Mitä tapahtui parisuhteellenne..

Tapahtui vain hyvää. Olimme sielunkumppanit alun perinkin mutta lapsen saaminen on kokemus jota sanat eivät riitä kuvaamaan. Sen jakaminen tärkeimmän aikuisen ihmissuhteen kanssa on elämän suurin juttu.

Ensimmäinen vuosi haastavaa aikaa, muttei mitään sellaista mistä oikeasti vastuuntuntoinen ja sitoutunut pariskunta, jolla yhteinen näkemys tulevaisuudesta, ei selviäisi. Sen jälkeen koko ajan vain parempaa.

Ensimmäisen jälkeen suhde vain syveni. Toinen tuli heti perään, ja itki ja valvoi ensimmäisen vuotensa. Siinä väsymyksessä tuli riitoja ja epäilyksiä parisuhteen toimivuudesta. Kun siitä selvittiin, on suhde ollut parempi kuin koskaan. Myllerrettiin niitä asioita joista kumpikaan ei uskaltanut aiemmin puhua ja ne on nyt käsitelty. Seksielämäkin kukoistaa. Lapset nyt 2 ja 3, enempää ei tule.

Lapsen syntymän jälkeen parisuhde kuoli hiljalleen kasaan. Nyt 8kk myöhemmin ainoa läheisyys on seksi. Mies hoitaa suurinpiirtein saman verran lasta kuin minäkin. Muuten ollaan kuin kämppiksiä, jotka vittuilee ja valittaa toiselle jatkuvasti jostakin :(

Tätä juuri pelkään eniten että tapahtuu jos hankitaan lapsia..... Olis ihan kamalaa...

[quote author="Vierailija" time="14.01.2014 klo 11:51"]

Lapsen syntymän jälkeen parisuhde kuoli hiljalleen kasaan. Nyt 8kk myöhemmin ainoa läheisyys on seksi. Mies hoitaa suurinpiirtein saman verran lasta kuin minäkin. Muuten ollaan kuin kämppiksiä, jotka vittuilee ja valittaa toiselle jatkuvasti jostakin :(

[/quote] tää on kuin meillä.... =( haaveilen toisesta miehestä... jonka haluan...

Samalla linjalla kuin #3

Kuulen mielelläni lisää kokemuksia! Hyviä ja huonoja.

ap

Ekan ja tokan kohdalla ollaan vuoden ajan tapeltu melko paljon. Nainen motkottanut pettymystään, mies vetäytynyt. Seksiä on ollut aina (jaksamisen rajoissa) kun molemmat siitä tykätään. Kolmannen jälkeen elämä on aika asettunutta, eli vaihtelua kaivataan toisinaan, mutta luulen, että olemme rakastuneempia toisiimme kuin koskaan. Edes vauvavuosi ei latistanut ihastusta ja kunnioitusta toiseen. Vauva nyt 10kk, eilen illakin rakastetun jälkeen vielä pitkään katselimme sängyssä kotivideoita muksuista yhdessä hihitellen, kävimme onnellisina toistemme kainaloon nukkumaan ja ensimmäisenä herättyäni halasin miestä. Niin ihana kun hän on siinä. En uskonut, että elämä voisi olla (minulla) näin hyvää.

akka kiukkuaa eikä tule edes lähellekään seksistä voi yrittää nähdä unta,en ymmärrä,lapsi on helppo ja päivät tarhassa.

pitäisi varmaan vetää turpaan ja heittää pihalle pakkaseen niin kuin ennen vanhaan tehtiin,saattaa alkaa ajattelemaan toisella tavalla??

Tuollainen on ihan omaa syytäsi 2, ei ole tullut mieleen että parisuhdetta pitää hoitaa? Miksi ihmeessä vittuilet ja valitat miehellesi jatkuvasti? Onko sinun kanssasi kiva elää?

Ja sinä 4, miksi teit lapsen miehen kanssajota et halunnut? Vai ajattelitko että teet lapsen aina kaikkien miesten kanssa joita sillä hetkellä satut haluamaan? Kävikö mielessä että lapsen tekeminen on sitoutumista loppuelämäksi?

Sama kuin aiemmilla. Oltiin oltu tosi monta vuotta yhdessä ja lapsen saatuamme tajusin konkreettisesti sortuneeni siihen psykologiseen ansaan, että olin valinnut isäni kaltaisen miehen ja tämä näkyi nimenomaan isyydessä.

Olin mielikuvissani ajatellut miehen olevan täysin erilainen isänä ja pettymys on jotain mitä en voi edes käsitellä.

Meillä ei enää ole edes seksiä ja haluan erota. Rohkeutta kerätessä...

6, kuulostaa hyvältä, mitä olette tehneet eri tavalla tai mikä on muuttunut kolmannen kohdalla?

Syntymän jälkeen varmaan aluksi meni hyvin. Sitten pikku hiljaa vastuu kaikesta kotiin liittyvästä siirtyi minulle ja etäisyys mieheen alkoi kasvaa. Lapsen ollessa vuoden sama nalkutus minun puolelta jatkui. Miksi pitää töiden jälkeen vielä urheillakin... Kyse oli enemmän tyytymättömyydestä itseäni kohtaan, miksi minä en osannut lähteä kotoa ja ottaa muuta roolia kuin äidin.

Esikoinen täyttää pian viisi. Sen jälkeen tähän hullun myllyyn on tullut pari muutakin sinappipeppua. Sama homma jatkuu. Erona, että nykyään osataan ottaa arkea enemmän huumorilla ja kiinnitetään huomiota siihen, ettei oltaisi ilkeitä toisillemme. Missään vaiheessa ei ole tullut vakavasti harkittua eroa tai pois lähtemistä. Pikkulapsiaikaan pitää valmistautua henkisesti. Ikinä en jättäisi lapsia tekemättä siinä pelossa, että mitä jos... Elämässä voi tapahtua paljon muutakin. Lapsiaan tuskin kukaan katuu.

Yksi lapsi ei muuttanut parisuhdettamme oikeastaan yhtään. Toi vain hurjasti lisää rakkautta taloon ja tek meistä perheen. Ei siis mitään negatiivista vaikutusta, positiivista vain.

Toinen lapsi sama juttu. Tunnuimme vielä enemmän perheeltä. Samanlailla molemmat harrastimme, matkustimme, harrastimme seksiä, olimme yhdessä jne. Meillä lapset kyllä nukkui aina hyvin ja illalla yhteistä aikaa oli rutkasti. Ei siis edelleenkään mitään negatiivista muutosta. Kaikki jatkui niin kuin ennenkin.

Kolmas lapsi muutti sitten kaiken. Oli itkuinen vauva. Mies ei enää ollut kiinnostunut vauvanhoidosta ja kaikki jäi minulle. Olin väsynyt. Parisuhde kärsi. kaikki muuttui hankalammaksi. En päässyt enää liikkumaan niin kuin ennen, kolmen kanssa oli jo hankalaa. Arki oli raskasta jne. 

Neljäs ei tuonnut mitään muutosta kolmanteen. Mutta edelleen kaikki on raskasta :)

[quote author="Vierailija" time="14.01.2014 klo 12:04"]

6, kuulostaa hyvältä, mitä olette tehneet eri tavalla tai mikä on muuttunut kolmannen kohdalla?

[/quote]

Moni asia on erilaista. Kahden lapsen jälkeen perhe oli jo "valmis", tavat toimia monilapsisena perheenä olivat muovautuneet. Minulla itselläni on helpompaa, isommat lapset ovat osan viikosta hoidossa, heidän pikkulapsiaikanaan molemmat olivat kotihoidossa (minulla kädet täynnä), pääsen nyt liikkumaan helpommin kodin ulkopuolelle parempien liikennejärjestelyiden takia, kolmas lapsi nukkuu hyvin. Luotan myös mieheeni isänä täysin, koska elämän sattuma pakotti minut luovuttamaan vanhemmuuden päävastuun joksikin aikaa hänelle. Voimme siis kumpikin esim.harrastaa halutessamme. Olen myös ammatillisesti kypsempi, minulla ei ole (toisin kuin pienempien kohdalla) urapaineita juuri nyt. Myös mies on vaihtanut paremmin perhe-elämään sopivaan työtehtävään.

Koska minä olen voinut hyvin ei miehenkään ole tarvinnut poteroitua.

Halu rakastaa toisiamme meillä on ollut aina. Uskomme siis molemmat olevamme "ne oikeat" toisillemme. Tai ainakin puhumme näin, olemme aina puhuneet...liki tapaamisestamme lähtien. Saimme jo hyvän alun, mikä on tuonut paljon turvaa suhteeseemme.

Luin juuri psykologia-lehteä, jonka teema oli varhaiskasvatus. Tutkimusten mukaan lapsen syntymä heikentää parisuhdetta neljän vuoden ajan. Sitä en saanut selville, onko se vain ekan lapsen kohdalla vai alkaako sama neljä vuotta jokaisen kohdalla...?

Ihanaa, että minulla on lapset tehtynä. Ja miehellä. Olemme siis molemmat eronneita ja tavanneet toisemme 40 +. Voin aloittaa elämässäni tasa-arvoisen parisuhteen.

Nautittiin perhe-elämästä. Jatkettiin talon remppaa (yhteinen "harrastus"). Molemmat on kotona viihtyvää sorttia ja kotityöt jakautuu aika automaattisesti.

Muksun ollessa 2-3v oli huonon nukkumisen kausia, jolloin oltiin kaikki kiukkuisia ja väsyneitä, eikä seksi käynyt mielessäkään... mutta sekin vaihe meni ohi.

Muksu on nyt 6. Pelaillaan vaikka lautapelejä yhdessä ja nautitaan perhe-elämästä edelleen. Katsotaan miehen kanssa toisiamme ja pyöritellään päätämme kun eskariuhma nostaa päätään tai pikku enkeli oppii jotain uutta.

Yhteenkuuluvuuden tunne on vahva. Vähän väkisin yritetään muutama kerta vuodessa käydä kahdestaan keikalla tai muuta, ettei ihan jumahdeta kotiin. Muuten se viihteellä käyminen on jäänyt lastenteatterrin ja työpaikan jutttuihin...

Hei te pienten lasten isät ja äidit! Vaikka nyt on helvetti päällä, kaikki huonosti, mies on hirveä ja vaimo sitäkin kamalampi, niin älkää erotko. Kaikki tämä negatiivisuus, väsymys, ärtymys ja huono olo johtuu elämäntilanteestanne. Elätte ihan käsittämättömän rankkaa aikaa. Ihan oikeasti. Elämässä harva asia on yhtä stressaavaa kuin pienten lasten kanssa eläminen. Läheisen kuolemakin kestää vain hetken, vaikka se on emotionaalisesti todella kuormittava ja stressaava asia. Lasten kanssa pitää elää vuosikausia samassa paineessa.

Uskokaa, että lapset kasvavat, arki helpottuu, teille tulee yhteistä aikaa kuin itsestään. Lapsista tulee omatoimisia, saattee nukkua öitä, voitte lähteä kahdestaan keskellä päivää mihin vain, koska lapset voivat olla keskenään kotona. Voitte harrastaa mitä vain, lapset eivät estä. 

Meillä kolme lasta, jotka syntyivät alle neljässä vuodessa. Ensinnäkään en muista niistä vuosista mitään, mutta vaikka muistaisin, en halua muistaa. Oltiin eron partaalla useammin kuin kerran kuukaudessa. Itkua ja riitelyä monta vuotta.

Mutta nyt, rakastan miestäni enemmän kuin ikinä. Näen elämää taaksepäin ja tajuan, että olemme olleet sama mies ja vaimo koko ajan, mutta pikkulapsivaiheessa vain huonoimmillamme. Olisipa joku silloin sanonut, että parempaa on luvassa. Oltiin aivan suossa, pimeässä tunnelissa.

JAKSAKAA, se on sen arvoista. Älkää rikkoko perheitä, kun olette tuossa vaiheessa.

Arki ja parisuhde muotoutuu ihan erilaiseksi helpon vs vaativan lapsen kanssa. Ensimmäinen oli keskivertotapaus, toinen vaativa ja kolmas helppo. Kolme-neljä-vuotias on jo ihan erilainen kuin vauva tai uhmakas 2-vuotias. Yrittäkää löytää niitä pieniä ihania asioita arjesta ja eläkää hetkessä. Lasten kanssa puolikin vuotta on jo hirmuisen pitkä aika ja kehitystä tapahtuu.

Eka vuosi lapsen syntymän jälkeen meni melkoisessa väsymyksessä. Kumppanuuden kokemus oli kuitenkin suurta, suurenmoista. Olimme olleet tarpeeksi pitkään pari. Nyt olimme vihdoin kypsiä seuraavaan vaiheeseen: meistä tuli perhe. Olen emotionaalisesti kehittynyt mielestäni jollakin tavalla hiukan "myöhään", tarkoitan että minulla on ollut epäkypsiä ajatuksia elämään luonnollisesti kuuluvasta muutosprosessista (en ole kokenut niitä luonnollisina vaan olen halunnut jumittaa jossain aiemmissa kehitysvaiheissa, ilmeisesti "suojellakseni" itseäni). Olen tavattoman onnellinen joka ainoa päivä siitä, että olen pystynyt kasvamaan tuon emotionaalisesti "pitkittyneen nuoruuteni" yli (se ei näkynyt millään käytöstasolla tai sosiaalisesti, oli vain jatkuva, hallitseva kokemus).

5 vuotta lapsen syntymän jälkeen saatoimme vain ihmetellä: miksi lykkäsimme lapsiyritystä niinkin pitkään. Mitä ihmeen "suojeltavaa" siinä aiemmassa elämänvaiheessa oli? Seksiinkin tuli uutta meininkiä, kun lapsen yöt menivät kohdilleen.

10 vuotta lapsen syntymän jälkeen: elämämme parasta aikaa, ehdottomasti.