Tein perheestämme lastensuojeluilmoituksen

Jaksamisia!

Toivottavasti et joudu katumaan. Mutta voimia ihan hirveästi!

Lastensuojeluilmoitus tehdään lapsista.

Harmi että ihmiset haluavat poimia vain ne parhaat hetket kanssakäymisestä toisten kanssa ja tiukan paikan tullen pysyvät kaukana.

Toivon, että perheenne saa apua. Hienoa, että hait apua. Voimaa, muista, ettei kellekään anneta enempää kuin jaksaa. Luota Elämään - luulenpa, jotta niin jo teetkin. Valoisaa eloa teille!

Voi hemmetti, jos mun sukulainen tai ystävä olis tollasessa tilanteessa kuin te, olisin heti tarjoamassa apuani!!

Kovasti voimia teille!

Sä olet tehnyt lastensuojelutarpeen arviointipyynnön, jos sillä nyt on sitten väliä, ettei sitä kutsuta lastensuojeluilmoitukseksi kun teit sen itse. Mä teen näitä töissä fiksujen vanhempien kanssa yhdessä vähän väliä. En ole vielä sellaiseen törmännyt, että perheessä joka itse hakee apua olisi suurempaa "vikaa", joskus olosuhteet on vaan sellaiset että on pakko. Teidän perheenne ei todellakaan ole ainoa. Olet toiminut fiksusti, etkä todellakaan ole yksin. Olen saanut itse nähdä, että joskus lastensuojelun kautta voi saada ihan mahtavaa apua. Voimia!

Voimia sinulle ja hyvä kun hait apua! Jäin kuitenkin miettimään aloitustasi. Kirjoitat, että lähellä asuvat ystävät tietävät tilanteen, mutta et ole heiltä pyytänyt apua. Voi hyvin olla, että he todellisuudessa eivät tiedä, että te tarvitsette apua. He saattavat luulla, että kotona oleva miehesi ja lähellä asuvat sukulaiset auttavat. On todella vaikea tietää, mitä toiset haluavat jos he eivät kerro. Sinä mietit miksi kukaan ei tarjoa apua, ystäväsi saattavat miettiä, että ette te taida tarvita apua kun ette pyydä.

mulla meni olkapääjänne poikki muutama vuosi sitten ja todettiin,kiertäjäkalvosimen oireyhtymä. jäin vuoden ikäisen lapsen kanssa yksikätisenä kotiin kun nies kävi koulussa, kukaan ei auttanut. en vieläkään tajua miten selvisin siitä...

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 21:07"]

Surullisena olen joutunut huomaamaan miten yksin sitä vaikeuksien tullessa onkaan. Missä ovat läheiset ja turvaverkot, kun niitä tarvitaan?

Olemme ihan tavallinen perhe, 10 kk ikäinen vauva, 4 vuotiaat kaksoset sekä 6 vuotias esikoinen. Itselläni on sairaus, joka on jo vuosia ollut tiedossa mutta pysynyt kurissa. Nyt keväällä tilanne kuitenkin vaikeutui, olen ollut aika heikkona ja kesäkuun alussa jouduin leikkaukseen, josta olen toipumassa. Kaikki periaatteessa hyvin, mutta arki on tavattoman raskasta. Itse en kykene lapsia hoitamaan, makaan lähinnä sängyssä. Toki isompien kanssa voi lukea, mutta pitkään en pysty istuma-asennossakaan olemaan. Pieni leikkaus tarvitaan vielä mutta todennäköisesti olen kunnossa loppukesästä  tai syksyllä ja kykenen jo normaaleihin arkipuuhiin. Ja mies pääsee palaamaan töihin. (Hän on saanut neuvoteltua kaikki lomansa, perhevapaansa, tuleviakin lomia sekä palkatonta vapaata, jotta pystyy olemaan nyt kuukausitolkulla kotona)

Järkytyksenä on tullut ihmisten välinpitämättömyys. Lähinnä tarkoitan sukulaisia ja joitakin ystäviä, joiden olisin toivonut auttavan edes joissakin pienissä asioissa. Kaksi ihanaa ystävää on tullut kertaalleen käymään. Toinen laittamaan ruokaa, toinen hoiti lapsia 2 tuntia. Omat 55- vuotiaat vanhempani ovat kuljettaneet minua sairaalaan ja kertaalleen olivat lapsia katsomassa, kun mieheni oli pakko päästä käymään pankissa. Ja kerran käyneet meille kaupassa. Mutta siinä kaikki.

Terveitä, hyväkuntoisia sukulaisia asuu 10-20km säteellä useita, mieheni äiti on erittäin aktiivinen ja touhukas, terve 65vuotias, ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut perheestämme eikä ole sitä nytkään, ei ole kertaakaan soittanut ja kysynyt miten voin saatikka tarjoutunut millään lailla olemaan konkreettisesti tukena. Ja hyvin tietää tilanteemme. Omat ystävät, kesämenot ym. ovat tärkeämpiä. Useita ystäviä asuu lähistöllä, mutta avuntarjoajia ei ilmaannu. Ei juuri myöskään kyselyjä voinnistani tai mieheni jaksamisesta. Hän on ollut nyt useamman kuukauden ajan neljän alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja sekä omaishoitaja. Myönnän, että omia vanhempiani lukuunottamatta en ole suoraan apua pyytänyt, mutta hyvin selkeästi ihmiset tilanteemme tietävät ja nämä pari avuntarjoajaa ovat heti apua tarjonneet, täysin luontevasti. Ehkä pitäisi suoraan pyytää, en vaan osaa...osa syy siis itsessänikin.

Kunnassamme ei saa kotiin mitään apuja, ellei ole lastensuojelun asiakas. Tein vihdoin muutama päivä sitten lastensuojeluilmoituksen perheestämme. Huomenna on tulossa joku kotikäynnille ja selviää varmaankin mitä apua kunnalta voisi saada.

Meillä on mielenterveys kunnossa, tämä on vain väliaikaista, tiedän oikein hyvin selviävämme eikä tässä olla (kuin välillä) voimien äärirajoilla. Mutta mitä jos asiat olisivat toisin. Pelottaa kun ajattelen miten moni romahtaa elämän näyttäessä kurjaa puoltaan, kun ketään läheisiä ei olekaan ojentamassa auttavaa kättä. Miksi ihmiset eivät tunnista toisten hätää ja avun tarvetta, missä on empatia ja auttamishalu? Näitä asioita olen ehtinyt ajatella sängyssä maatessani...

[/quote]aikamoinen tilanne kun kaksosetkin on ja vauva. Miksi mummut ei ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan. ?

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 21:30"]

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 21:07"]

Surullisena olen joutunut huomaamaan miten yksin sitä vaikeuksien tullessa onkaan. Missä ovat läheiset ja turvaverkot, kun niitä tarvitaan?

Olemme ihan tavallinen perhe, 10 kk ikäinen vauva, 4 vuotiaat kaksoset sekä 6 vuotias esikoinen. Itselläni on sairaus, joka on jo vuosia ollut tiedossa mutta pysynyt kurissa. Nyt keväällä tilanne kuitenkin vaikeutui, olen ollut aika heikkona ja kesäkuun alussa jouduin leikkaukseen, josta olen toipumassa. Kaikki periaatteessa hyvin, mutta arki on tavattoman raskasta. Itse en kykene lapsia hoitamaan, makaan lähinnä sängyssä. Toki isompien kanssa voi lukea, mutta pitkään en pysty istuma-asennossakaan olemaan. Pieni leikkaus tarvitaan vielä mutta todennäköisesti olen kunnossa loppukesästä  tai syksyllä ja kykenen jo normaaleihin arkipuuhiin. Ja mies pääsee palaamaan töihin. (Hän on saanut neuvoteltua kaikki lomansa, perhevapaansa, tuleviakin lomia sekä palkatonta vapaata, jotta pystyy olemaan nyt kuukausitolkulla kotona)

Järkytyksenä on tullut ihmisten välinpitämättömyys. Lähinnä tarkoitan sukulaisia ja joitakin ystäviä, joiden olisin toivonut auttavan edes joissakin pienissä asioissa. Kaksi ihanaa ystävää on tullut kertaalleen käymään. Toinen laittamaan ruokaa, toinen hoiti lapsia 2 tuntia. Omat 55- vuotiaat vanhempani ovat kuljettaneet minua sairaalaan ja kertaalleen olivat lapsia katsomassa, kun mieheni oli pakko päästä käymään pankissa. Ja kerran käyneet meille kaupassa. Mutta siinä kaikki.

Terveitä, hyväkuntoisia sukulaisia asuu 10-20km säteellä useita, mieheni äiti on erittäin aktiivinen ja touhukas, terve 65vuotias, ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut perheestämme eikä ole sitä nytkään, ei ole kertaakaan soittanut ja kysynyt miten voin saatikka tarjoutunut millään lailla olemaan konkreettisesti tukena. Ja hyvin tietää tilanteemme. Omat ystävät, kesämenot ym. ovat tärkeämpiä. Useita ystäviä asuu lähistöllä, mutta avuntarjoajia ei ilmaannu. Ei juuri myöskään kyselyjä voinnistani tai mieheni jaksamisesta. Hän on ollut nyt useamman kuukauden ajan neljän alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja sekä omaishoitaja. Myönnän, että omia vanhempiani lukuunottamatta en ole suoraan apua pyytänyt, mutta hyvin selkeästi ihmiset tilanteemme tietävät ja nämä pari avuntarjoajaa ovat heti apua tarjonneet, täysin luontevasti. Ehkä pitäisi suoraan pyytää, en vaan osaa...osa syy siis itsessänikin.

Kunnassamme ei saa kotiin mitään apuja, ellei ole lastensuojelun asiakas. Tein vihdoin muutama päivä sitten lastensuojeluilmoituksen perheestämme. Huomenna on tulossa joku kotikäynnille ja selviää varmaankin mitä apua kunnalta voisi saada.

Meillä on mielenterveys kunnossa, tämä on vain väliaikaista, tiedän oikein hyvin selviävämme eikä tässä olla (kuin välillä) voimien äärirajoilla. Mutta mitä jos asiat olisivat toisin. Pelottaa kun ajattelen miten moni romahtaa elämän näyttäessä kurjaa puoltaan, kun ketään läheisiä ei olekaan ojentamassa auttavaa kättä. Miksi ihmiset eivät tunnista toisten hätää ja avun tarvetta, missä on empatia ja auttamishalu? Näitä asioita olen ehtinyt ajatella sängyssä maatessani...

[/quote]aikamoinen tilanne kun kaksosetkin on ja vauva. Miksi mummut ei ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan. ?

[/quote]onhan sulla mies auttamassa.

Että on helpompaa pyytää apua lasulta kuin suvulta. Järki hoi..

Ei apua saa pyytämättä ja ilman vastapalvelusta. ota puhelin käteen ja soittelet ihmisille, että mitä palvelusta vastaan ne olis valmiita hoitamaan teidän lapsia.

Miksi lapsille ei ole haettu pk-paikkoja? Ruuat eineksinä kotiinkuljetuksella ja siivooja kerran viikossa maksullisena paikalle. Näillä eväillä jaksaa kyllä. Ja kun olet sairaslomalla hoitovapaan sijaan, niin rahallisestikin pärjäätte.

Voimia teille. Kukaan ei ole ajatusten lukija, apua voi ja pitää pyytää ja konkretosoida se avun tarve mahdollisimman selkeästi, tyyliin pystyisitkö katsomaan lapsia ylihuomenna 3 tuntia? 

Millaista apua tavitsette. Teillä on kuitenkin yksi terve vanhempi siellä hoitamassa lapsia ja juu, se lastenhoito väsyttää. Mites ihan kunnalliset palvelut? Ovat ko lapset päivähoidossa (isommat?) vai oletteko valinneet sen, että hoidatte kotona? Tunnut olevan järjissäsi, joten varmaan ainakin henkistä tukea pystyt miehellesi antamaan. Mites joku remonttilaina tms. ? Ostaisitte tarvittavan avun? Jos siis ette ole sössineet raha-asioitanne. 

Mä en näe tossa nyt mitään lastensuojelun tarvetta? Lapsille lienee kaikki hyvin?

Miten paikallinen kauppa, FB tai joku missä nyt ilmoitellaan. Haluaisiko joku vanhus tulla teille varamummuksi/-papaksi? Voisitteko pyytää apua joltain toiselta perheeltä. Onko tienoolla kauppakassipalvelua? 

Kun sulla on järki päässä ja aikaakin ilmeisesti, käytä se nyt miettimällä keinoja helpottaa arkeasi niiden lastensuojeluilmoitusten väsäämisen sijaan. 

Tarkoitus ei ole vähätellä yhtään ahdinkoanne, mutta Suomessa on todella paljon perheitä, myös 4-lapsisia, joissa lapset hoitaa pääasiassa yksi henkilö. 

Jos nainen hoitaisi noita neljää lasta, niin ei siitä tehtäisi sen isompaa numeroa. Lisäksi kolme lasta ovat ikänsä puolesta ainakin melko omatoimisia. Jotkut jaksavat ja jotkut eivät halua jaksaa.

Hienoa että hait apua!! Tuo on juuri sitä vastuuntuntoa. Kun tuo koettelemus on ohi, olette perheenä vielä entistä vahvempia! You go girl, tsemppiä! Ps. Sulla on hieno mies.

Raskas tilanne.

Oman vauvan syntyessä huomasin, että apua ystäviltä tms on todellakin pydettävä. Vain yksi lähisukulainen sitä tarjosi.

En tosin pyytänyt,vaikka välillä pieni apu olisi ollut tarpee. Se on vain tämä typerä ylpeys.

Jos ei pyydä apua, ei ympäristo tiedä, mitä tarvitsette. Kukaan ei ole ajatusten lukija.

Toisaalta olette hankkineet (suuren ) perheen, vaikka sinun sairautesi oli tiedossa?

En halua olla ilkeä, mutta herää kysymys miksi?

Laskitteko perheen avun varaan, jos sairautesi pahenee?

Perhettä hankkiessanne teidän olisi pitänyt (sairautesi huomioiden ) sitten kysyä niiltä läheisiltänne, miten paljon apuja on tarvittaessa saatavilla.

Voihan olla, että ne isovanhemmat eivät olekaan niin halukkaita aloittamaan varsinaista lastenhoitourakkaa uudelleen, kun ne omat jo hoidettu.

Eikö mies pysyy hoitamaan lapsia?

Mä en tajua noita muutamia kommentteja.. Miten ihmiset ovatkaan ilkeitä! Jaksaminen on kullakin erilaista.

Mies on hienosti saanut järjestettyä lomansa, että voi olla perheensä kanssa. Kurjia ystäviä ja sukulaisia, kun eivät ilmeistä tajua. Pelkkä sairaus ja leikkaus olisi jo riittävää syy, että apua tarvitaan.

Jospa joku heräisi tämän kirjiitulsen myötä tai saatte apua lasusta. Hurjasti voimia ja parempaa tulevaisuutta.