Lue keskustelun säännöt.
En pääse asiasta yli (liittyy koiraan)
05.03.2026 |
Nyt tulee pitkä viesti.
Meillä oli vuosi sitten koiranpentu, jota koko perheemme oli odottanut. Otin asioista paljon selvää ennen pennun tuloa ja hankimme pennun asialliselta kasvattajalta. Kasvattaja kyllä kertoi, että pentu voi olla dominoivampi tapaus ja vaatii jämäkkyyttä. Kokemusta on yhdestä koirasta lapsuuden perheessäni, joka oli ns. helppo koira. Ensimmäinen virhe oli, että luin asioista liikaakin, pelkäsin, stressasin. Kun pentu tuli, en pystynyt ottamaan rennosti. Mietin kokoajan koulutukselliselta näkökulmalta asioita (ei saa mennä sohvalle yms.).
Pentu puri tosi paljon aluksi. Iho meni naarmuille ja vaatteita rikki. Ei ollut silloin sellainen kauheasti sylissä viihtyvä. Pentu tuhosi (niinkuin ne monesti tekevät) paikkoja aika paljon. Yritettiin pitää portteja joka huoneessa, jotta suuremmilta tuhoilta vältyttäisiin ja jotta esim. saisi syödä rauhassa.
Sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä, pentu oli tosi varuillaan. Häntä alhaalla, kroppa jännittyneenä, veti paljon. Yritin lukea ohjeita tähän, treenailla namien kanssa. Rauhallisemmassa paikassa lenkkeillessä ei tätä ongelmaa ollut. Mutta lenkit muuttuivat päivä päivältä hirveämmäksi, varsinkin kun kokoa alkoi tulla. Ja koira alkoi haukkumaan myös ikkunasta jokaista kävelijää, varsinkin koiria. Koiralle tuli emätintulehduskin, joka ilmeisesti voi olla yleinenkin, mutta pohdein kyllä stressin vaikutusta tähän.
Koira tuhosi edelleen paikkoja, vaikka luita ja leluja oli saatavilla. Rupesi uupumus kasvamaan. Yöunet olivat jääneet lyhyemmiksi. Riitojakin rupesi tulemaan herkemmin puolison kanssa. En enää jaksanut. Tiesin, että koirakouluun olisi voinut vielä yrittää mennä mutta olin jo niin täynnä ohjeita ja neuvoja, mitä olin lukenut kun ne eivät tuntuneet toimivan. Olin ollut pennun kanssa paljon kahdestaan, kun olin työttömänä samalla. Tuntuu kuin vajaa puoli vuotta olisi mennyt pelkässä koirakuplassa. Vaikka kyllä koko perhe osallistuikin tähän, mutta tietysti päivät olin yksin. En kuitenkaan ollut saanut luotua pentuun sellaista sidettä mitä olin ajatellut (virheajatus tämäkin, nyt tiedän että se voi tulla vasta ajan kanssa).
Päätimme etsiä sille uuden kodin. Ja löysimmekin hyvän, jossa asuinalue oli rauhallisempi (vaikka emme itsekkään missään kaupungin vilinässä asu, aika perus omakotitaloalueella). Ikävää ei tullut heti sen jälkeen, mutta sitten viime syksynä alkoi ikävä ja suru tulla esiin. Kävimme koiraa katsomassakin, sillä oli kaikki hyvin. Se tulikin iloisesti lasten syliin ja oli intoa täynnä. Se oli jo tottunut muihin koiriin ja muutenkin asiat olivat menneet hyvin. Vähän oli kuulemma ehkä vielä lenkkeillessä haastetta riippuen tilanteesta, mutta ei mitään suurempaa.
Jatkuu...
Kommentit (199)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.
Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.
Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.
Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.
Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.
Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.
Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.
Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.
Sama ohjeistus meillä, mutta meillä ei ole kellään tutulla koiraa niin ei päästy totuttelemaan niin. Näin jälkikäteen mietittynä, olisi tarvinnut johonkin penturyhmään mennä. Ei kylläkään lapsuudenkoiranikaan ei käynyt missään penturyhmissä eikä nähnyt ketään tuttua koiraa erikseen, mutta silti siitä kasvoi hyvin tasapainoinen.
Pureminen kiellettiin ja yritettiin tarjota ohjeiden mukaan tilalle purulelua/luuta, ei auttanut. Kiljahtamisenkin olisi pitänyt auttaa, ei auttanut.
Ja ymmärrän ettei pentu ole valmis hihnassakulkija. Niinkuin kirjoitinkin, niin ohjeiden mukaan ja namien kanssa treenailtiin ohittamisia yms. Ja siis minä en paennut kotiin, pikemminkin koira pakeni. Pakko kuitenkin kadullakin on oppia kävelemään, tässä lähistöllä on muitakin koiria jotka täällä kävelevät (ei tämä niin vilkas alue kuitenkaan ole, normi omakotitaloalue). Ei aina voinut autolla lähteä lenkille jonnekkin metsään.
-ap
Jos koira ei ole saanut positiivisia kontakteja muihin koiriin sosiaalistumiskauden aikana, niin se vaikuttaa koiran käytökseen.
Puremistakin on monenlaista, pitää osata tulkita tilannetta. Koira voi esim. kaluta sormia kun vaihtuvat hampaat vaivaavat. Silloin toimii luun tai purulelun antaminen. Jos taas koira hyökkäilee kiinni, niin silloin kyse on dominoinnista eikä silloin palkita koiraa luulla. Toisaalta pennut kokeilevat kaikkea suullaan.
Tarkoitin kotiin pakenemisella sitä, että koska sinä olet koiran mukana mennyt kotiin, niin koiran silmissä sinäkin olet paennut, ja näin olet vahvistanut koiran pelkokäyttäytymistä.
Tällainen arkuus koiralla voi johtua puutteellisesta sosiaalistumisesta ympäristöön.
Koirilla mörkökausi on ihan todellinen ja normaali ilmiö myös.
Siihen voi mennä vuosia, että koiran käytös on toivotunlaista, teillähän koira oli hyvin vähän aikaa. Ei puolivuotiaalta voi odottaa vielä kummempia käytöstapoja.
Kadulla pitää opetella kävelemään, mutta koiralle on hyvä tarjota myös stressittömämpää ulkoilua. Jos se edellyttää autolla metsään menoa, niin sitten vaan tehdään niin.
Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.
Kai joskus ulkoilun jälkeen tarvitsee sinne kotiinkin mennä? Kuka sanoi että olisin sinne heti mennyt. Ja kun jotkut taas ohjeistavat että stressi ei saa kasvaa liiaksi, niin ei siksikään liian pitkiä lenkkejä voinut kaduilla tehdä. Edelleenkin, ohjeiden mukaan namien kanssa treenailtiin. Mutta se stressi alkoi koiralla viimeistään, kun ensimmäinen vastaantulija saapui.
Ei kaikkia päivän lenkkejä voi korvata niin että aina autoon ja metsään. Silloin näen kyllä ennemminkin asuinympäristön epäsopivana jos tuohon lähdetään.
Olen täällä jo useampaan kertaan sen jo todennutkin, että olisi pitänyt mennä pentukurssille ja muutenkin aikaisemmin kaduille ulkoilemaan, vaikka kovasti siitäkin ohjeistetaan, että pitäisi odottaa rokotesuojaan saakka. Tekisin asioita toisin, niinkuin jo aloituksessa mainitsinkin. Toki kyllä pentu näki ohikulkijoita jo ensimmäisistä päivistä lähtien.
-ap
AP, mä luulen, että sisimmässäsi tiedät totuuden kun luet omat viestisi. Koira oli haastava pentu ja se ei sopinut teidän perheeseen (ihmiset ja/tai ympäristö olivat vääriä). Pentu oli dominoiva ja haastava yksilö, ehkä epäsopiva koirarotu. Sinulla itselläsi oli/on haastava elämänvaihe. Sinä toimit ihan oikein. Yritit mahdollisimman pitkään, ehkä pidempään kuin moni muu ja sitten ymmärsitte luopua pennusta. Uusi koti ja ympäristö oli pennulle selkeästi parempi ja luultavasti myös uudella omistajalla on haasteensa koiran kanssa (joita hän ei sinulle halunnut kertoa). Anna pettymyksen ja surun tulla ja päästä niistä sitten irti. Päästä irti myös "hassuista odotuksista/olettamuksista", tottakai te voitte hankkia koiran vaikka vanhin lapsi kohta muuttaakin pois kotoa. Hän pääsee sitten elämään koiraelämää aina kun vierailee vanhemmillaan.
Sinä olet koiraihminen eikä tämä tapaus muuta sitä. Ehkä enemmänkin kertoo siitä, että ymmärsitte koiraihmisenä fiksusti luopua pennusta kun sen aika oli. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia että 6 kk pentu on ihan mahdoton. Myös ton ikäisellä alkaa pelottaa moni asia mitä ei ennen pelännyt. Älä ota enää uutta koiraa. Koiralla on peilisoluja joilla se aistii omistajan tunnetiloja. Ette vaikuta koiraihmisiltä kun perusjutuissa ymmäryksenkim osalta haasteita.
Miten olen sitten ennen koiran kanssa pärjännyt, jos en muka ole koiraihminen? 9 vuotiaasta asti omistanut koiran ja hoitokoiraakin hoitanut. Ei ole ollut ongelmia. Pidän koirista ja olen aina halunnut hoitaa niitä hyvin. Ymmärrän kyllä että pennut ovat pentuja, mutta en usko että tuo mitä oli, oli tavanomaista käytöstä. Om myös eri kohdata 10 kg pentu vs. 25 kg. Pienen koiran haukuntakin on vähän eri desibeliä kuin ison. Aloituksessa kun en kaikkea pystynyt mainita, niin jos olet lukenut muita viestejäni tässä ketjussa, ehkä saat paremman ymmärryksen. Tai sitten et. Ei näin kirjoittamalla kuitenkaan pysty täysin sitä todellisuutta kuvata mitä oli. Tai jos ei ole omistanut itse oikeasti haastavaa yksilöä pentuna, niin ei välttämättä ymmärrä.
-ap
Kyllä tuo ihan tavalliselta stressaantuneen koiran käytökseltä kuulosti.
Totta kai iso koira haukkuu kovempaa kuin pieni, ei siinä mitään ihmeellistä ole. En ymmärrä, miten tuollaiset asiat ovat tulleet yllätyksenä, ja miksi esim. haukku on koettu niin häiritsevänä.
En syyttäisi koiraa siitä, jos omistaja ei ole osannut toimia sen kanssa oikein.
No jos kaupungilla menee haukkuva pikkukoira, ei juuri kukaan noteeraa. Mutta katsoppas ihmisten reaktioita, kun siellä haukkuu samalla vauhdilla esim. saksanpaimenkoira tai labbis. Kyllä muuten saa enemmän huomiota ja sitä myös pelätään enemmän. Miksi? No koska sitä ei koeta normaaliksi käytökseksi isommilla koirilla.
Haukahduksillakin on eronsa. Koira voi vaikka ilmoittaa haukulla ja jopa heiluttaa häntää samalla. Mutta jos se menee sellaiseksi pelokkaaksi haukkumiseksi, niin näen sen ongelmana. Aika harva sellaista jaksaa alituiseen sisällä kuunnella.
-ap
Ja en tässä nyt tarkoittanut, etteikö pikkukoiriakin kuuluisi kouluttaa. Mutta koska hallittavuus on niillä helpompaa ja haukku hiljaisempaa, ei koulutukseen tunnuta niin helposti panostavan kuin isompien kohdalla.
-ap
Iso ja haukkuva koira on oikeasti pelottava sellaisen ihmisen mielestä, joka ei ole "koiraihminen". Se haukku siis ei ole silloin vain häiritsevää, vaan voi olla oikeasti pelottavaa.
Koiraihmiset eivät aina näytä ymmärtävän tätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja. Tutustu galgoihin.
tai podencoihin
YLIPÄÄTÄÄ
adopt DO nOT shop
älkää tuotako lisää koiria maailmaan
Podenco on hyvin aktiivinen rotu, en suosittele aloittajalle. Galgo täysin eri asia. Vaatii vapaana juoksua aidatulla alueella, mutta muuten yleensä kotioloissa aivan ihania kainaloisia. Suosittelen tutustumaan.
Galgot ovat kaltoin kohdeltuja ja usein traumatisoituneita. Ei ehkä ap: perheelle.
Kyllä, on hyvin arkoja ja pelokkaita galgoja. Ja sitten on myös iloisia, luottavaisia ja reippaita galgoja, tai joista hyvin nopeasti tulee sellaisia kun huomaavat ettei tarvitse enää pelätä. Meillä on näitä kaikkia. Äärimmäisen kivoja kotikoiria.
On yhdistyksiä, jotka eivät noita pahimmin traumatisoituneita edes tuo Suomeen. Suosittelen sellaista.
"Entä jos miettisitte aikuisen kodinvaihtajan ottamista? Etsisitte ajan kanssa kivan rauhallisen perhekoiran, josta on jouduttu luopumaan muista kuin koiraan liittyvistä syistä, esim. omistajan kuoleman vuoksi. Sellaisiakin on!"
Hyvin vähissä ovat. Tai sitten pitäisi jo valmiiksi olla hyvä suhde kasvattajaan, ja sitten toivotaan josko hänen kasvattinsa olisikin yhtäkkiä kotia vailla. Me etsimme vuosia, turhaan. Onneksi löysimme nuo galgot. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Montaa rotua meillä on ollut ja nämä menivät kaiken yli. Upeita koiria.
Okei, ap, teit täysin oikein kun annoit pennun pois. Varsinkin lapsiasi kohtaan, oikeasti. Piti ihan lukaista koko ketju etten ollut vastannut vielä, kerroin oman tilanteeni juuri johonkin samankaltaiseen ketjuun hetki sitten.
Kasvoin ongelmakoiraperheessä. Menemättä yksityiskohtiin tuo koira ei todennäköisesti oikeasti ollut vaan normaali pääkopastaan. Tilanne oli lapsena todella ahdistava ja pilasi minulta koirat loppuelämäksi, koin että olin itse tehnyt jotain väärin kun meillä ei ollut samanlaista koiraa kuin muilla. Koira oli käytökseltään aina vähän kummallinen ja tilanne paheni ja paheni vuosien mittaan. Koira oli aggressiivinen ja meille ei voinut tulla vieraita, eikä tuo koira osannut rauhoittua ollenkaan. Siis jos pihalla meni jotain, se huusi ja vinkui kunnes siltä lähti ääni. Ravasi ja läähätti. Sisäsiistiksi koira ei myöskään oppinut. Jos sen yritti ottaa oleskelemaan pihalle hihnassa, se söi ja repi kaiken mitä eteen tuli. Lenkitys oli kamalaa, ja se sysättiin minulle, ala-asteikäiselle lapselle. Arvatkaa vaan pääsikö irti useasti.
Jossain vaiheessa vanhempani luovuttivat ihan täysin tuon koiran suhteen eikä sen elämä ollut hyvä. En tajua mikseivät he antaneet sitä pois tai lopettaneet, muistan itkeneeni lapsena useaan otteeseen sitä miten paljon tuo koira rajoitti kaikkea. Miksi meidän koiraa ei voinut viedä kylään tai mökille. Miksi se ei voinut istua rauhassa sohvalla vieressä. Mutta toisaalta koin olevani hirviö kun ajattelin noin.
Nyt aikuisena en pysty enää ikinä ottamaan koiraa ja seurustelu koiraihmisen kanssa on täysin pois laskuista. Pidän eläimistä, mutta en pysty enää ikinä asumaan koiran kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On täysin normaalia että 6 kk pentu on ihan mahdoton. Myös ton ikäisellä alkaa pelottaa moni asia mitä ei ennen pelännyt. Älä ota enää uutta koiraa. Koiralla on peilisoluja joilla se aistii omistajan tunnetiloja. Ette vaikuta koiraihmisiltä kun perusjutuissa ymmäryksenkim osalta haasteita.
Miten olen sitten ennen koiran kanssa pärjännyt, jos en muka ole koiraihminen? 9 vuotiaasta asti omistanut koiran ja hoitokoiraakin hoitanut. Ei ole ollut ongelmia. Pidän koirista ja olen aina halunnut hoitaa niitä hyvin. Ymmärrän kyllä että pennut ovat pentuja, mutta en usko että tuo mitä oli, oli tavanomaista käytöstä. Om myös eri kohdata 10 kg pentu vs. 25 kg. Pienen koiran haukuntakin on vähän eri desibeliä kuin ison. Aloituksessa kun en kaikkea pystynyt mainita, niin jos olet lukenut muita viestejäni tässä ketjussa, ehkä saat paremman ymmärryksen. Tai sitten et. Ei näin kirjoittamalla kuitenkaan pysty täysin sitä todellisuutta kuvata mitä oli. Tai jos ei ole omistanut itse oikeasti haastavaa yksilöä pentuna, niin ei välttämättä ymmärrä.
-ap
Kyllä tuo ihan tavalliselta stressaantuneen koiran käytökseltä kuulosti.
Totta kai iso koira haukkuu kovempaa kuin pieni, ei siinä mitään ihmeellistä ole. En ymmärrä, miten tuollaiset asiat ovat tulleet yllätyksenä, ja miksi esim. haukku on koettu niin häiritsevänä.
En syyttäisi koiraa siitä, jos omistaja ei ole osannut toimia sen kanssa oikein.
No jos kaupungilla menee haukkuva pikkukoira, ei juuri kukaan noteeraa. Mutta katsoppas ihmisten reaktioita, kun siellä haukkuu samalla vauhdilla esim. saksanpaimenkoira tai labbis. Kyllä muuten saa enemmän huomiota ja sitä myös pelätään enemmän. Miksi? No koska sitä ei koeta normaaliksi käytökseksi isommilla koirilla.
Haukahduksillakin on eronsa. Koira voi vaikka ilmoittaa haukulla ja jopa heiluttaa häntää samalla. Mutta jos se menee sellaiseksi pelokkaaksi haukkumiseksi, niin näen sen ongelmana. Aika harva sellaista jaksaa alituiseen sisällä kuunnella.
-ap
Ja en tässä nyt tarkoittanut, etteikö pikkukoiriakin kuuluisi kouluttaa. Mutta koska hallittavuus on niillä helpompaa ja haukku hiljaisempaa, ei koulutukseen tunnuta niin helposti panostavan kuin isompien kohdalla.
-ap
Iso ja haukkuva koira on oikeasti pelottava sellaisen ihmisen mielestä, joka ei ole "koiraihminen". Se haukku siis ei ole silloin vain häiritsevää, vaan voi olla oikeasti pelottavaa.
Koiraihmiset eivät aina näytä ymmärtävän tätä.
Koiran hännän heilutuskaan ei aina tarkoita ystävällisyyttä, vaan voi johtua myös hermostuneisuudesta. Älkää tuijottako pelkkää häntää, kun koira osoittaa mielialansa kokonaisvaltaisesti korvien asennolla, silmillään, suupielillään ja asennollaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja. Tutustu galgoihin.
tai podencoihin
YLIPÄÄTÄÄ
adopt DO nOT shop
älkää tuotako lisää koiria maailmaan
Podenco on hyvin aktiivinen rotu, en suosittele aloittajalle. Galgo täysin eri asia. Vaatii vapaana juoksua aidatulla alueella, mutta muuten yleensä kotioloissa aivan ihania kainaloisia. Suosittelen tutustumaan.
Galgot ovat kaltoin kohdeltuja ja usein traumatisoituneita. Ei ehkä ap: perheelle.
Kyllä, on hyvin arkoja ja pelokkaita galgoja. Ja sitten on myös iloisia, luottavaisia ja reippaita galgoja, tai joista hyvin nopeasti tulee sellaisia kun huomaavat ettei tarvitse enää pelätä. Meillä on näitä kaikkia. Äärimmäisen kivoja kotikoiria.
On yhdistyksiä, jotka eivät noita pahimmin traumatisoituneita edes tuo Suomeen. Suosittelen sellaista.
"Entä jos miettisitte aikuisen kodinvaihtajan ottamista? Etsisitte ajan kanssa kivan rauhallisen perhekoiran, josta on jouduttu luopumaan muista kuin koiraan liittyvistä syistä, esim. omistajan kuoleman vuoksi. Sellaisiakin on!"
Hyvin vähissä ovat. Tai sitten pitäisi jo valmiiksi olla hyvä suhde kasvattajaan, ja sitten toivotaan josko hänen kasvattinsa olisikin yhtäkkiä kotia vailla. Me etsimme vuosia, turhaan. Onneksi löysimme nuo galgot. Niitä on tuhansia ja taas tuhansia. Montaa rotua meillä on ollut ja nämä menivät kaiken yli. Upeita koiria.
Galgo on vinttikoira ja sillä on vinttikoiran tarpeet ja tavat.
Ilmeisesti sinä toimit jossain yhdistyksessä joka näitä espanjasta maahan tuo. Sen verran sitkeästi olet niitä nyt tässä ketjussa mainostanut
Vierailija kirjoitti:
Okei, ap, teit täysin oikein kun annoit pennun pois. Varsinkin lapsiasi kohtaan, oikeasti. Piti ihan lukaista koko ketju etten ollut vastannut vielä, kerroin oman tilanteeni juuri johonkin samankaltaiseen ketjuun hetki sitten.
Kasvoin ongelmakoiraperheessä. Menemättä yksityiskohtiin tuo koira ei todennäköisesti oikeasti ollut vaan normaali pääkopastaan. Tilanne oli lapsena todella ahdistava ja pilasi minulta koirat loppuelämäksi, koin että olin itse tehnyt jotain väärin kun meillä ei ollut samanlaista koiraa kuin muilla. Koira oli käytökseltään aina vähän kummallinen ja tilanne paheni ja paheni vuosien mittaan. Koira oli aggressiivinen ja meille ei voinut tulla vieraita, eikä tuo koira osannut rauhoittua ollenkaan. Siis jos pihalla meni jotain, se huusi ja vinkui kunnes siltä lähti ääni. Ravasi ja läähätti. Sisäsiistiksi koira ei myöskään oppinut. Jos sen yritti ottaa oleskelemaan pihalle hihnassa, se söi ja repi kaiken mitä eteen tuli. Lenkitys oli kamalaa, ja se sysättiin minulle, ala-asteikäiselle lapselle. Arvatkaa vaan pääsikö irti useasti.
Jossain vaiheessa vanhempani luovuttivat ihan täysin tuon koiran suhteen eikä sen elämä ollut hyvä. En tajua mikseivät he antaneet sitä pois tai lopettaneet, muistan itkeneeni lapsena useaan otteeseen sitä miten paljon tuo koira rajoitti kaikkea. Miksi meidän koiraa ei voinut viedä kylään tai mökille. Miksi se ei voinut istua rauhassa sohvalla vieressä. Mutta toisaalta koin olevani hirviö kun ajattelin noin.
Nyt aikuisena en pysty enää ikinä ottamaan koiraa ja seurustelu koiraihmisen kanssa on täysin pois laskuista. Pidän eläimistä, mutta en pysty enää ikinä asumaan koiran kanssa.
Minä olen elänyt tämmöisen koiran kanssa 5 vuotta ja tuskaiselta tuntuu ja olen aivan loppu. Olin loppu koiran ollessa n 6kk vanha mutta vielä en ole luovuttanut. Joka päivä se on silti mielessä ja pohdin vain että tätäkö tämä on vielä n 10 vuotta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoista keskustelua.
Meillä koiran hankinta haaveissa.
Edellinen oli tolleri eli noutaja ja ajattelen, juuri oikea minulle. Jotenkin 'sohvaperunat' ei oikein itselleni ole mieleen. Mutta miten välttää se, etten saisi itselleni liian haastavaa koiraa.
Koira ei ollut sinulle/teille oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap.lla on liian vähän kokemusta noin vaativalle yksilölle.
KOKENUT koiraihminen ei lue opuksia vaan ongelmien eteen tullessa hankkii tietoa samassa tilanteessa olleilta tai kääntyy kasvattajan puoleen.
Ostajana myös tietää mitä pennusta halutaan ja tuo ne asiat esille.
Koskaan en ole ottanut pentua joka ei vastaa ominaisuuksiltaan sitä mitä siitä halutaan. Söpö ulkonäkö ei riitä. Viimeksi odotin vuoden että oikeanlainen pentu syntyi ko.kasvattajalle.
Ei se riitä että joskus lapsuudessa koira ollut.
Koira on meillä lapsille kaveri ja niillä ei ole käsitystäkään siitä työn määrästä mikä koiran kanssa on tehty. Ei meillä lapset seurauttaisi koiraa jos sitä ei sille olisi opetettu. Plus kaikki muut temput ja asiat.
Oikein toimit että luovuitte pennusta hyvissä ajoin. Vaikeampaa koiralle on sopeutua uuteen kotiin aikuisena kun vanhat tavat ja toimintamallit ovat pinttyneet. Isompi työ uudelle omistajalle sekä koiralle korjata virheet mitä sen kanssa on pentuna tehty.
Vinkkinä kaikille pentuhuumassa eläville että jos yhtään mietityttää niin älkää ottako. Usein alitajunta kertoo sen että kannattaako vielä odottaa sitä oikeaa hetkeä ja yksilöä.
Tässä aloituksessa mietityttää itse kasvattajana, että miksei palautettu hänelle? Eikö hän ollut tukena? Eikö kerrottu edes että ei lähde arki sujumaan tai ollaan jopa jonkinlaisessa katkeamispisteessä :(
Hyvä tietysti, että löytyi ihana koti koiralle ja turha siitä nyt enää on itseään ruoskia kun maito on maassa.
Aikuinen jo rauhalliseksi havaittu kodinvaihtaja voisi olla hyvä teidän perheelle, mutta kertoisin rehellisesti että näin on käynyt pennun kanssa, etsitte sitten millaista koiraa tahansa. Itselläni olisi hieman varautunut olo myydä pentu tai luovuttaa minulle palautunut aikuinen kotiin, jossa on toimittu näin, ilman että jotain on selkeästi muuttunut.
Esimerkiksi koira voi sairastua tai vanhana muuttua sellaiseksi, ettei sen hoito ole pelkkää auvoa. Koira voi myös hyvistäkin jalostusvalinnoista huolimatta olla "pettymys" tai sellainen, että siitä onkin enemmän murhetta kuin odotettiin, eikä se esimerkiksi sovellukaan niihin unelmiin mitä omistaja ehti kuvitella. Minullekin on käynyt näin, myös kalliin tuontikoiran kanssa, joka ei soveltunutkaan jalostukseen eikä harrastuksiin.
Koira on elävä olento ja vaikka en haluaisi että kukaan kitkuttaa itselleen sopimattoman koiran kanssa, ei koiraa pitäisi myöskään heittää pois kun se on vauvana tai vanhuksena hankala. Eri asia jos koira on vaarallinen tai sen vaivat ovat sellaisia, ettei sen ole hyvä olla missään.
Minulle on palautunut pari pentua, joissa ei ollut mitään vikaa, ne vain olivat koiranpentuja... Sitten on palautunut yksi, koska tuli ihan kauhea elämänmuutos perheelle. Ja sitten kerran on palautunut koira, jolla oikeasti oli käytöksessä vikaa enkä ihmettele, ettei perhe pärjännyt. Hyvitin osan hinnasta ja koiraa koulutettiin ja tutkittiin. Mitään kipuja ei löytynyt, se vain oli tosi hermokimppu ja terävämpi mitä rotuun kuuluu. Meni hyvälle ystävälleni, jolla ei lapsia ja joka pystyi pitämään vähän arvaamatonta koiraa metsän keskellä ilman että kukaan stressaantuu tai joutuu varomaan.
Nämä eivät aina ole helppoja asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa se, että.miten te perheenä päädyitte tuohon labbismixiin? Sanoit ottaneesi paljon selvää
Itselläni on ensimmäinen labbis. Hän on nyt 4,5kk vanha. Minulla ei ollut kokemusta noutajista, aikaisemmin mulla on ollut saksanpaimenkoira, ja erilaisia seropeja. Olen oppinut sen, että tällä yksilöllä on ainakin vahva "työvietti" ja on äänille tosi herkkä, juuri samasta syystä. Nämä vaativat jäätävästi aivojen kanssa aktiviteettia ja liikuntaa. Jopa tämä näin pieni. Ovat myös ihmisrakkaita, mutta omaavat myös jäärämäisen pään, jos päättävät olla tekemättä jotakin. Oppimiskyky on nopea, mutta koko ja pennun normaali riehaantuminen saa aikaa tilanteita. Minäkin luin näistä etukäteen, mutta olen silti ollut yllättynyt, kuinka vahvaa vietit ovat. Käviköhän sinulle samoin? Minä tosin olen itsekin innostunut enemmän esim. Järjestyksessä, joten siinä mielessä "mulla kävi hyvin." Ja niin, tämä yksilö on ollut myös pelokas. Tarkkailee niin paljon ympäristöään ja kaikki kumma on alkuun jännittävää. Silloin mä olen piiloitellut nameja maahan ja pyytänyt etsimään ja koira on rauhoittunut sillä.
Se mitä pito sanomani oli, ettet ole ainoa, joka hämmästyy kuinka kovat vietit näillä on. Meidän pentueessa on muitakin kuin minä joka näin sanoo.
Luettiin kyllä labbisten luonteesta ja ajateltiin soveltuvan meille. Enkä edelleenkään täysin pysty sanomaan, etteikö välttämättä soveltuisi, en päässyt koskaan elämään aikuisen labbiksen kanssa niin siitä ei kokemusta. Ja riippuen toki yksilöstä. Toki tuhoamisvimma ja tuo mainitsemasi jääräpäisyys kyllä yllätti. Tuota namien piilottelua en vain lenkeillä uskaltanut tehdä, ettei opi syömään ojista mitään. Ovat niin persoja syömään kaikkea.
Mutta totta kyllä, kovat vietit on.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.
Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.
Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.
Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.
Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.
Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.
Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.
Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.
Sama ohjeistus meillä, mutta meillä ei ole kellään tutulla koiraa niin ei päästy totuttelemaan niin. Näin jälkikäteen mietittynä, olisi tarvinnut johonkin penturyhmään mennä. Ei kylläkään lapsuudenkoiranikaan ei käynyt missään penturyhmissä eikä nähnyt ketään tuttua koiraa erikseen, mutta silti siitä kasvoi hyvin tasapainoinen.
Pureminen kiellettiin ja yritettiin tarjota ohjeiden mukaan tilalle purulelua/luuta, ei auttanut. Kiljahtamisenkin olisi pitänyt auttaa, ei auttanut.
Ja ymmärrän ettei pentu ole valmis hihnassakulkija. Niinkuin kirjoitinkin, niin ohjeiden mukaan ja namien kanssa treenailtiin ohittamisia yms. Ja siis minä en paennut kotiin, pikemminkin koira pakeni. Pakko kuitenkin kadullakin on oppia kävelemään, tässä lähistöllä on muitakin koiria jotka täällä kävelevät (ei tämä niin vilkas alue kuitenkaan ole, normi omakotitaloalue). Ei aina voinut autolla lähteä lenkille jonnekkin metsään.
-ap
Jos koira ei ole saanut positiivisia kontakteja muihin koiriin sosiaalistumiskauden aikana, niin se vaikuttaa koiran käytökseen.
Puremistakin on monenlaista, pitää osata tulkita tilannetta. Koira voi esim. kaluta sormia kun vaihtuvat hampaat vaivaavat. Silloin toimii luun tai purulelun antaminen. Jos taas koira hyökkäilee kiinni, niin silloin kyse on dominoinnista eikä silloin palkita koiraa luulla. Toisaalta pennut kokeilevat kaikkea suullaan.
Tarkoitin kotiin pakenemisella sitä, että koska sinä olet koiran mukana mennyt kotiin, niin koiran silmissä sinäkin olet paennut, ja näin olet vahvistanut koiran pelkokäyttäytymistä.
Tällainen arkuus koiralla voi johtua puutteellisesta sosiaalistumisesta ympäristöön.
Koirilla mörkökausi on ihan todellinen ja normaali ilmiö myös.
Siihen voi mennä vuosia, että koiran käytös on toivotunlaista, teillähän koira oli hyvin vähän aikaa. Ei puolivuotiaalta voi odottaa vielä kummempia käytöstapoja.
Kadulla pitää opetella kävelemään, mutta koiralle on hyvä tarjota myös stressittömämpää ulkoilua. Jos se edellyttää autolla metsään menoa, niin sitten vaan tehdään niin.
Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.
Kai joskus ulkoilun jälkeen tarvitsee sinne kotiinkin mennä? Kuka sanoi että olisin sinne heti mennyt. Ja kun jotkut taas ohjeistavat että stressi ei saa kasvaa liiaksi, niin ei siksikään liian pitkiä lenkkejä voinut kaduilla tehdä. Edelleenkin, ohjeiden mukaan namien kanssa treenailtiin. Mutta se stressi alkoi koiralla viimeistään, kun ensimmäinen vastaantulija saapui.
Ei kaikkia päivän lenkkejä voi korvata niin että aina autoon ja metsään. Silloin näen kyllä ennemminkin asuinympäristön epäsopivana jos tuohon lähdetään.
Olen täällä jo useampaan kertaan sen jo todennutkin, että olisi pitänyt mennä pentukurssille ja muutenkin aikaisemmin kaduille ulkoilemaan, vaikka kovasti siitäkin ohjeistetaan, että pitäisi odottaa rokotesuojaan saakka. Tekisin asioita toisin, niinkuin jo aloituksessa mainitsinkin. Toki kyllä pentu näki ohikulkijoita jo ensimmäisistä päivistä lähtien.
-ap
Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.
Koiranpentu ihmetteli miksi käyttäydytte noin omituisesti. Paras keino pennun puremiseen on, että ei anna sille silloin lainkaan huomiota. Valitettavasti pentu puree, jotkut jopa lähes vuoden vanhaksi saakka
Tuotakin kokeiltiin, ettei anneta huomiota. Pureminen vaan jatkui.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.
Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.
Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.
Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.
Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.
Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.
Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.
Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.
Sama ohjeistus meillä, mutta meillä ei ole kellään tutulla koiraa niin ei päästy totuttelemaan niin. Näin jälkikäteen mietittynä, olisi tarvinnut johonkin penturyhmään mennä. Ei kylläkään lapsuudenkoiranikaan ei käynyt missään penturyhmissä eikä nähnyt ketään tuttua koiraa erikseen, mutta silti siitä kasvoi hyvin tasapainoinen.
Pureminen kiellettiin ja yritettiin tarjota ohjeiden mukaan tilalle purulelua/luuta, ei auttanut. Kiljahtamisenkin olisi pitänyt auttaa, ei auttanut.
Ja ymmärrän ettei pentu ole valmis hihnassakulkija. Niinkuin kirjoitinkin, niin ohjeiden mukaan ja namien kanssa treenailtiin ohittamisia yms. Ja siis minä en paennut kotiin, pikemminkin koira pakeni. Pakko kuitenkin kadullakin on oppia kävelemään, tässä lähistöllä on muitakin koiria jotka täällä kävelevät (ei tämä niin vilkas alue kuitenkaan ole, normi omakotitaloalue). Ei aina voinut autolla lähteä lenkille jonnekkin metsään.
-ap
Jos koira ei ole saanut positiivisia kontakteja muihin koiriin sosiaalistumiskauden aikana, niin se vaikuttaa koiran käytökseen.
Puremistakin on monenlaista, pitää osata tulkita tilannetta. Koira voi esim. kaluta sormia kun vaihtuvat hampaat vaivaavat. Silloin toimii luun tai purulelun antaminen. Jos taas koira hyökkäilee kiinni, niin silloin kyse on dominoinnista eikä silloin palkita koiraa luulla. Toisaalta pennut kokeilevat kaikkea suullaan.
Tarkoitin kotiin pakenemisella sitä, että koska sinä olet koiran mukana mennyt kotiin, niin koiran silmissä sinäkin olet paennut, ja näin olet vahvistanut koiran pelkokäyttäytymistä.
Tällainen arkuus koiralla voi johtua puutteellisesta sosiaalistumisesta ympäristöön.
Koirilla mörkökausi on ihan todellinen ja normaali ilmiö myös.
Siihen voi mennä vuosia, että koiran käytös on toivotunlaista, teillähän koira oli hyvin vähän aikaa. Ei puolivuotiaalta voi odottaa vielä kummempia käytöstapoja.
Kadulla pitää opetella kävelemään, mutta koiralle on hyvä tarjota myös stressittömämpää ulkoilua. Jos se edellyttää autolla metsään menoa, niin sitten vaan tehdään niin.
Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.
Kai joskus ulkoilun jälkeen tarvitsee sinne kotiinkin mennä? Kuka sanoi että olisin sinne heti mennyt. Ja kun jotkut taas ohjeistavat että stressi ei saa kasvaa liiaksi, niin ei siksikään liian pitkiä lenkkejä voinut kaduilla tehdä. Edelleenkin, ohjeiden mukaan namien kanssa treenailtiin. Mutta se stressi alkoi koiralla viimeistään, kun ensimmäinen vastaantulija saapui.
Ei kaikkia päivän lenkkejä voi korvata niin että aina autoon ja metsään. Silloin näen kyllä ennemminkin asuinympäristön epäsopivana jos tuohon lähdetään.
Olen täällä jo useampaan kertaan sen jo todennutkin, että olisi pitänyt mennä pentukurssille ja muutenkin aikaisemmin kaduille ulkoilemaan, vaikka kovasti siitäkin ohjeistetaan, että pitäisi odottaa rokotesuojaan saakka. Tekisin asioita toisin, niinkuin jo aloituksessa mainitsinkin. Toki kyllä pentu näki ohikulkijoita jo ensimmäisistä päivistä lähtien.
-ap
Kyllä minullakin on ollut reikiä vaatteissa ja kädet ja jalat naarmuilla pennun kanssa. Isomman koiran kanssa sitten mustelmilla. Käsi murtuneena myös, kun koira kiskaisi kaaressa maahan käden päälle. Niitä sattuu eikä niihin kuole.
Kyllä koira ymmärtää ihan sen normaalin "au:n", mikä suusta joskus pääsee kun ikävästi osuu, ei siinä muuta kiljumista tarvita, saattaa ennemminkin hämmentää koiraa.
Yleensä riittää kun vaikka sanoo koiralle "riittää", "ei", "loppu" tai minkä sanan sitten haluaakin opettaa ja painuu vain muina ihmisinä tekemään kotitöitä. Koiran kiinnostus lopahtaa.
Herkästi reagoivalla koiralla toimii ennakointi eli puututaan koiran toimintaan jo ennen kuin se reagoi. Toisaalta huomion suuntaaminen muualle on kätevää myös. On helpompaa estää tilanteen eskaloituminen kuin saada koira lopettamaan kun se käy täysillä kierroksilla.
Rauhoittumisen harjoittelu on tosi tärkeää. Koiraa pitää palkita ja kehua, kun se toimii oikein. Sillä tavalla oikein tekemisestä tulee sille mieluisaa.
Koiran kanssa pitää olla hyvin johdonmukainen. Selkeät toimintatavat ja rutiinit. Koiraan suhtaudutaan positiivisesti ja tyynesti, tehdään sen kanssa kivoja asioita ja ollaan ystäviä.
Sitä stressiä hoidetaan siellä matkan varrella aina tilanteen vaatiessa. En sanonutkaan, että kaikki lenkit mennään tekemään metsään, tosin onnistuuhan sekin, jos metsä on vieressä. Miten se on lenkin "korvaamista", jos metsään mennään? Se lenkki tehdään siellä metsässä. Pari tuntia kun siellä kulkee niin koira on ihan eri mielentilassa ja kotiin päästyä on tyytyväinen ja nukkuu hyvin.
En tiedä haluatko väkisin ymmärtää asiat väärin, vai mistä kenkä puristaa.
Mutta: en ole väittänytkään, etteikö pennun pureminen olisi yleistä tai että niihin kuolisi. Kerroin vain, että se ei meinannut millään loppua. Kyllä, sanottiin ihan perus au ja sitten monista paikoista törmäsin, että kuuluisi sanoa se ns. vingahtaen/kimeästi, niinkuin koiratkin tekevät. En siis kiljunut.
Palkittiin ja kehuttiin kyllä oikein tekemisestä, uskon positiiviseen vahvistamiseen.
Ja tarkoitin korvaamisella sitä, että ei voi sitä kadulla lenkkeilyä korvata aina lähtemällä pois. Ei koira ikinä niinkään opi. Toki välillä ok, mutta kuinka tekevät ne, joilla ei edes ole autoa? Itsellänikään ei ollut aina käytettävissä. Yleisesti tottakai metsälenkit tekevät hyvää koiralle ja ovat tarpeellisia, niitäkin oli tarkoitus tämän koiran kanssa säännöllisesti tehdä ja mennä pidemmillekkin patikointireissuille välillä.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.
Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.
Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.
Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.
Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.
Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.
Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.
Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.
Sama ohjeistus meillä, mutta meillä ei ole kellään tutulla koiraa niin ei päästy totuttelemaan niin. Näin jälkikäteen mietittynä, olisi tarvinnut johonkin penturyhmään mennä. Ei kylläkään lapsuudenkoiranikaan ei käynyt missään penturyhmissä eikä nähnyt ketään tuttua koiraa erikseen, mutta silti siitä kasvoi hyvin tasapainoinen.
Pureminen kiellettiin ja yritettiin tarjota ohjeiden mukaan tilalle purulelua/luuta, ei auttanut. Kiljahtamisenkin olisi pitänyt auttaa, ei auttanut.
Ja ymmärrän ettei pentu ole valmis hihnassakulkija. Niinkuin kirjoitinkin, niin ohjeiden mukaan ja namien kanssa treenailtiin ohittamisia yms. Ja siis minä en paennut kotiin, pikemminkin koira pakeni. Pakko kuitenkin kadullakin on oppia kävelemään, tässä lähistöllä on muitakin koiria jotka täällä kävelevät (ei tämä niin vilkas alue kuitenkaan ole, normi omakotitaloalue). Ei aina voinut autolla lähteä lenkille jonnekkin metsään.
-ap
Jos koira ei ole saanut positiivisia kontakteja muihin koiriin sosiaalistumiskauden aikana, niin se vaikuttaa koiran käytökseen.
Puremistakin on monenlaista, pitää osata tulkita tilannetta. Koira voi esim. kaluta sormia kun vaihtuvat hampaat vaivaavat. Silloin toimii luun tai purulelun antaminen. Jos taas koira hyökkäilee kiinni, niin silloin kyse on dominoinnista eikä silloin palkita koiraa luulla. Toisaalta pennut kokeilevat kaikkea suullaan.
Tarkoitin kotiin pakenemisella sitä, että koska sinä olet koiran mukana mennyt kotiin, niin koiran silmissä sinäkin olet paennut, ja näin olet vahvistanut koiran pelkokäyttäytymistä.
Tällainen arkuus koiralla voi johtua puutteellisesta sosiaalistumisesta ympäristöön.
Koirilla mörkökausi on ihan todellinen ja normaali ilmiö myös.
Siihen voi mennä vuosia, että koiran käytös on toivotunlaista, teillähän koira oli hyvin vähän aikaa. Ei puolivuotiaalta voi odottaa vielä kummempia käytöstapoja.
Kadulla pitää opetella kävelemään, mutta koiralle on hyvä tarjota myös stressittömämpää ulkoilua. Jos se edellyttää autolla metsään menoa, niin sitten vaan tehdään niin.
Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.
Kai joskus ulkoilun jälkeen tarvitsee sinne kotiinkin mennä? Kuka sanoi että olisin sinne heti mennyt. Ja kun jotkut taas ohjeistavat että stressi ei saa kasvaa liiaksi, niin ei siksikään liian pitkiä lenkkejä voinut kaduilla tehdä. Edelleenkin, ohjeiden mukaan namien kanssa treenailtiin. Mutta se stressi alkoi koiralla viimeistään, kun ensimmäinen vastaantulija saapui.
Ei kaikkia päivän lenkkejä voi korvata niin että aina autoon ja metsään. Silloin näen kyllä ennemminkin asuinympäristön epäsopivana jos tuohon lähdetään.
Olen täällä jo useampaan kertaan sen jo todennutkin, että olisi pitänyt mennä pentukurssille ja muutenkin aikaisemmin kaduille ulkoilemaan, vaikka kovasti siitäkin ohjeistetaan, että pitäisi odottaa rokotesuojaan saakka. Tekisin asioita toisin, niinkuin jo aloituksessa mainitsinkin. Toki kyllä pentu näki ohikulkijoita jo ensimmäisistä päivistä lähtien.
-ap
Tämä koira hyökkäili niin että vaatteet menivät rikki ja kädet verille, mutta mitä sinä olisit sitten siinä tilanteessa tehnyt? Kun kaikki jipot yritin: purulelut, kiljahdus ja portin toiselle puolen. Näitä ohjeita kouluttajatkin jakavat.
Koiranpentu ihmetteli miksi käyttäydytte noin omituisesti. Paras keino pennun puremiseen on, että ei anna sille silloin lainkaan huomiota. Valitettavasti pentu puree, jotkut jopa lähes vuoden vanhaksi saakka
Tuotakin kokeiltiin, ettei anneta huomiota. Pureminen vaan jatkui.
-ap
Sitten olisit alkanut hakkaamaan sitä koiraa
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on taas ollut taattua AV-laatua. Osa purkaa omaa pahaa oloaan veetuilemalla ja ilkeilemällä, vaikka aloitus on ihan asiallinen eikä anna mitään aihetta lynkkaamiseen. Mutta AV-mamma on aina valmis lynkkaamaan, aina on terva ja höyhenet valmiina!
Aloittajalle sanoisin, että eläinten pitoon liittyy aina kysymys, että teinkö oikein vai väärin - ne kun eivät osaa puhua eikä kukaan, vaikka miten kuvittelisi olevansa joku koirakuiskaaja, pysty varmuudella sanomaan, mitä eläimen mielessä on tosiasiassa liikkunut. Tämä on tuska, joka tulee ikään kuin kylkiäisenä siitä, että sulla on lemmikki josta olet vastuussa ja joka ottaa joskus enemmän kuin antaa.
Entä jos miettisitte aikuisen kodinvaihtajan ottamista? Etsisitte ajan kanssa kivan rauhallisen perhekoiran, josta on jouduttu luopumaan muista kuin koiraan liittyvistä syistä, esim. omistajan kuoleman vuoksi. Sellaisiakin on!
Tuota olen myös kyllä pohtinut, että eläimen kanssa ei koskaan voi täysin aina tietää, tekeekö oikein vai väärin. Ja se on kyllä eräänlainen tuska, varsinkin kun on empaattinen ja haluaa, että eläimellä olisi kaikki hyvin.
Aikuiseen kodinvaihtajaan varmaan päätyisinkin, jos joskus vielä koiran otan.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
Minulla oli tuollainen, puri mm. sormet verille. Puolusti esim. lenkillä löytämäänsä paskaa päälle käymällä. Se siis hyökkäsi täydellä raivolla kohti ja puri. Sain sitä koulutettua pois puremisesta, mutta se opetteli tavan nielaista suoraan löytämänsä paskan, etten saa otettua sitä pois siltä. Saman teki, kun annettiin ohjeeksi, että kun koira hyppii, niin käännetään sille selkä. Joo, ok, jos haluaa päästä eroon pohkeistaan. Tikkasi kunnolla sarjatulella kiinni. Sain sen koulutettua tuostakin pois. Mutta joillain on se raivoasenne ihan pienestä pennusta alkaen. Harjoiteltiin paljon ja kyllä siitä ihan koira tuli, vaikka ei mikään sielunkumppani koskaan ollutkaan. Sai putsata korvat ja kaivella hampaat, mutta en olisi koskaan luottanut siihen 100%. Vanhuksena alkoi tulemaan samaa aggrea takaisin, mutta siihen vaikuttivat jo kivutkin. Sanoisin, että reaktiot olivat aggressiivisia, joita pystyi hallitsemaan koulutuksella, mutta se aggressiivinen perusluonne ei koskan kadonnut koulutuksella. Minulla on ollut useita koiria, eikä kukaan muu ole ollut vastaavanlainen hyökkijä. Eikä sillä ollut tarve puolustaa esim. ruokakuppiaan, koska lisäsin sille sapuskaa kuppiin ja harjoittelimme sitäkin alussa, ettei tarvitse puolustaa eväitään. Joskus niitä maanantaikappaleita syntyy.
Meillä pikku pentu puolusti raivoisasti metsästä löytämäänsä linnun raatoa. Kaivoin sen pennun suusta, kun pelkäsin, että se sairastuu. Tällaista raatojen etsimistä sillä oli jonkin aikaa, kunnes annoin sille muutaman kerran raakaa jauhelihaa. Jatkossa sai sitten lihan kypsennettynä. En tiedä, oliko siinä jotain, mitä pennulta puuttui, vai saiko ylipäätään liian vähän proteiinia, mutta tapa jäi pois ruokinnan muutoksella.
Vastaavasti pentu nuoli hiekkaa pihalla niin, ettei lopettanut, kunnes tajusin antaa sille lisäravinnetta, jossa oli vitamiineja ja kivennäisaineita.
Kakan syönnin tiedetään liittyvän ravintoainepuutokseen myös. Toisaalta suoliston tiedetään liittyvän ihmisillä ainakin aivoihin ja käyttäytymiseen. Koirasi varsinainen ongelma ei siis välttämättä ollut luonnetasolla.
Pentuni oli saanut jo kasvattajalla raakaruokaa. Kasvattaja itsekin sanoi myöhemmin koiran nähdessään, että on normaalia äksympi pentu.
Kyllä raakaruokaakin syövä koira voi kärsiä ravintoainepuutoksesta.
Kannattaa aina käyttää koira eläinlääkärillä, jos koira käyttäytyy omasta mielestä poikkeavasti. Syynä voi olla jokin sairaus tai kipukin.
Vierailija kirjoitti:
Okei, ap, teit täysin oikein kun annoit pennun pois. Varsinkin lapsiasi kohtaan, oikeasti. Piti ihan lukaista koko ketju etten ollut vastannut vielä, kerroin oman tilanteeni juuri johonkin samankaltaiseen ketjuun hetki sitten.
Kasvoin ongelmakoiraperheessä. Menemättä yksityiskohtiin tuo koira ei todennäköisesti oikeasti ollut vaan normaali pääkopastaan. Tilanne oli lapsena todella ahdistava ja pilasi minulta koirat loppuelämäksi, koin että olin itse tehnyt jotain väärin kun meillä ei ollut samanlaista koiraa kuin muilla. Koira oli käytökseltään aina vähän kummallinen ja tilanne paheni ja paheni vuosien mittaan. Koira oli aggressiivinen ja meille ei voinut tulla vieraita, eikä tuo koira osannut rauhoittua ollenkaan. Siis jos pihalla meni jotain, se huusi ja vinkui kunnes siltä lähti ääni. Ravasi ja läähätti. Sisäsiistiksi koira ei myöskään oppinut. Jos sen yritti ottaa oleskelemaan pihalle hihnassa, se söi ja repi kaiken mitä eteen tuli. Lenkitys oli kamalaa, ja se sysättiin minulle, ala-asteikäiselle lapselle. Arvatkaa vaan pääsikö irti useasti.
Jossain vaiheessa vanhempani luovuttivat ihan täysin tuon koiran suhteen eikä sen elämä ollut hyvä. En tajua mikseivät he antaneet sitä pois tai lopettaneet, muistan itkeneeni lapsena useaan otteeseen sitä miten paljon tuo koira rajoitti kaikkea. Miksi meidän koiraa ei voinut viedä kylään tai mökille. Miksi se ei voinut istua rauhassa sohvalla vieressä. Mutta toisaalta koin olevani hirviö kun ajattelin noin.
Nyt aikuisena en pysty enää ikinä ottamaan koiraa ja seurustelu koiraihmisen kanssa on täysin pois laskuista. Pidän eläimistä, mutta en pysty enää ikinä asumaan koiran kanssa.
Tutkittiinko koiran ongelmia eläinlääkärissä? Hoidettiinko sen hampaita koskaan? Käytettiinkö koiraa eläintenkouluttajalla?
Kuulostaa siltä, että koira on ollut äärimmäisen stressaantunut eikä sitä ole osattu/viitsitty hoitaa oikein. Tuskin on saanut liikuntaakaan tarpeeksi, jos lenkitys on lapsen vastuulla ollut. Tuntuu kyllä ikävältä koiran puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Okei, ap, teit täysin oikein kun annoit pennun pois. Varsinkin lapsiasi kohtaan, oikeasti. Piti ihan lukaista koko ketju etten ollut vastannut vielä, kerroin oman tilanteeni juuri johonkin samankaltaiseen ketjuun hetki sitten.
Kasvoin ongelmakoiraperheessä. Menemättä yksityiskohtiin tuo koira ei todennäköisesti oikeasti ollut vaan normaali pääkopastaan. Tilanne oli lapsena todella ahdistava ja pilasi minulta koirat loppuelämäksi, koin että olin itse tehnyt jotain väärin kun meillä ei ollut samanlaista koiraa kuin muilla. Koira oli käytökseltään aina vähän kummallinen ja tilanne paheni ja paheni vuosien mittaan. Koira oli aggressiivinen ja meille ei voinut tulla vieraita, eikä tuo koira osannut rauhoittua ollenkaan. Siis jos pihalla meni jotain, se huusi ja vinkui kunnes siltä lähti ääni. Ravasi ja läähätti. Sisäsiistiksi koira ei myöskään oppinut. Jos sen yritti ottaa oleskelemaan pihalle hihnassa, se söi ja repi kaiken mitä eteen tuli. Lenkitys oli kamalaa, ja se sysättiin minulle, ala-asteikäiselle lapselle. Arvatkaa vaan pääsikö irti useasti.
Jossain vaiheessa vanhempani luovuttivat ihan täysin tuon koiran suhteen eikä sen elämä ollut hyvä. En tajua mikseivät he antaneet sitä pois tai lopettaneet, muistan itkeneeni lapsena useaan otteeseen sitä miten paljon tuo koira rajoitti kaikkea. Miksi meidän koiraa ei voinut viedä kylään tai mökille. Miksi se ei voinut istua rauhassa sohvalla vieressä. Mutta toisaalta koin olevani hirviö kun ajattelin noin.
Nyt aikuisena en pysty enää ikinä ottamaan koiraa ja seurustelu koiraihmisen kanssa on täysin pois laskuista. Pidän eläimistä, mutta en pysty enää ikinä asumaan koiran kanssa.
Minä olen elänyt tämmöisen koiran kanssa 5 vuotta ja tuskaiselta tuntuu ja olen aivan loppu. Olin loppu koiran ollessa n 6kk vanha mutta vielä en ole luovuttanut. Joka päivä se on silti mielessä ja pohdin vain että tätäkö tämä on vielä n 10 vuotta
Hanki apua hyvä ihminen, koiralle ja itsellesi.
Pentuni oli saanut jo kasvattajalla raakaruokaa. Kasvattaja itsekin sanoi myöhemmin koiran nähdessään, että on normaalia äksympi pentu.