Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Vaikeasta masennuksesta selvinneet

Vierailija
31.01.2015 |

nyt on aika ilmoittaa itsestänne ja kertoa toipumisestanne. oletteko toipuneet työkuntoisiksi?
T: vaikea-asteinen masennus ja usko parantumiseen täysin kadonnut

Kommentit (50)

Vierailija
1/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:19"]Minua auttoi se ensimmäinen lääkäri, joka näki fyysisten oireiden taakse. Hän selitti minulle pitkään ja perusteellisesti, että kysymys oli aivokemiasta. Istunto oli hyvin pitkä, koska minä luulin hänen pitävän minua hulluna, mitä omasta mielestäni en ollut (en ollutkaan eikä lääkärikään niin ajatellut) ja pelkäsin lääkkeiden vievän minulta älyn ja luonteen. Lopulta suostuin kokeilemaan miedointa mielialalääkettä, ja ennen pitkää mustuus mieleni ympäriltä oli häipynyt. Tuon mustuuden havaitsin vasta sinä päivänä, kun huomasin sen kadonneen. Lopetin lääkkeet kerrasta itse - vastoin sääntöjä, mutta en ollut kyllä ottanutkaan lääkettä kovin pitkään - enkä ole niitä kaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Pidin työstäni enkä halunnut sairaslomaa, joten rutiineihini ei tullut mitään katkoksia. Luulen, että tämä oli yksi suuri syy normaaliksi palaamiseeni. Koska en edes tajunnut olevani vakavasti masentunut (90-luvulla ei vielä ollut muodikasta olla masentunut eikä kovin moni tainnut edes tuntea koko asiaa), en missään vaiheessa päässyt vellomaan masennuksessani enkä säälimään itseäni. Harva ihminen tiesi asiasta, niille harvoillekin kerroin vasta vuosia myöhemmin.

Lääkäri lähetti minut sääntöjen mukaan psykiatrille kahteen istuntoon, mutta yksi riitti. Istuin koko session silmät pyöreinä ja kuuntelin psykiatrin omia juttuja, jotka eivät liittyneet minuun eivätkä psykiatrian alaan ollenkaan. Mikään terapia ei olisi minuun edes tehonnut, koska luulen masennuksen syyn olleen vuosikausia jatkunut erittäin ahdistava vaihe. Puhuminen ei siis ole kaikissa tapauksissa apukeino - minua se olisi lähinnä ärsyttänyt ja ahdistanut lisää.

Kannattaa pyytää lääkäriä vääntämään rautalangasta se, mitä serotoniini on ja miten se toimii. Mitään mystiikkaa ja henkimaailman juttuja ei kannata sotkea asiaan.

 
[/quote]

Omaan mieleen voi vaikuttaa muutoinkin kuin pillereillä.

Vierailija
2/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mitä sulle ap taphtui, kun jouduit saairaalaan? Millainen olo sulla oli ja kuka sut vei sairaalaan vai vaaditko itse sinne pääsyä? Mulla ei valitettavasti ole toipumistarinaa sinulle antaa, koska kärsin itse pahasta paniikkihäiriöstä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:19"]Minua auttoi se ensimmäinen lääkäri, joka näki fyysisten oireiden taakse. Hän selitti minulle pitkään ja perusteellisesti, että kysymys oli aivokemiasta. Istunto oli hyvin pitkä, koska minä luulin hänen pitävän minua hulluna, mitä omasta mielestäni en ollut (en ollutkaan eikä lääkärikään niin ajatellut) ja pelkäsin lääkkeiden vievän minulta älyn ja luonteen. Lopulta suostuin kokeilemaan miedointa mielialalääkettä, ja ennen pitkää mustuus mieleni ympäriltä oli häipynyt. Tuon mustuuden havaitsin vasta sinä päivänä, kun huomasin sen kadonneen. Lopetin lääkkeet kerrasta itse - vastoin sääntöjä, mutta en ollut kyllä ottanutkaan lääkettä kovin pitkään - enkä ole niitä kaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen.

Pidin työstäni enkä halunnut sairaslomaa, joten rutiineihini ei tullut mitään katkoksia. Luulen, että tämä oli yksi suuri syy normaaliksi palaamiseeni. Koska en edes tajunnut olevani vakavasti masentunut (90-luvulla ei vielä ollut muodikasta olla masentunut eikä kovin moni tainnut edes tuntea koko asiaa), en missään vaiheessa päässyt vellomaan masennuksessani enkä säälimään itseäni. Harva ihminen tiesi asiasta, niille harvoillekin kerroin vasta vuosia myöhemmin.

Lääkäri lähetti minut sääntöjen mukaan psykiatrille kahteen istuntoon, mutta yksi riitti. Istuin koko session silmät pyöreinä ja kuuntelin psykiatrin omia juttuja, jotka eivät liittyneet minuun eivätkä psykiatrian alaan ollenkaan. Mikään terapia ei olisi minuun edes tehonnut, koska luulen masennuksen syyn olleen vuosikausia jatkunut erittäin ahdistava vaihe. Puhuminen ei siis ole kaikissa tapauksissa apukeino - minua se olisi lähinnä ärsyttänyt ja ahdistanut lisää.

Kannattaa pyytää lääkäriä vääntämään rautalangasta se, mitä serotoniini on ja miten se toimii. Mitään mystiikkaa ja henkimaailman juttuja ei kannata sotkea asiaan.

 
[/quote]

et taida olla ollut oikeasti vaikea-asteisesti masentunut? katsopa vaikka sairauden diagnostisia kriteerejä ja mieti.
ei siinä auta vaikka kuinka "pitää työstään" eikä miedoimmat mielialalääkkeet EIKÄ VARSINKAAN YKSI KÄYNTI PSYKIATRILLA vie pois vaikeaa masennusta joka on todella vakava sairaus. sinulla oli varmaankin lievä masennus kun pysyit toimintakykyisenä ja sait avun noin pienestä.

Vierailija
4/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:23"]Mitä sulle ap taphtui, kun jouduit saairaalaan? Millainen olo sulla oli ja kuka sut vei sairaalaan vai vaaditko itse sinne pääsyä? Mulla ei valitettavasti ole toipumistarinaa sinulle antaa, koska kärsin itse pahasta paniikkihäiriöstä.
[/quote]

minut suostuteltiin avohoidosta menemään sairaalaan koska olin niin huonossa kunnossa ja itsemurhavaarassa. en meinannut ensin lähteä mutta vapaaehtoisesti kuitenkin lopulta. nyt täällä jo kolmatta kuukautta eikä loppua näy. tuntuu että olen vaan lukkojen takana etten tapa itseäni mutta mikään hoito ei auta. toisaalta ymmärrän että on hyvä asia että olen nyt täällä koska se on nyt ihan aiheellista.

Vierailija
5/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:41"][quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:23"]Mitä sulle ap taphtui, kun jouduit saairaalaan? Millainen olo sulla oli ja kuka sut vei sairaalaan vai vaaditko itse sinne pääsyä? Mulla ei valitettavasti ole toipumistarinaa sinulle antaa, koska kärsin itse pahasta paniikkihäiriöstä.
[/quote]

minut suostuteltiin avohoidosta menemään sairaalaan koska olin niin huonossa kunnossa ja itsemurhavaarassa. en meinannut ensin lähteä mutta vapaaehtoisesti kuitenkin lopulta. nyt täällä jo kolmatta kuukautta eikä loppua näy. tuntuu että olen vaan lukkojen takana etten tapa itseäni mutta mikään hoito ei auta. toisaalta ymmärrän että on hyvä asia että olen nyt täällä koska se on nyt ihan aiheellista.
[/quote]

ap siis.

Vierailija
6/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

hei ap, minulla samanlainen tilanne. sairaalassa en ole tällä kertaa ollut. mietin kyllä, että olisi ehkä parempi mennä, ja lääkäri on sitä mieltä myös.

mitä sun hoitoon siellä osastolla kuuluu? saatko nukkua silloin kun haluat? kuinka olet saanut olla siellä noin pitkään? itse pelkään, että se olisi viikko tai kaksi ja sitten ulos, samat asiat edessä ja mikään ei muuttuisi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja minullakin on itsetuhoisia ajatuksia, olen näköalaton, toivoton, loputtoman väsynyt. fyysisiä oireita, pahoinvointia. nytkin vuoteessa, vaikka pitäisi siivota. en jaksa. jos nousen ylös, joudun todennäköisesti oksentamaan.

periaatteessa ajatus on muuten kirkas ja pystyn ajattelemaan ns. järkevästi. kaikki on vain täysin lamaantunutta, voimia ei ole. käyn kyllä ulkoilemassa aina kun vointi sallii. toisaalta tuntuu sekin aivan paskalta, että teen ns. kaikkeni parantuakseni, ja en vain parannu. :( t. 40

Vierailija
8/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:39"]

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:19"]Minua auttoi se ensimmäinen lääkäri, joka näki fyysisten oireiden taakse. Hän selitti minulle pitkään ja perusteellisesti, että kysymys oli aivokemiasta. Istunto oli hyvin pitkä, koska minä luulin hänen pitävän minua hulluna, mitä omasta mielestäni en ollut (en ollutkaan eikä lääkärikään niin ajatellut) ja pelkäsin lääkkeiden vievän minulta älyn ja luonteen. Lopulta suostuin kokeilemaan miedointa mielialalääkettä, ja ennen pitkää mustuus mieleni ympäriltä oli häipynyt. Tuon mustuuden havaitsin vasta sinä päivänä, kun huomasin sen kadonneen. Lopetin lääkkeet kerrasta itse - vastoin sääntöjä, mutta en ollut kyllä ottanutkaan lääkettä kovin pitkään - enkä ole niitä kaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Pidin työstäni enkä halunnut sairaslomaa, joten rutiineihini ei tullut mitään katkoksia. Luulen, että tämä oli yksi suuri syy normaaliksi palaamiseeni. Koska en edes tajunnut olevani vakavasti masentunut (90-luvulla ei vielä ollut muodikasta olla masentunut eikä kovin moni tainnut edes tuntea koko asiaa), en missään vaiheessa päässyt vellomaan masennuksessani enkä säälimään itseäni. Harva ihminen tiesi asiasta, niille harvoillekin kerroin vasta vuosia myöhemmin. Lääkäri lähetti minut sääntöjen mukaan psykiatrille kahteen istuntoon, mutta yksi riitti. Istuin koko session silmät pyöreinä ja kuuntelin psykiatrin omia juttuja, jotka eivät liittyneet minuun eivätkä psykiatrian alaan ollenkaan. Mikään terapia ei olisi minuun edes tehonnut, koska luulen masennuksen syyn olleen vuosikausia jatkunut erittäin ahdistava vaihe. Puhuminen ei siis ole kaikissa tapauksissa apukeino - minua se olisi lähinnä ärsyttänyt ja ahdistanut lisää. Kannattaa pyytää lääkäriä vääntämään rautalangasta se, mitä serotoniini on ja miten se toimii. Mitään mystiikkaa ja henkimaailman juttuja ei kannata sotkea asiaan.   [/quote] et taida olla ollut oikeasti vaikea-asteisesti masentunut? katsopa vaikka sairauden diagnostisia kriteerejä ja mieti. ei siinä auta vaikka kuinka "pitää työstään" eikä miedoimmat mielialalääkkeet EIKÄ VARSINKAAN YKSI KÄYNTI PSYKIATRILLA vie pois vaikeaa masennusta joka on todella vakava sairaus. sinulla oli varmaankin lievä masennus kun pysyit toimintakykyisenä ja sait avun noin pienestä.

[/quote]

Kahden lääkärin diagnoosi oli vakava masennus, joten turhaan vähättelet. Kerroin tuossa muuten, että psykiatrista ei ollut vähääkään apua, enkä minä muutenkaan ole noita puhumalla paremmaksi -ihmisiä. Olin käynyt useamman kerran itsemurhan partaalla, mutta en silti tunnistanut tilannettani masennukseksi.

Me ihmiset olemme erilaisia. Toisilla murtuma tai vatsahaava paranee eri tahdissa, sama pätee varmasti myös mieleen. Minä olin alle kolmikymppisenä vakavasti sairas, eikä tuota tuskallista tautia oikein osattu vielä edes tunnistaa, ja vieläkin osataan vain lievittää oireita. Lääkärit ja hoitajat - joita tapasin paljon - kummastelivat jatkuvasti sitä, kuinka jaksoin olla hilpeällä päällä kuukaudesta toiseen. Minulla ei ollut eikä ole siihen vastausta. Minulla vain sattuu olemaan sellainen luonne, josta eivät kaikki tunteet näy päällepäin ja jolla esimerkiksi työtä pystyy tekemään näyttäen ulkopuolisten silmissä normaalilta, vaikka ei ole pystyä edes sängystä nousemaan.

Aloittaja pyysi ihmisiä kertomaan kokemuksistaan, ja minä kerroin omistani. Tiesin kyllä kirjoittaessani, että minun tarinani herättää joissakin ärsytystä - senpä vuoksi en aikoinani kertonut sitä muille. Aina löytyy niitä, joiden mielestä se oma juttu on ainoa oikea ja siitä poikkeavat valehtelevat. Mutta sitäpä ei joka jamppa hahmotakaan, vai mitä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:23"]

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:19"]Minua auttoi se ensimmäinen lääkäri, joka näki fyysisten oireiden taakse. Hän selitti minulle pitkään ja perusteellisesti, että kysymys oli aivokemiasta. Istunto oli hyvin pitkä, koska minä luulin hänen pitävän minua hulluna, mitä omasta mielestäni en ollut (en ollutkaan eikä lääkärikään niin ajatellut) ja pelkäsin lääkkeiden vievän minulta älyn ja luonteen. Lopulta suostuin kokeilemaan miedointa mielialalääkettä, ja ennen pitkää mustuus mieleni ympäriltä oli häipynyt. Tuon mustuuden havaitsin vasta sinä päivänä, kun huomasin sen kadonneen. Lopetin lääkkeet kerrasta itse - vastoin sääntöjä, mutta en ollut kyllä ottanutkaan lääkettä kovin pitkään - enkä ole niitä kaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Pidin työstäni enkä halunnut sairaslomaa, joten rutiineihini ei tullut mitään katkoksia. Luulen, että tämä oli yksi suuri syy normaaliksi palaamiseeni. Koska en edes tajunnut olevani vakavasti masentunut (90-luvulla ei vielä ollut muodikasta olla masentunut eikä kovin moni tainnut edes tuntea koko asiaa), en missään vaiheessa päässyt vellomaan masennuksessani enkä säälimään itseäni. Harva ihminen tiesi asiasta, niille harvoillekin kerroin vasta vuosia myöhemmin. Lääkäri lähetti minut sääntöjen mukaan psykiatrille kahteen istuntoon, mutta yksi riitti. Istuin koko session silmät pyöreinä ja kuuntelin psykiatrin omia juttuja, jotka eivät liittyneet minuun eivätkä psykiatrian alaan ollenkaan. Mikään terapia ei olisi minuun edes tehonnut, koska luulen masennuksen syyn olleen vuosikausia jatkunut erittäin ahdistava vaihe. Puhuminen ei siis ole kaikissa tapauksissa apukeino - minua se olisi lähinnä ärsyttänyt ja ahdistanut lisää. Kannattaa pyytää lääkäriä vääntämään rautalangasta se, mitä serotoniini on ja miten se toimii. Mitään mystiikkaa ja henkimaailman juttuja ei kannata sotkea asiaan.   [/quote] Omaan mieleen voi vaikuttaa muutoinkin kuin pillereillä.

[/quote]

Niin voi, tietämättäänkin. Kerropa se numerolle 37, jonka mielestä kaikki ihmiset ovat samanlaista massaa.

Vierailija
10/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Apua tarvitaan. Yksikin ihminen joka on lähellä, voi auttaa.
Oon myös suorittanut itsetutkiskelua, tehnyt havaintoja mikä auttaa.
Olo on tasainen ja olen tyytyväinen ettei nyt ole katastrofioloa eikä paniikkia.
Olen tyytyväinen niihin hyviin asioihin mitä on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

En tiedä. En ole vielä täysin selviytynyt. Pikkuhiljaa. Tuntuu että nyt on menossa parempaan suuntaan. Löytyi oikea hoitava taho. Joka tuntuu jo ekan käynnin perusteella että otti minut asiakseen. Myös itsestä huolehtiminen lisää hyvää oloa, meikkaus,kauniit vaatteet, joka päivä suihkuun, tuoksut, jne..siis toistaa noita päivittäin. Siivous pikkuhiljaa voimien mukaan. Siis elämän laittaminen järjestykseen. Pikkuhiljaa. Luulen että se on se juttu selviytymisessä. Ei anna periksi takapakeille vaan jatkaa. Tekee asioita mitkä lisää hyvää oloa. 

Vierailija
12/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ensimmäinen askel oli, kun 7v kärsimyksen jälkeen olin niin pohjalla, että soitin mielenterveystoimistoon ja itkin apua. Nyt on terapia alkamassa, mutta tuntuu että olen niin sekaisin ja niin kamalia asioita tapahtunut lapsena etten tiedä mistä aloittaa.. Toimintakykyni on hieman parantunut, kun syön jonkin aikaa ahdistus- ja masennuslääkkeitä. Olin todella lääkevastainen, mutta niin epätoivoinen että kokeillaan nyt. En enää halua tuhlata elämääni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 15:55"]hei ap, minulla samanlainen tilanne. sairaalassa en ole tällä kertaa ollut. mietin kyllä, että olisi ehkä parempi mennä, ja lääkäri on sitä mieltä myös.

mitä sun hoitoon siellä osastolla kuuluu? saatko nukkua silloin kun haluat? kuinka olet saanut olla siellä noin pitkään? itse pelkään, että se olisi viikko tai kaksi ja sitten ulos, samat asiat edessä ja mikään ei muuttuisi.
[/quote]

hoitoon kuuluu paljon keskustelua ja lääkärillä käyntiä, lääkityksen miettimistä yms. saan melkein nukkua miten haluan, mutta kyllä hoitaja saattaa tulla herättelemään jos nukkuu päivällä liikaa tai jos ei tule syömään tai jos meinaa valvoa koko yön. en tiedä itsekään miten olen täällä näin kauan ollut, tuntuu hullulta. kai se on se kun olo ei parane yhtään. mutta pakko täällä olla koska kotona tappaisin itseni hyvin nopeasti ja hoitohenkilökunta tiedostaa sen.
ap

Vierailija
14/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ap, kolme kuukautta ei ole pitkä aika. Anna itsellesi aikaa, lepää ja nuku. Ja koita vaikka tehdä jotain pientä josta sait ennen mielihyvää, vaikka käydä lämpimässä suihkussa ja pistää hiukset hyvin, ja sitten taas lepäämään. Ja uudestaan. Ihan mikä vain mukava rutiini, jolla jonain päivänä voikin olla vaikutus että saatat tuntea olosi hiukan paremmaksi. Ja keskustelua, tai vaikka kirjoitusta lause päivässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 17:45"]Ap, kolme kuukautta ei ole pitkä aika. Anna itsellesi aikaa, lepää ja nuku. Ja koita vaikka tehdä jotain pientä josta sait ennen mielihyvää, vaikka käydä lämpimässä suihkussa ja pistää hiukset hyvin, ja sitten taas lepäämään. Ja uudestaan. Ihan mikä vain mukava rutiini, jolla jonain päivänä voikin olla vaikutus että saatat tuntea olosi hiukan paremmaksi. Ja keskustelua, tai vaikka kirjoitusta lause päivässä.
[/quote]

kiitos mukavista sanoistasi.
ap

Vierailija
16/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen selvinnyt, mutta paljon työtä se vaati. Terapia, liikunta, ystävät, perhe ja se kuuluisa suomalainen sisu auttoi selviytymään. Nykyään opiskelen yliopistossa unelma-alaani ja tunnen, että tästä lähtien selviydyn vaikka mistä. Aika iso muutos siihen arkaan, ujoon ja onnettomaan entiseen koulukiusattuun verrattuna. Toivoa on AP aina, muista se! Tsemppiä! <3

Vierailija
17/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aivot tarvitsevat virikkeitä.

Vierailija
18/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Aika, liikunta ja terapia.

Vierailija
19/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

Haluaisin myös kuulla.. T. Keskivaikea/vaikea masennus, tuntuu toivottomalta.

Vierailija
20/50 |
31.01.2015 |
Näytä aiemmat lainaukset

[quote author="Vierailija" time="31.01.2015 klo 14:14"]Haluaisin myös kuulla.. T. Keskivaikea/vaikea masennus, tuntuu toivottomalta.
[/quote]

Lue v.nro 2.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kolme seitsemän seitsemän