Tein perheestämme lastensuojeluilmoituksen

Toivottavasti kaikkien useampilapsisten asenne ei ole sama kuin ap:n. Minulle kuuluu.

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 22:57"]

Kuulostaa hurjalta, jos pitää pyytää lastensuojelusta apua. Luulisi, että kunnalta saisi esim. lapsille päivähoitopaikat ja/tai kodinhoitaja kotiin (käyhän huonokuntoisten vanhustenkin luona kotipalvelu). Ei ihme, että lastensuojelu on ylikuormitettu ja siellä sekoillaan niin, että hädänalaiset lapset kuolevat kaltoinkohteluun.

[/quote]ei saa kunnalta kodinhoitajaa jos sellaisia enää nykyään onkaan jos kaksi aikuista huushollissa. Se on vaan jaksettava, olette lapset hommanneet tarkoituksella tai sattuman sanelema juttu, yhtäkaikki niin vastuu on otettava. Sulla on terve mies ja sinäkään et oo kuolemansairas.

Ap. saikulle.

Mies hoitovapaalle nuorimmasta niin pitkäksi aikaa kuin saikkua kestää, tämän pitäisi näin sairastapauksessa poikkeustilanteessa onnistua normaalia hoitovapaalle jäämistä lyhyemmällä ilmoitusajalla työnantajalle.

Isommat lapset päiväkotiin (lasusta ja ilmoituksesta voi olla apua jos päivähoitopaikkaa on muuten vaikea saada, tämä luultavasti ensimmäinen tukitoimi, jota teille tarjotaan).

Miehelle keskusteluapua. Aikoja saa päiväsaikaan ja vauvan voi ottaa mukaan, niin yksinhuoltajatkin joutuvat tekemään. Ehkä ap. erityisjärjestelyin pärjäisi vauvan kanssa reilun tunnin, minkä 45min keskusteluaikaan lähiterveyskeskuksessa matkoineen menisi? Turvallinen huone, ap patjalla lattialle, vauva vaihdettu kuiviin ja jos vielä onnistuisi päiväuniaikaan...

Kodinhoitoapua ainakaan täällä ei perhetyöstä saa ja lastenhoitoon taas teille päivähoito on osuvampi tukimuoto. Kotityötaakkaa voi helpottaa ostamalla viikkosiivouksen, tilata ruokaostokset ja suosia niissä eineksiä. Noin yksinasuvat vajaakuntoisetkin kestävät hengissä, ei enää ole kokkaavia ja siivoavia kodinhoitajia, jotka tulevat tekemään kaikki kotityöt joihin sairas ei pysty.

Henkinen puoli on varmasti teillä raskain. Tsemppiä sen kanssa, voimia sinulle paranemiseen ja miehelle uuteen elämäntilanteeseen. Olen varma, että tuo kokemus Hitsaajankatu teidän perhettä yhteen.

T: yh, joka toivoo ettei ikinä sairastu noin pahasti, mun tilanteessa luultavasti lapset lastenkotiin olisi ainoa vaihtoehto kun ei ole toista vanhempaa joka voisi hoitaa sen mihin en itse pysty :(

Jos silti tuntuu raskaalta

Taas jengi ei ymmärrä lukemaansa. Apn miehellä on lapset ja koti huollettavana. Lisäksi hän on omaishoitaja aplle!

Onko se oikeesti vaikeaa soittaa ovikelloa ja kysästä, että olen kauppaan menossa tarviitteko jotain? Tai olen lasten kanssa menossa puistoon, tuleeko teidän muksut mukaan?

Noi yksinhuoltaja vertailut ei vaan päde. Olette joo sankareita, mutta kai sitä toisen henkisestä hyvinnoista saa olla huolissaan? Onko aplle kiukuttelu ja kiroilu nyt sitten oman typeryytensä myöntämistä, kun ei itse tajunnut tilanneet? Huh, mitä säälittäviä katkeria olentoja olettekaan.

Nykyään ihmiset ovat niin oman napansa tuijottajia, että ällöttää. Eipä tarvii ihmetellä miksi Suomessa menee huonosti. Kylä ei kasvata ja viina maistuu. Monella täälläkin peiliin katsomisen paikka.

Pyydä itse sitä apua! Läheinen ystäväni sairastui muutama vuosi sitten akuutisti ja vakavasti. Me ystävät olimme luonnollisesti alkuvaiheessa hoitamassa lapsia ja käytännön asioita - yötä päivää. Kun ystäväni kunto hieman parani ja pääsi sairaalasta kotiin, niin perheen toiveissa oli, että saisivat olla perheen kanssa ihan vaan rauhassa keskenään ja rauhoittaa tilannetta, mikä oli oikein ymmärrettävää.

Mutta me kaverit ei sitten oltu meedioita sen suhteen, milloin apu olisi taas ollutkin tervetullutta kun ei sitä kukaan kysellyt ja emme sitten tohtineet sitä tyrkyttää kun nimenomaisesti oli toivottu että kaipaisivat perheen keskistä rauhaa.

Tosi "kivalta" tuntui lukea lehdestä myöhemmin sairauden tiimoilta tehdystä haastattelusta, kuinka "äiti koki sitten lopulta jäävänsä kuitenkin aika yksin eikä avunantajia enää löytynyt".  Kun olimme muutaman kaverin kanssa kimpassa hoitaneet hänen kaksivuotiastaan ja vauvaansa omien pientemme ohella vuoroja "jakaen" 24/7 pari kuukautta että isä pääsi äidin luokse sairaalaan niin ei tuota mukava ollut lukea... 

Eli ota se puhelin käteen ja soita, eivät läheisesi välttämättä tajua miten paha tilanteenne on jos et itse aloitetta tee. 

Siis mitä minä juuri luin? Ap:lla on periaatteessa kaikki ihan hyvin, mutta häntä ja hänen sairauttaan ja vajavaisuuttaan ei huomioida tarpeeksi. Että ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Kuule, ihan ystävyydellä, näin täällä kaikki hoitavat hommansa. Jos sinulla on joku vakava sairaus, niin silloin ei kuulu pukata lapsia toinen toisensa perään odottaen, että joku muu heidät hoitaa. Luuletko olevasi joku maailman napa? Kaiken keskipiste? Voi vittu sentään. Meillä jokaisella on oma elämä haasteineen, se ei todellakaan tarkoita sitä, että olemme aina ja jatkuvasti valmiina juuri sinua varten. Jos olet sairaana ja heikkona ja vähävaraisena päättänyt lisääntyä toistuvasti, on se kuule ihan sun ja miehesi vastuulla.

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 23:47"]

Laittakaa nyt ihmeessä ne isommat lapset päivähoitoon näin alkajaisiksi. Ja selvittäkää raha-asiat, saisiko mies olla esim hoitovapaalla ja sinä saikulla, ettei kaikki miehen tulevat loma-ajat kulu tuohon. Tilatkaa ruoka kotiin kuljetettuna (ei maksa kuin 7 euroa esim s-ryhmältä). Syötte valmisruokaa. Siivous vähemmälle, teette vaan välttämättömän. Pyytäkää apua. Sanokaa suoraan esimerkiksi miehen äidille, että tarvitsisitte nyt apua. Joskus on pakko nöyrtyä.

[/quote]

Kuule hei. Nämä eivät pysty tähän. Marttyyrius kärsii.

miksi olette tehneet noin monta lasta? Jos sun vanhemmat on jotain 55 niin aika monta lasta oot pykänny nuorella iällä. se on sillä tavalla ettei voi olettaa muiden auttavan. pitää tehdä vain niin monta lasta että pärjää.

milloin sairaus puhejnnut? oisit lopettanu silloin lasten teon jos et pysty niitä hoitamaan, ei oo lasten etu, että niitä vaan tehdään ilman kunnon hoitoa.ö

Nykyajan ihmiset jättävät jos jollakin liikaa vaikeuksia, se haittaa positiivista elämää. Turhasta ne valittavat kuitenkin, kun vain asennoituminen kunnossa jaksaa kaiken. Tämä oli ironiaa, mutta noin se menee.

Ap, monet vastaajat unohtivat, että miehesi on myös sinun hoitajasi - kyllähän sitä nyt arjesta selviää terveiden mukuloiden kanssa toistaitoisempikin normaalioloissa, mutta kun päälle tulee sairaan aikuisen, rakkaan ihmisen  hyvinvoinnista stressaaminen, hänen hoivaaminen sekä lasten henkisestä hyvivoinnista huolehtiminen kun lapset varmaan huolissaan ja ihmeissään toisen vanhemman muuttumisesta sänkypotilaaksi. Tilanteessa vaaditaan paljon muutakin kuin rutiiniarjen hallintaa ja lapsille olisi hyvä jos heille järjestyisi välillä 'lomaa' esim. iloisten iltapäivien merkeissä vaikkapa kummien, setien, enojen tai tätien järjestämänä, mikä vahvistaisi lasten luottamusta elämän jatkumiseen.

Ap on niin oikealla asialla. Olen itse monilapsisen perheen vähän toistaitoinen emäntä (mies teki suurimman osan käytännön kotitöistä) ja kun mieheni muutamankin kerran joutui petipotilaaksi eikä kyennyt liikkumaan yhtään niin aika hukassa olin enkä ilman äitiäni olisi selvinnyt.  

Olen aina saanut saanut apua omaisiltani ja ystäviltäni pyytämättä, myös leskeksi jäätyäni - tiedä sitten onko otsassani merkki, että olen avuton. Oikeasti en ole ollut sikäli avuton, että en olisi oppinut vaan olen oppinut kaiken tarpeellisen kodinhoitoon liittyvän, vaikkakin aika myöhään: vasta yli kolmekymppisenä (mieheni opetti). 

Jos ja kun jotakin kanssaihmistä kohtaa vastoinkäyminen en epäile ottaa yhteyttä ja kysyä voisinko auttaa ja jos vastaus on jotenkin epämääräinen niin ehdotan jotakin hyvin arkipäiväistä ja pientä ja siitä se lähtee jos on lähteäkseen. Tätä minun mielestäni ap tarkoitti - jo kysyminen antaa paljon voimaa.

Ap:lle voimia - ja älä usko että ihmiset niin kylmiä olisivat, on vain kadotettu suhteeellisuudentaju eikä osata -  tai saattaahan olla että jotkut luulevat epäonnen tarttuvan, en tiedä. Oikein teit kun lähdit hakemaan hyinvointiyhteiskunnan tarjoamaa apua - kaikki ovat siihen oikeutettuja.

Suosittelen, että pyydätte apua sukulaisilta ja ystäviltä. Osa ei oikeasti tajua auttaa teitä.  

Sairastan syöpää, asun yksin ja olen ollut hyvin heikossa kunnossa. Kauempana asuvat äitini ja isoäitini soittivat minulle, lohduttivat sairauteni vuoksi  ja auttoivat minua taloudellisesti vaikeassa tilanteessani. Pienentyneet tulot, normaalit menot. Lisäksi sairaalamaksut ja lääkekulut.

Sisareni, jonka perhettä olin auttanut vuosikausia- vietin usein lomani siivoten, kokaten ja hoitaen lapsia heillä - ei käynyt minua kertaakaan katsomassa eikä edes soittanut minulle. Minä soitin hänelle ja maksoin puheluista. Hän tiuskaisi minulle, etten ole ainoa sairas, kun surin sairauttani ja surkeaa kuntoani.

Äitimme kuoli vaikeaan sairauteen. Sisareni tutki äidin tiliotteet ja vaati itselleen summan, jolla äiti tuki minua sairauteni aikana - syntymäpäivälahjaani myöten. Hän on useita kertoja letkauttanut isoäidiltä saamastani avusta. Hän tuntuu unohtavan kaiken sen, mitä hän on itse saanut heiltä.  

Ostin siivouspalveluja rahalla, jonka sain äidiltä. Käytin isoäidiltä saamani rahat lääkkeisiin ja hoitomaksuihin. Hyvät ystäväni ja mukavat naapurit auttoivat minua esim. käymällä kaupassa tai apteekissa, kun olin todella heikossa kunnossa.

Toivon, että tulet pian parempaan kuntoon ja perheesi saa apua läheisiltä.

Muistakaa mammat sitten tämä ketju, kun peukutatte niitä vahvojen ja itsenäisten aikuisten naisten voimaantuneita mietteitä tyyliin "Mä olen osuuteni hoitanut, enkä aio olla mikään pullantuoksuinen läsnäoleva mummo, vaan reipas eläkeläinen joka elää vain ja ainoastaan itselleen!!".

Jaksamisia ap.

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 21:07"]Surullisena olen joutunut huomaamaan miten yksin sitä vaikeuksien tullessa onkaan. Missä ovat läheiset ja turvaverkot, kun niitä tarvitaan?

Olemme ihan tavallinen perhe, 10 kk ikäinen vauva, 4 vuotiaat kaksoset sekä 6 vuotias esikoinen. Itselläni on sairaus, joka on jo vuosia ollut tiedossa mutta pysynyt kurissa. Nyt keväällä tilanne kuitenkin vaikeutui, olen ollut aika heikkona ja kesäkuun alussa jouduin leikkaukseen, josta olen toipumassa. Kaikki periaatteessa hyvin, mutta arki on tavattoman raskasta. Itse en kykene lapsia hoitamaan, makaan lähinnä sängyssä. Toki isompien kanssa voi lukea, mutta pitkään en pysty istuma-asennossakaan olemaan. Pieni leikkaus tarvitaan vielä mutta todennäköisesti olen kunnossa loppukesästä  tai syksyllä ja kykenen jo normaaleihin arkipuuhiin. Ja mies pääsee palaamaan töihin. (Hän on saanut neuvoteltua kaikki lomansa, perhevapaansa, tuleviakin lomia sekä palkatonta vapaata, jotta pystyy olemaan nyt kuukausitolkulla kotona)

Järkytyksenä on tullut ihmisten välinpitämättömyys. Lähinnä tarkoitan sukulaisia ja joitakin ystäviä, joiden olisin toivonut auttavan edes joissakin pienissä asioissa. Kaksi ihanaa ystävää on tullut kertaalleen käymään. Toinen laittamaan ruokaa, toinen hoiti lapsia 2 tuntia. Omat 55- vuotiaat vanhempani ovat kuljettaneet minua sairaalaan ja kertaalleen olivat lapsia katsomassa, kun mieheni oli pakko päästä käymään pankissa. Ja kerran käyneet meille kaupassa. Mutta siinä kaikki.

Terveitä, hyväkuntoisia sukulaisia asuu 10-20km säteellä useita, mieheni äiti on erittäin aktiivinen ja touhukas, terve 65vuotias, ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut perheestämme eikä ole sitä nytkään, ei ole kertaakaan soittanut ja kysynyt miten voin saatikka tarjoutunut millään lailla olemaan konkreettisesti tukena. Ja hyvin tietää tilanteemme. Omat ystävät, kesämenot ym. ovat tärkeämpiä. Useita ystäviä asuu lähistöllä, mutta avuntarjoajia ei ilmaannu. Ei juuri myöskään kyselyjä voinnistani tai mieheni jaksamisesta. Hän on ollut nyt useamman kuukauden ajan neljän alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja sekä omaishoitaja. Myönnän, että omia vanhempiani lukuunottamatta en ole suoraan apua pyytänyt, mutta hyvin selkeästi ihmiset tilanteemme tietävät ja nämä pari avuntarjoajaa ovat heti apua tarjonneet, täysin luontevasti. Ehkä pitäisi suoraan pyytää, en vaan osaa...osa syy siis itsessänikin.

Kunnassamme ei saa kotiin mitään apuja, ellei ole lastensuojelun asiakas. Tein vihdoin muutama päivä sitten lastensuojeluilmoituksen perheestämme. Huomenna on tulossa joku kotikäynnille ja selviää varmaankin mitä apua kunnalta voisi saada.

Meillä on mielenterveys kunnossa, tämä on vain väliaikaista, tiedän oikein hyvin selviävämme eikä tässä olla (kuin välillä) voimien äärirajoilla. Mutta mitä jos asiat olisivat toisin. Pelottaa kun ajattelen miten moni romahtaa elämän näyttäessä kurjaa puoltaan, kun ketään läheisiä ei olekaan ojentamassa auttavaa kättä. Miksi ihmiset eivät tunnista toisten hätää ja avun tarvetta, missä on empatia ja auttamishalu? Näitä asioita olen ehtinyt ajatella sängyssä maatessani...

[/quote]

Nyt varmaan voisit miettiä miten olet itse näitä läheisiäsi auttanut ja kohdellut. Se on kumma, että.ne.avunnaukujat ja ikuiset uupuneet ovat yleensä niitä samoja ihmisiä. Hävetkää saatana. Luulis 2.aikuisen ihmisen suunnitelleen elämäänsä?

Tätä en ymmärrä Suomessa. Pärjäsi perhe tai ei, niin olisi suotavaa osoittaa välittämistä. Vaikka soittaa, tekstata, tarjoitua vaikka kaupassa käymään tai ottamaan lapset tunniksi leikkipuistoon. Ei luulisi olevan liian kuormittavaa kenellekään, vaikka kuinka on "oma elämä". Siis justiinsa että välitetään omista lasenlapsista, sisaruksista, naapureista, kavereista, työkavereista, lasten koulukavereista jne.. Ihan siis osoitetaan myötätuntoa ja välittämistä. Kyllä on oma elämä liian raskasta, jos ei avuksi pysty tarjoutumaan edes lähimmille.

En asu Suomessa, joten ehkä kauempaa näkee tämän mielipuolisen tilanteen ja yksinäisyyden selvemmin. Tai ainakin on toinen kulttuuri, johon verrata.

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 23:56"]Ap, miksi mies on palkattomalla eikä hoitovapaalla? Ja miksi ei aikaisemmin ollut vanhempainvapaalla? Sinähän kai saat sairaspäivärahaa (vai mikä sen nimi onkaan).

[/quote]

Ap, vastaisitko tähän kysymykseen? Siskoltani leikattiin käsi hänen ollessaan hoitovapaalla ja sairasloman ajalta sai huomattavasti korkeampaa päivärahaa. Mies jäi kotiin parin päivän varoajalla (leikkausaika ilmoitettiin ma ja leikaus pe).

[quote author="Vierailija" time="07.07.2014 klo 00:35"]

Taas jengi ei ymmärrä lukemaansa. Apn miehellä on lapset ja koti huollettavana. Lisäksi hän on omaishoitaja aplle!

Onko se oikeesti vaikeaa soittaa ovikelloa ja kysästä, että olen kauppaan menossa tarviitteko jotain? Tai olen lasten kanssa menossa puistoon, tuleeko teidän muksut mukaan?

Noi yksinhuoltaja vertailut ei vaan päde. Olette joo sankareita, mutta kai sitä toisen henkisestä hyvinnoista saa olla huolissaan? Onko aplle kiukuttelu ja kiroilu nyt sitten oman typeryytensä myöntämistä, kun ei itse tajunnut tilanneet? Huh, mitä säälittäviä katkeria olentoja olettekaan.

Nykyään ihmiset ovat niin oman napansa tuijottajia, että ällöttää. Eipä tarvii ihmetellä miksi Suomessa menee huonosti. Kylä ei kasvata ja viina maistuu. Monella täälläkin peiliin katsomisen paikka.

[/quote]

Minkäs verran itse auttelet naapureita ja soittelet randomisti ovikelloja, että voinko olla avuksi?

Eihän ihmiset enää ainakaan kaupungissa noin käyttäydy.

"Kylä ei kasvata", kun toisten asioihin ei haluta eikä uskallakaan puuttua. Tulee helpolla "p...kaa niskaan", jos menet kyselemään tai neuvomaan. Puhutaan helposti naapurikyylistä yms.

Tässä vaimo ei juuri voi tehdä mitään ja mies kotona ja nyt apua pyydetään. Monet äidit hoitelee lapset, kodin, ruoat tekee jne. Mies vaan hommiin.

[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 21:56"]Tässä vaimo ei juuri voi tehdä mitään ja mies kotona ja nyt apua pyydetään. Monet äidit hoitelee lapset, kodin, ruoat tekee jne. Mies vaan hommiin.

[/quote]

Juu mutta kun se mies ei kykene. Aaaapuuvaaa.

Ap tässä.

en ala lainailla yksi kerrallaan ja kommentoida, mutta tässä kommenttia joihinkin kysymyksiin/kommentteihin

-ensinnäkin kiitos tsempityksistä. Tiedän, että selviämme:)

-mies ei siis ole minua auttamassa vaan hoitaa kaiken. Myös minut. Omaa jaksamistani en murehdi, mieheni ennemminkin.

-olen todellakin tiedostanut, että apua ei tulla tarjoamaan ovelle, sitä pitää osata pyytää ja tässä minulla on ehdottomasti petrattavaa

-esikoinen menossa syksyllä kouluun, kaksoset kerhoon. Ei siis ole päiväkotipaikkoja.

-kuten sanottua, sairauteni on ollut hyvin hallinnassa, emme lähteneet lapsilukua miettimään sen perusteella, että jos mahdollisesti joskus sairauteni pahenee, niin minkälaiset avut silloin on käytettävissä muutaman kuukauden ajan.

-avauksen pointti oli lähinnä oman kokemukseni kautta tuoda esille sitä, miten tuntuu nyky-yhteiskunnassa asiat olevan. Jokainen elää omaa elämäänsä ja vaikeuksien sattuessa omalle kohdalle, on auttaja julkinen taho, ei äiti, sisko, anoppi, paras kaveri tai kummi.

-me pärjäämme, tiedän sen. Mutta silti tämä ei vain tunnu olevan oikein.

PYYDÄ sitä apua, jos kerran miehesi on aivan kädetön. Melko erikoista tehdä mieluummin lastensuojeluilmoitus kuin pyytää läheisiltään apua.