitään pahaa tai edes ikävää? Ap oli realisti, se ei ole väärin. 

Ap:n jutuissa on liikaa ristiriitaisuuksia ja selittelyä. Mikä lie sitten totuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti ottaen voisi sanoa ihan kaikille, että kun itse ei osaa, niin kannattaa hankkia ammattiapua. Jos oma kouluttaminen ei tuota toivottavaa tulosta, niin silloin tekee jotain väärin. Koiran kanssa pitää unohtaa oma ego ja oikeasti selvittää, mistä on kyse eikä syyttää koiraa päävikaiseksi.

Toki. Mutta tämä on päättymätön tie, ja epävarman ja ahdistuneen omistajan se vie vararikkoon helposti, jos ongelmat eivät ole helposti ratkeavaa lajia. Joko loppuu rahat, aika tai perheen voimavarat. On jännää, miten ensimmäiseksi käsketään viemään eläinlääkärille siltä varalta, että eläin ei ole terve. Ikään kuin jokainen mahdollinen terveysongelma siellä selviäisi, tai eläinlääkäri kysyisi, sattuuko johonkin tai onko muita ongelmia tai peräti nuppivikaa, ja koira kertoisi. Mutta jos ongelmat eivät lähde millään konstilla yhtään helpottamaan, ei voida missään vaiheessa todeta, että eläin ilmeisesti ei sittenkään ole terve, ja sitä ei pystytä auttamaan? Tai että ympäristönvaihdos pitäisi olla seuraava ratkaisumalli. Tuttava joutui useamman kerran henkihieverissä päivystykseen ampiaisallergian takia, ja lääkäri oli sanonut, että hän aivan vakavissaan ehdottaa, että muutat Grönlantiin. Meillä on taipumusta olla lopultakin aika arkajalkoja tämän tason muutosten suhteen, vaikka ne voivat olla ainoa varmasti toimiva keino. Turvaudumme mieluummin kohtalonuskoon. Sitten kärvistellään huonossa eläinsuhteessa, vaikka kaikki osapuolet kärsivät. 

 

Vaikka ongelmia aiheuttaisi oma lapsi, jossain menee raja, jonka jälkeen resursseja lakataan asteittain käyttämästä asiaan. Niitä vain ei ole rajattomasti ammennettavissa. Miksi koiraan pitäisi sitoutua maailmanloppuun asti muuten kuin muiden ihmisten kauneustajun tyydyttämiseksi, koska maailmassa ei saa tapahtua mitään pahaa tai edes ikävää? Ap oli realisti, se ei ole väärin. 

Totta kai mahdolliset terveysongelmat pitää selvittää. Nehän vaikuttavat koiran käyttäytymiseen. Eläintä hoidetaan oireiden mukaisesti. Jos hoito ei auta, niin eläinlääkärin tehtävä on todeta, että eläintä ei voida auttaa.

Ympäristönvaihdos on erittäin suositeltava vaihtoehto useassa tapauksessa.

En tiedä miten "muiden ihmisten kauneustajun tyydyttäminen", (mitä lie tarkoittaakaan) liittyy koiraan. Itse olen sitoutunut koiraan, koska se on ystävä ja perheen jäsen. Olen muokannut omaa toimintaani ja vaihtanut ympäristöäkin tarvittaessa. Olen maksanut paljon rahaa eläinlääkärikäynneistä myös ja panostanut valtavasti aikaa koiraan, koska se on ollut minulle tärkeä. Kaikesta tästä on ollut hyötyä.

Ap:n tapauksessa koiran uudelleen sijoittaminen oli varmasti oikea päätös. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, ettei uutta koiraa pitäisi hankkia. Tietysti ihmisillä on myös sairauksia, joiden takia he eivät ole kykeneviä järkevään päätöksentekoon, ja se on aika ongelmallista. Toiset antavat myös lapsiaan pois ja sekin saattaa olla lapsen kannalta parempi vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti ottaen voisi sanoa ihan kaikille, että kun itse ei osaa, niin kannattaa hankkia ammattiapua. Jos oma kouluttaminen ei tuota toivottavaa tulosta, niin silloin tekee jotain väärin. Koiran kanssa pitää unohtaa oma ego ja oikeasti selvittää, mistä on kyse eikä syyttää koiraa päävikaiseksi.

Toki. Mutta tämä on päättymätön tie, ja epävarman ja ahdistuneen omistajan se vie vararikkoon helposti, jos ongelmat eivät ole helposti ratkeavaa lajia. Joko loppuu rahat, aika tai perheen voimavarat. On jännää, miten ensimmäiseksi käsketään viemään eläinlääkärille siltä varalta, että eläin ei ole terve. Ikään kuin jokainen mahdollinen terveysongelma siellä selviäisi, tai eläinlääkäri kysyisi, sattuuko johonkin tai onko muita ongelmia tai peräti nuppivikaa, ja koira kertoisi. Mutta jos ongelmat eivät lähde millään konstilla yhtään helpottamaan, ei voida missään vaiheessa todeta, että eläin ilmeisesti ei sittenkään ole terve, ja sitä ei pystytä auttamaan? Tai että ympäristönvaihdos pitäisi olla seuraava ratkaisumalli. Tuttava joutui useamman kerran henkihieverissä päivystykseen ampiaisallergian takia, ja lääkäri oli sanonut, että hän aivan vakavissaan ehdottaa, että muutat Grönlantiin. Meillä on taipumusta olla lopultakin aika arkajalkoja tämän tason muutosten suhteen, vaikka ne voivat olla ainoa varmasti toimiva keino. Turvaudumme mieluummin kohtalonuskoon. Sitten kärvistellään huonossa eläinsuhteessa, vaikka kaikki osapuolet kärsivät. 

 

Vaikka ongelmia aiheuttaisi oma lapsi, jossain menee raja, jonka jälkeen resursseja lakataan asteittain käyttämästä asiaan. Niitä vain ei ole rajattomasti ammennettavissa. Miksi koiraan pitäisi sitoutua maailmanloppuun asti muuten kuin muiden ihmisten kauneustajun tyydyttämiseksi, koska maailmassa ei saa tapahtua mitään pahaa tai edes ikävää? Ap oli realisti, se ei ole väärin. 

Eläinlääkäri voi varmaan tarvittaessa ohjeistaa käyttämään adrenaliinikynää vakavissa tapauksissa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti ottaen voisi sanoa ihan kaikille, että kun itse ei osaa, niin kannattaa hankkia ammattiapua. Jos oma kouluttaminen ei tuota toivottavaa tulosta, niin silloin tekee jotain väärin. Koiran kanssa pitää unohtaa oma ego ja oikeasti selvittää, mistä on kyse eikä syyttää koiraa päävikaiseksi.

Toki. Mutta tämä on päättymätön tie, ja epävarman ja ahdistuneen omistajan se vie vararikkoon helposti, jos ongelmat eivät ole helposti ratkeavaa lajia. Joko loppuu rahat, aika tai perheen voimavarat. On jännää, miten ensimmäiseksi käsketään viemään eläinlääkärille siltä varalta, että eläin ei ole terve. Ikään kuin jokainen mahdollinen terveysongelma siellä selviäisi, tai eläinlääkäri kysyisi, sattuuko johonkin tai onko muita ongelmia tai peräti nuppivikaa, ja koira kertoisi. Mutta jos ongelmat eivät lähde millään konstilla yhtään helpottamaan, ei voida missään vaiheessa todeta, että eläin ilmeisesti ei sittenkään ole terve, ja sitä ei pystytä auttamaan? Tai että ympäristönvaihdos pitäisi olla seuraava ratkaisumalli. Tuttava joutui useamman kerran henkihieverissä päivystykseen ampiaisallergian takia, ja lääkäri oli sanonut, että hän aivan vakavissaan ehdottaa, että muutat Grönlantiin. Meillä on taipumusta olla lopultakin aika arkajalkoja tämän tason muutosten suhteen, vaikka ne voivat olla ainoa varmasti toimiva keino. Turvaudumme mieluummin kohtalonuskoon. Sitten kärvistellään huonossa eläinsuhteessa, vaikka kaikki osapuolet kärsivät. 

 

Vaikka ongelmia aiheuttaisi oma lapsi, jossain menee raja, jonka jälkeen resursseja lakataan asteittain käyttämästä asiaan. Niitä vain ei ole rajattomasti ammennettavissa. Miksi koiraan pitäisi sitoutua maailmanloppuun asti muuten kuin muiden ihmisten kauneustajun tyydyttämiseksi, koska maailmassa ei saa tapahtua mitään pahaa tai edes ikävää? Ap oli realisti, se ei ole väärin. 

Eläinlääkäri voi varmaan tarvittaessa ohjeistaa käyttämään adrenaliinikynää vakavissa tapauksissa...

Jaa siis se ampiaisallergia oli sillä ihmisellä. No, sama ensiapu. Asuinpaikan vaihdos ihan Suomessakin voi auttaa. Grönlantikin kuulostaa mielenkiintoiselta.

AP älä ota koiraa enää, et tuolla mielenterveydellä kykene eläimestä huolehtimaan.

Äläkä missään nimessä ota kodinvaihtajaa!! Kotimaiset kodinvaihtajat ovat pääosin ongelma tapauksia. Galgot taas ovat suurilta osin traumatisoituneita ja arkoja.

Etenkään kaltaisellesi ihmiselle ei galgo sovi. Muutenkin olisi hyvä olla kokemusta ja ymmärrystä vinttikoirista. 

Vierailija kirjoitti:

Älä jää kiinni tähän koiraan ja näihin ajatuksiin vaan päästä irti. Meillä oli koira, joka oli alusta asti todella hankala, kahden viikon jälkeen mietin jo palauttamista. En kuitenkaan luovuttanut, vaan koulutin vuosia, käytin tähän kaiken aikani ja voimani sillä seurauksella, että kukaan ei voinut tulla meille koiran takia, kun se ei hyväksynyt ketään. Sitä ei voinut viedä mihinkään hoitoon, kun se käyttäytyi agressiivisesti kaikkia kohtaan. Kuolemaansa asti oli tätä. Ajattelet nyt siis ap vain sitä, mitä kaikkea hyvää olisitte voineet saada, kun nyt sait etäisyyttä ja olet ehkä unohtanut ne surkeat fiilikset päätöksen takana. Niihin oli aidosti syy. Jos olisitte pitäneet koiran, asiat eivät välttämättä olisi menneet parempaan vaan myös huonompaan on vaihtoehto. 

 

Et myöskään ole huono lemmikin omistaja, vaan vastuullinen. Otit vastuun kaikkien teidän hyvinvoinnista ja teit kaikille teille oikean ratkaisun. Seuraavaa lemmikkiä miettiessä mieti tarkkaan rotu, sillä on tosi iso merkitys koiran luonteeseen ja mieti tarkkaan myös kasvattaja. Onko jollain tutulla hyvä koira, olisiko heidän kasvattajan tietoja? Kasvattajalla on valtava merkitys siihen minkälaisen koiran tai ylipäätään lemmikin saa. Jotkut on tosi tarkkoja ja lisäännyttää vain terveitä ja tervepäisiä yksilöitä, jotkut lisäännyttää ihan minkä tahansa eläimen kanssa ajattelematta yhtään luonnetta ja ominaisuuksia eli vain rahat mielessä ja silloin lopputulos on epäsopiva lemmikki. 

 

Jaksamisia ap, kaikki on nyt hyvin. 

Kiitos paljon näistä sanoista ja kun jaoit kokemuksesi.

Se on kyllä totta, ei ole aina helppoa löytää luotettavaa kasvattajaa. Vaikkakin tämän pennun kasvattaja oli kyllä asiallinen ja opasti asioissa. Törmäsimme koiraa etsiessä kyllä myös vähän epäilyttävimpiinkin kasvattajiin. Koiran hankkiminen voi olla pitkä projekti ja se tässä varmasti myös osaltaan harmittaa, kun siihen yritti niin panostaa ja sitten pitäisikin aloittaa se kaikki alusta, jos uutta koiraa ajattelee. Mitä kautta te muut olette koiranne löytäneet?

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?

 

Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.

Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.

Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.

 

Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.

Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.

Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.

 

Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.

Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).

Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa? 

 

Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.

Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.

 

Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.

 

Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.

 

-ap

Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.

Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.

 

Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.

 

Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.

Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.

 

Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.

Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.

 

Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.

Sama ohjeistus meillä, mutta meillä ei ole kellään tutulla koiraa niin ei päästy totuttelemaan niin. Näin jälkikäteen mietittynä, olisi tarvinnut johonkin penturyhmään mennä. Ei kylläkään lapsuudenkoiranikaan ei käynyt missään penturyhmissä eikä nähnyt ketään tuttua koiraa erikseen, mutta silti siitä kasvoi hyvin tasapainoinen.

Pureminen kiellettiin ja yritettiin tarjota ohjeiden mukaan tilalle purulelua/luuta, ei auttanut. Kiljahtamisenkin olisi pitänyt auttaa, ei auttanut.

Ja ymmärrän ettei pentu ole valmis hihnassakulkija. Niinkuin kirjoitinkin, niin ohjeiden mukaan ja namien kanssa treenailtiin ohittamisia yms. Ja siis minä en paennut kotiin, pikemminkin koira pakeni. Pakko kuitenkin kadullakin on oppia kävelemään, tässä lähistöllä on muitakin koiria jotka täällä kävelevät (ei tämä niin vilkas alue kuitenkaan ole, normi omakotitaloalue). Ei aina voinut autolla lähteä lenkille jonnekkin metsään.

-ap

Jos koira ei ole saanut positiivisia kontakteja muihin koiriin sosiaalistumiskauden aikana, niin se vaikuttaa koiran käytökseen.

Puremistakin on monenlaista, pitää osata tulkita tilannetta. Koira voi esim. kaluta sormia kun vaihtuvat hampaat vaivaavat. Silloin toimii luun tai purulelun antaminen. Jos taas koira hyökkäilee kiinni, niin silloin kyse on dominoinnista eikä silloin palkita koiraa luulla. Toisaalta pennut kokeilevat kaikkea suullaan.

 

Tarkoitin kotiin pakenemisella sitä, että koska sinä olet koiran mukana mennyt kotiin, niin koiran silmissä sinäkin olet paennut, ja näin olet vahvistanut koiran pelkokäyttäytymistä.

Tällainen arkuus koiralla voi johtua puutteellisesta sosiaalistumisesta ympäristöön.

Koirilla mörkökausi on ihan todellinen ja normaali ilmiö myös.

Siihen voi mennä vuosia, että koiran käytös on toivotunlaista, teillähän koira oli hyvin vähän aikaa. Ei puolivuotiaalta voi odottaa vielä kummempia käytöstapoja.

Kadulla pitää opetella kävelemään, mutta koiralle on hyvä tarjota myös stressittömämpää ulkoilua. Jos se edellyttää autolla metsään menoa, niin sitten vaan tehdään niin.

Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.

 

Kai joskus ulkoilun jälkeen tarvitsee sinne kotiinkin mennä? Kuka sanoi että olisin sinne heti mennyt. Ja kun jotkut taas ohjeistavat että stressi ei saa kasvaa liiaksi, niin ei siksikään liian pitkiä lenkkejä voinut kaduilla tehdä. Edelleenkin, ohjeiden mukaan namien kanssa treenailtiin. Mutta se stressi alkoi koiralla viimeistään, kun ensimmäinen vastaantulija saapui.

 

Ei kaikkia päivän lenkkejä voi korvata niin että aina autoon ja metsään. Silloin näen kyllä ennemminkin asuinympäristön epäsopivana jos tuohon lähdetään.

Olen täällä jo useampaan kertaan sen jo todennutkin, että olisi pitänyt mennä pentukurssille ja muutenkin aikaisemmin kaduille ulkoilemaan, vaikka kovasti siitäkin ohjeistetaan, että pitäisi odottaa rokotesuojaan saakka. Tekisin asioita toisin, niinkuin jo aloituksessa mainitsinkin. Toki kyllä pentu näki ohikulkijoita jo ensimmäisistä päivistä lähtien.

-ap

AP, mä luulen, että sisimmässäsi tiedät totuuden kun luet omat viestisi. Koira oli haastava pentu ja se ei sopinut teidän perheeseen (ihmiset ja/tai ympäristö olivat vääriä). Pentu oli dominoiva ja haastava yksilö, ehkä epäsopiva koirarotu. Sinulla itselläsi oli/on haastava elämänvaihe. Sinä toimit ihan oikein. Yritit mahdollisimman pitkään, ehkä pidempään kuin moni muu ja sitten ymmärsitte luopua pennusta. Uusi koti ja ympäristö oli pennulle selkeästi parempi ja luultavasti myös uudella omistajalla on haasteensa koiran kanssa (joita hän ei sinulle halunnut kertoa). Anna pettymyksen ja surun tulla ja päästä niistä sitten irti. Päästä irti myös "hassuista odotuksista/olettamuksista", tottakai te voitte hankkia koiran vaikka vanhin lapsi kohta muuttaakin pois kotoa. Hän pääsee sitten elämään koiraelämää aina kun vierailee vanhemmillaan. 

Sinä olet koiraihminen eikä tämä tapaus muuta sitä. Ehkä enemmänkin kertoo siitä, että ymmärsitte koiraihmisenä fiksusti luopua pennusta kun sen aika oli. :)

Kiitos näistä lohduttavista sanoistasi. Täytyy tosiaan nyt yrittää työstää nämä tunteet ja päästää asiasta irti. Tämä kirjoittaminen on kyllä avartanut ajatusta pikkuhiljaa tässä asiassa ja nämä ihmisten näkökulmat auttaneet tuomaan ymmärrystä asiaan. Hienoa että täältä on löytynyt ymmärrystä, vaikka tiesinkin, että moni ei tätä ahdistusta tällaisessa asiassa ymmärräkkään.

-ap

Ymmärrän ahdistuksen, mutta ongelma on siinä, että koiraa hermostuttaa kun ihminen on hermostunut tai ahdistunut. Eli ensin pitää työstää itseään ja opetella rauhoittumaan, koska koira ei koe hermostunutta ihmistä turvalliseksi. Kaikenlainen epävakaus ihmisessä ja kotioloissa on huono asia koiran hyvinvoinnille.

Tarkoitin, että ahdistaa tämä nykyinen tilanne, nyt kun koira on lähtenyt eikä voi mennä ajassa taaksepäin ja tehdä asioita toisin, kun omat virheensä näkee nyt paremmin.

Olin kyllä tietoinen jo silloin, että koira aistii tunnetilat. Yritin kyllä olla rento lenkeillä, mutta se ei näyttänyt auttavan.

Ota tämä oppimiskokemuksena. Voit ajatella niinkin, että tässä ei nyt ole kyse sinusta, vaan koirasta. Tietysti tämä asia myös herättää ikäviä tunteita. Tuli mieleen, että kiinnostaisiko sinua oppia lisää eläinten tunteista ja siitä, miten ne kokevat asioita? Minusta tuo on hyvin mielenkiintoinen aihe.

Näin se täytyy yrittää ajatella. Ja totta, tuo on kyllä mielenkiintoinen aihe. Siihen voisi olla hyvä tarkemmin perehtyä.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n kuvailusta voisin päätellä, että kyseessä oli arka pentu. Ei dominoiva, kuten kasvattaja aluksi sanoi.  Koirankouluttajasta olisi varmasti ollut iso apu, koska aran koiran kouluttaminen ei ole ihan yhtä yksiviivaista, kuin ns normaalin.  

Minulla on tällä hetkellä koira, joka oli pentuna todella arka. Pelkäsi ihan kaikkea. Toisia koiria, autoja, lenkkeilijöitä, jopa lintuja. On edelleen tosi arka, mutta homma on hallussa.

Koirani on myös todella herkkä havaitsemaan omat mielialani. Jos koira alkaa perseillä, katson ensimmäisenä peiliin, koska usein syy löytyy omasta mielentilasta. koirani imee ne itseensä kuin pesusieni, eikä sitä voi huijata. Minulla on kokemusta useista eri luonteisista koirista ja olen myös kouluttautunut koirankouluttajaksi, ihan vain omaksi ilokseni.  Olen monesti miettinyt, että jos kyseinen hauva olisi joutunut jonkun aloittelija käsiin, olisi luultavasti kodinvaihtokierteessä tai mullan alla. Aran koiran kouluttaminen voi olla pitkä ja kivinen tie.

Ap:n herkästi hermostuva luonne ja koiran arkuus eivät olleet mikään kovin hyvä mätsi. Jonkun tasapainoisemman yksilön kanssa lopputulos olisi voinut olla toinen. Älä siis syytä itseäsi tapahtuneesta. Käynti kokeneella ongelmakoirakouluttajalla olisi varmasti auttanut paljon, mutta jos oma luonne on herkästi stressaantuva, niin sitä olisi pitänyt osata työstää myös. Toiseksi paras ratkaisu tosiaan tässä kohtaa oli antaa koira osaavempiin käsiin. Ja ilmeisesti sopiva omistaja sen luonteelle löytyi, eli ap voi ajatella tehneensä koiralle palveluksen. 

Koira voi olla yhtä aikaa dominoiva ja arka. Sitä voisi verrata vaikka siihen, kun epävarma ihminen pyrkii kontrolloimaan ympäristöään.

Pelkoaggressiivisuus on olemukseltaan vähän samansuuntainen ilmiö.

Juu toki näin. Tarkoitinkin, että pelko oli ehkä se perimmäinen syy siellä taustalla. Jotkun koirat ovat tosin vain dominoivia ja sain käsityksen, että kasvattaja puhui tällaisesta koirasta. Moni erehtyy luulemaan pelkoa pelkäksi dominassiksi ja saa tilanteen sillä vain pahemmaksi. Moni tuli minullekin neuvomaan, että näytät sille koiralle vain kaapin paikan, niin kyllä se sillä lopettaa räyhäämisen. Sen jos olisin tehnyt niin koira olisi ollut varmaan lopullisesti pilalla. Ainakin niillä ohjeilla mitä sain. Pitää olla jämäkkä, mutta lempeä ja turvallinen.  Ja ymmärtäväinen. 

 

Toisesta koirastani saa hyvin sen kuva, että on tosi dominoiva... siihen asti kunnes joku paljastaa bluffin. Kulkee häntä pystyssä ja pullistelee. Mutta jos joku, vaikka 10 kertaa pienempi koira kerrankin ärähtää, oma koirani on joko katollaan alistumassa tai minun jalkojeni välissä piilossa. 

Sitä mietinkin, että onkohan koiran dominointi ollutkin pelokkuutta? Tämä olikin kummallinen paketti, kun tavallaan koira oli tosi itsevarman oloinen heti alkupäivistä lähtien eikä sylissäkään viihtynyt. Oli sellainen kovapäinen. Mutta sitten kuitenkin helposti pelkästi.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleisesti ottaen voisi sanoa ihan kaikille, että kun itse ei osaa, niin kannattaa hankkia ammattiapua. Jos oma kouluttaminen ei tuota toivottavaa tulosta, niin silloin tekee jotain väärin. Koiran kanssa pitää unohtaa oma ego ja oikeasti selvittää, mistä on kyse eikä syyttää koiraa päävikaiseksi.

Toki. Mutta tämä on päättymätön tie, ja epävarman ja ahdistuneen omistajan se vie vararikkoon helposti, jos ongelmat eivät ole helposti ratkeavaa lajia. Joko loppuu rahat, aika tai perheen voimavarat. On jännää, miten ensimmäiseksi käsketään viemään eläinlääkärille siltä varalta, että eläin ei ole terve. Ikään kuin jokainen mahdollinen terveysongelma siellä selviäisi, tai eläinlääkäri kysyisi, sattuuko johonkin tai onko muita ongelmia tai peräti nuppivikaa, ja koira kertoisi. Mutta jos ongelmat eivät lähde millään konstilla yhtään helpottamaan, ei voida missään vaiheessa todeta, että eläin ilmeisesti ei sittenkään ole terve, ja sitä ei pystytä auttamaan? Tai että ympäristönvaihdos pitäisi olla seuraava ratkaisumalli. Tuttava joutui useamman kerran henkihieverissä päivystykseen ampiaisallergian takia, ja lääkäri oli sanonut, että hän aivan vakavissaan ehdottaa, että muutat Grönlantiin. Meillä on taipumusta olla lopultakin aika arkajalkoja tämän tason muutosten suhteen, vaikka ne voivat olla ainoa varmasti toimiva keino. Turvaudumme mieluummin kohtalonuskoon. Sitten kärvistellään huonossa eläinsuhteessa, vaikka kaikki osapuolet kärsivät. 

 

Vaikka ongelmia aiheuttaisi oma lapsi, jossain menee raja, jonka jälkeen resursseja lakataan asteittain käyttämästä asiaan. Niitä vain ei ole rajattomasti ammennettavissa. Miksi koiraan pitäisi sitoutua maailmanloppuun asti muuten kuin muiden ihmisten kauneustajun tyydyttämiseksi, koska maailmassa ei saa tapahtua mitään pahaa tai edes ikävää? Ap oli realisti, se ei ole väärin. 

Näitä pohdintoja oli itsellänikin. Juuri se, että mikä on jo liikayrittämistä, missä menee se raja? Rajanveto ei ole helppoa. Ja kun tosiaan sitä voimaa ei ole rajattomasti. Loputtomiinkaan toki ei voi yrittää. Nyt jälkikäteen ajateltuna toki olisin vielä sen koirakoulu-kortin/koirakouluttaja katsonut, jos se olisikin lähtenyt sillä nopeammin ratkeamaan, mutta kai sekin pitää vain hyväksyä, että siinä tilanteessa voimat olivat päässeet liiaksi loppumaan. Sen tästä opin, että ajoissa kannattaa hakea apua, ennenkuin ollaan jo uupuneita, koska apua voi olla vaikea ottaa vastaan jos on liian pitkään kärvistellyt.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Ap:n jutuissa on liikaa ristiriitaisuuksia ja selittelyä. Mikä lie sitten totuus.

Kerrotko ne ristiriidat ja selittelyt?

-ap

Vierailija kirjoitti:

AP älä ota koiraa enää, et tuolla mielenterveydellä kykene eläimestä huolehtimaan.

 

Äläkä missään nimessä ota kodinvaihtajaa!! Kotimaiset kodinvaihtajat ovat pääosin ongelma tapauksia. Galgot taas ovat suurilta osin traumatisoituneita ja arkoja.

Etenkään kaltaisellesi ihmiselle ei galgo sovi. Muutenkin olisi hyvä olla kokemusta ja ymmärrystä vinttikoirista. 

En tietenkään juuri nyt ole ottamassakaan, olen tämän ketjun kautta käsitellytkin omia virheitä ja hakenut näkemyksiä. Mutta uskaltaisin väittää, että täällä Suomessa on monia koiranomistajia, joilla on taipuvaisuutta ahdistukseen/masennukseen ja pärjäävät koiran kanssa. Koira voi monilla jopa auttaa mielenterveyttä. Mutta tietysti tarvitsisi olla sopiva yksilö ja valmis kohtaamaan haasteet eritavoin.

-ap

Jotenkin en näe yhtään tuossa kuvauksessa dominoivaa koiraa, ainoastaan vilkkaan yksilön johon epävarmuutesi on tarttunut.

Meillä oli myös todella vilkas pentu, puri hirveästi, touhusi ja härväsi ihan_koko_ajan eikä esim. malttanut syliin ikinä. Ihana koira siitä tuli, ja pikkuhiljaa rauhoittui - silti oikeastaan vasta 4 vuotiaana alkoi malttaa esim. tervehtiä rauhallisemmin, vaikka sitä on pennusta asti systemaattisesti opetettu. Ja vielä nykyäänkin innostuessaan vetää, vaikka useimmiten muistaa kulkea nätisti. Ja haukkuu koulutuksesta huolimatta joillekin uroksille, vaikka on oikeasti hirveä mammanpoika...

En ymmärrä tuota, että lenkkeilyn aloittamisessa on ollut noin pitkä tauko. Lenkkeily pitää aloittaa heti, ensin pihamaalla ja käydä lyhyillä kävelyillä todella usein. Ymmärrän, jos toisten koirien luo ei halua päästää ennen kuin rokotukset tehoavat, mutta kyllä hihnassa kulkemiseen on hyvä totuttaa heti.

Jos koira on arka, pitää olla malttia ja rohkaista, ja järjestää hyviä kohtaamisia ihmisten ja luotettavien koirakamujen kanssa, vaikka ensin sisätiloissa ja vapaana.

Tässä jää jotenkin hämäräksi, että mitkä olivat niitä dominoivia piirteitä koirassa? Pentuaika on etenkin vilkkaan pennun kanssa ihan hirveää säätämistä ja menoa, ja olin itsekin välillä tosi väsynyt. Silti pennut ovat ihan vauvoja ja kakaroita tosi pitkään ja niiden kanssa pitäisi olla kärsivällinen.

Jotenkin tuntuu, että alkuaikojen ulkoilu ja ne hyvät, rennot kohtaamiset ihmisten ja koirien kanssa on tässä jääneet liian vähäisiksi ja se on ruokkinut herkän koiran pelkoja. Mutta hienoa, että sillä on nyt kaikki hyvin.