Miksi pysyvien ystävyyssuhteiden luominen on yli kolmekymppisenä tosi vaikeaa?

Teininä on aikaa roikkua kavereiden kanssa koulu- ja vapaa-aika, siinä vain kasvaa yhteen. Kolmikymppinen ei ehdi kaveeraamaan enää samassa mittakaavassa, kun pitää hoitaa muutakin elämää... itsekin sen kirjoitit: ei tavata säännöllisesti (eikä jatkuvasti).

Se voi riippua monesta asiasta. Omalla kohdallani se riippuu ihan asenteesta; siitä että kehittää ystävyyssuhteita ulottumaan muuallekin kuin harrastuksiin tai äitikerhoihin, näkee ihan urakalla vaivaa siitä että saa kontaktin siihen ihmisen persoonaan sen näennäisen yhteisesti jaetun asian (kuten äitiys tai harrastus) lisäksi. Työpaikalla en halua ystävystyä, riittää että ollaan työkavereita. Toisaalta en koskaan odota ystävyyssuhteilta sellaista sukulaisuussuhteen kaltaista pysyvyyttä, se ei minusta ole niiden tarkoitus.

Minä olen saanut kavereita ja ystäviä läpi aikuiselämäni, enkä ole kokenut sitä vaikeaksi. Tällä hetkellä on olemassa paljon kaltaisiani ihmisiä, joiden on liikuttava elämänsä aikana työn perässä, tai joilla on elämässä paljon uusia alkuja (työ menee alta, aloitetaan uuden alan opiskelut, on avioeroja tms.) Näissä elämän pienissä ja suurissa kriiseissä useimmilla on tarvetta myös uusille ihmissuhteille, aivan kuten minullakin, ja siksi ystävystyminen on helppoa. Muutokset tekevät jollain lailla avoimeksi.