Kaikella on tarkoituksensa. Pitääkö se paikkansa?

Minusta asia on niin, että pitää jos itse ottaa sen asenteen. Ei mikään korkeampi voima säädä tarkoituksia, vaan elämässä tapathuu mitä tapahtuu ja ihminen tulkitsee ne miten tulkitsee, joko hyödykseen tai haitakseen. Omassa elämässäni olen valinnut tulkita, että vaikeudet ja vastoinkäymiset on olleet vahvistajia ja opettajia, ei katkeroittajia. Mutta olisin voinut valita toisinkin, valitttaaa kuinka sattuma on minua kolhinut ja siksi en voi koskaan olla ehjä ihminen enkä tehdä juuri muuta kuin valittaa.

Ei pidä paikkaansa, kyllä joillakin on niin suuria suruja, ettei niillä ole mitään tarkoitusta.

En ymmärrä kysymystä. Mikä ihmeen "tarkoitus"?

Uskovaisten höpinöitä. Elämä perustuu pitkälti sattumiin.

On taikauskoa ajatella, että asioilla olisi "tarkoitus". Asiat tapahtuvat ilman sen syvempiä merkityksiä.

En oikein usko tuohon minäkään. Maailmassa tapahtuu niin paljon kurjaa ja epäreilua, että ei niillä voi olla "opetustarkoitusta". Valitan, olemme vaan sattuman kaupassa mukana

Minäkin koen, että se on vähän sellainen Valitut palat -tyyppinen typerä klisee, jota uskovaiset tykkäävät lykätä naamalle, jos jotakuta on kohtalo kolhinut. Itse asiassa se on hemmetin loukkaava kokemus tokaistavaksi jollekin, jolla on suurta surua. Mitä "tarkoitusta" voi ajatella olevan vaikkapa pienen lapsen tuskallisessa kuolemassa tai sairaudessa?!

SE sitten on vähän eri asia, mistä kakkonen puhuu, että pahoillakin asioilla voi olla yllättäviä seurauksia, jotka kaikki eivät ehkä ole pahoja. Ja asioihin voi suhtautua monella tapaa. Mutta näitä ei minusta kannata ilmaista tuollaisella kliseisellä hokemalla.

Toivottavasti ei ole. Olen itse kokenut viime aikoina niin paljon pahaa, etten halua ajatella sen johtuvan joistain omista teoistani (karma) tai jotta vain voimistuisin. Saatika sitä, että joku ylempi voima vain leikkisi jotain sairasta pilaa elämälläni. Olen kestänyt vastoinkäymiset, mutta ei tällä määrällä voi olla mitään tarkoitusta.

Ihmisellä on lajityypillinen taipumus ajatella, että asioilla on jokih merkitys ja että on olemassa jokin yliluonnollinen, ihmistä suurempi voima. Se tuottaa psyykkistä turvallisuutta. Millään ei ole mitään tarkoitusta ilman että ihminen itse sen asialle antaa. Ilman tätä kykyä ihmisen elämä olisi äärettömän raskasta. Tosin tätä kykyä myös "väärinkäytetään": se että lapsi hukkuu veteen ilman että on tullut riittävästi valvottua ei selity sillä, että sillä olisi ollut muka jokin tarkoitus. Ainoa tarkoitus selityksellä on pitää aikuisen mielenterveys kasassa, se on silloin vain rujo defenssi. Kenenkään lapsen tarkoitus ei ole kuolla riittävän hoivan ja huolenpidon puutteeseen. 

Vaikka asioilla olisikin jokin "tarkoitus", se ei (ainakaan yleensä) selviä ihmisille koskaan, joten se on ihan tyhjän kanssa elämän kannalta.

Elämässä on paljon sattumaa. Kuitenkin kun jollekin jolla on pitkään ollut vaikeaa tapahtuu jotain onnellista tulee tunne oikeudenmukaisuudesta. Että paskan määrä ei vain voi jatkua, vaan joskus kääntyy elämä taas onnelliseksi. Esim yllätysraskaudet pitkän yrittämisen jälkeen ovat joskus tälläisiä onnenpotkuja.

Minäkin enimmäkseen uskon, että on. Ajattelen sen niin, että kaikki, mikä elämässäni on tapahtunut, on tehnyt minusta juuri minut, ja kaikki hyvät ja huonot tapahtumat on tarvittu siihen ja tarvitaan tästä eteenkinpäin.

Esimerkiksi, iso moka tai valinta, joka on mennyt raskaasti pieleen, voi loppupeleissä olla todella positiivinen kokemus: Se auttaa laittamaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin, ja pikkuasiat muuttuvat merkityksettömiksi. Se auttaa ymmärtämään, ettei itse ole täydellinen, ja että läheiset rakastavat minua, vaikka en olekaan täydellinen. Se auttaa huomaamaan, kuinka iso asia elämä loppujen lopuksi on, kun se jättimoka ajan kuluessa haalistuu ja muuttuu yhdeksi kokemukseksi muiden joukossa. Se auttaa huomaamaan, että maailma ei romahtanutkaan, vaikka olin hetken luullut niin. Sellaisen jälkeen osaa myös iloita enemmän, kun seuraavan kerran kaikki meneekin nappiin. 

Mutta sellaisten asioiden kohdalla, kuten vaikkapa lapsen kuolema tai lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, minun on vaikea nähdä tarkoitusta, jota ei olisi voitu saavuttaa vähemmälläkin pahalla.

Minusta on muuten hemmetin itserakasta ajatella, että vastoinkäymisten tarkoitus olisi jalostaa MINUA. Minä-minä-minä... jos omaiseni sairastuu, MINÄ jalostun. Jos työnantajani menee konkurssiin, MINÄ löydän ehkä paremman ammatin ja työpaikan. Entä ne muut, miten niille sairastuneille tai kuusikymppisenä työttömyyseläkkeelle ajautuneille on iloa siitä, että minä jalostun...

Joo, mua siis tosiaan ärsyttää tuo sanonta ;-)

-7-

Kyllä, olen fatalisti. Jos joku asia tökkii luovutan sovinnolla.

Esimerkki: vuosia sitten yh:na yritin väkisin ostaa yhtä omakotitaloa mutta kaupankäyntiin tuli jatkuvasti ongelmia. Väänsin ja käänsin omistajan ja pankin kanssa kauppaa kunnes luovutin. 4kk myöhemmin tapasin nykyisen mieheni - tuon okt:n myynti olisi ollut tuskallista, hinnat laskivat jne enkä olisi halunnut jäädä siihen paikkaan koska mies asui täysin eri puolella Uuttamaata.  Nyt pesämuna oli pankissa ja aloimmekin lähes välittömästi rakentamaan yhteistä taloa:)

Samoin on työpaikkojen kanssa, jos joku paikka ei tunnu omalta tai en sitä saa se ei ole minulle tarkoitettu. Näin kävi vuosi sitten; periaatteessa unelmapaikka mutta en pitänyt yrityksestä. Samana päivänä kun kuulin ettei minua valittu, paremmasta yrityksestä pyydettiin töihin:)

Luotan todella paljon intuitioon.

Minäkin uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja aikansa. Ilman yötä ei ole päivää, ilman surua ei ilotkaan tuntuisi yhtä suurilta. Uskon, että olen kohdannut tietyt ihmiset syystä. Uskon, että ihminen on jo ennen syntymäänsä valinnut tiettyjä haasteita itselleen oppiakseen ihmisenä olosta. Yleensä huonojen tapahtumien hyvät puolet tulevat esiin myöhemmin. Haluaisitteko elämän vailla murheen murhetta vailla yhtään epäonnea, vailla mitään haasteita? Miltä mikään silloin tuntuisi? Välillä elämänkoulu tuntuu kohtuuttoman kovalta, mutta kyllä kaikesta voi lopulta jotain hyvää seurata, ymmärrystä, nöyryyttä, ystävien tukea tms. Varsinkin kun kaikkien on lopulta luovuttava kaikesta, onhan sitäkin vähän hyvä etukäteen harjoitella.

Itse olen taipuvainen uskomaan, että ihmisellä on voimakas tarve selittää asioita ja etsiä niistä tarkoituksia. Samaten kun vaikka läheisen kuollessa erilaisia asioita helposti mielletään yhteydenotoiksi tuolta rakkaalta.

Sitä kun niin mielellään kokisi, että asioita, varsinkin ikäviä, tapahtuu jostakin tähdellisestä syystä. Totta kai asiat muokkaavat meitä, mutten jaksa uskoa, että kaikella on jokin suurempi tarkoitus. Asioista on tarkoitus oppia, mutta asioita ei tapahdu tarkoituksella. Tämä on oma näkemykseni, on hienoa jos joku muu saa voimaa uskosta, että kaikella on tarkoituksensa.

Itse en vaan osaa jättäytyä sen varaan, että omat päätökseni eivät vaikuta omaan elämääni vaan se menee niin kun menee kun niin on tarkoitettu.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 15:58"]

Minusta on muuten hemmetin itserakasta ajatella, että vastoinkäymisten tarkoitus olisi jalostaa MINUA. Minä-minä-minä... jos omaiseni sairastuu, MINÄ jalostun. Jos työnantajani menee konkurssiin, MINÄ löydän ehkä paremman ammatin ja työpaikan. Entä ne muut, miten niille sairastuneille tai kuusikymppisenä työttömyyseläkkeelle ajautuneille on iloa siitä, että minä jalostun...

Joo, mua siis tosiaan ärsyttää tuo sanonta ;-)

-7-

[/quote]

Minulle ei oikein avaudu tämä kommentti, eihän kukaan voi arvioida jonkun vastoinkäymisen "jalostavaa" vaikutusta kuin omalta kannaltaan. Jos tehdas menee konkurssiin, sille tuskin yksikään työntekijä voi mitään, niin eikö ole aika turhaa jäädä märehtimään sitä, että voivoi, kun se nyt meni konkurssiin ja tuli näitä vastoinkäymisiä. Jokainenhan silloin ajattelee, mihin suuntaan tästä tilanteesta nyt mennään, oli sitten kaksikymppinen tai kuusikymppinen. Ja jos omainen sairastuu, kyllähän se vastoinkäyminen on ensisijaisesti sen omaisen, ei minun, ja hän suhtautuu siihen omista lähtökohdistaan omalla tavallaan. Mutta minun vastoinkäymiseni on suru ja ehkä velvollisuus hoitaa omaista, ja kyllä minulla on silloinkin lupa miettiä, millä tavalla se minuun ja minun elämääni vaikuttaa, vaikka en itse olisikaan sairas. Ei se ole sen omaisen vastoinkäymisen vähättelemistä. Vain marttyyri ajattelisi niin, että hänen tunteillaan ja ajatuksillaan siitä tilanteesta ei ole merkitystä, kun sairaus on tuolla toisella.

Siis jos ajattelee, että kaikella on tarkoituksensa, eihän se tarkoita sitä, että kaikista vastoinkäymisistäkin pitäisi iloita. Mutta vastoinkäymiset kuuluvat elämään, asiat, joihin ei voi itse vaikuttaa, täytyy hyväksyä ja jatkaa eteenpäin, ja ne kaikki muovaavat meitä, ihan niin kuin kaikki onnistumisetkin. Eihän sitä tule kuin katkeraksi, jos jää märehtimään menneitä vaikeuksia ja miettimään, kuinka paljon parempaa elämä nyt olisi, jos niitä ei olisi tapahtunut.

Mutta siinä olet kyllä oikeassa, ettei tuota toisille pidäkään tuputtaa. Kyseessä on jokaisen henkilökohtainen elämänasenne, johon on ihan turha muiden naamaa hieroa. Mutta jos tällaisessa ketjussa, missä asiasta erikseen kysytään, kertoo, että ajattelee niin, se ei ole mitään tuputtamista eikä siitä pidä mennä ärsyyntymään.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 15:58"]

Minusta on muuten hemmetin itserakasta ajatella, että vastoinkäymisten tarkoitus olisi jalostaa MINUA. Minä-minä-minä... jos omaiseni sairastuu, MINÄ jalostun. Jos työnantajani menee konkurssiin, MINÄ löydän ehkä paremman ammatin ja työpaikan. Entä ne muut, miten niille sairastuneille tai kuusikymppisenä työttömyyseläkkeelle ajautuneille on iloa siitä, että minä jalostun...

Joo, mua siis tosiaan ärsyttää tuo sanonta ;-)

No kyllä ne muutkin siinä jotain oppii! Ei kai minkään olekaan tarkoitus ainakaan olla ikuisesti muuttumatonta. Jokainen voi saada opetuksia omasta ja läheisten elämästä, jos oppia haluaa ottaa vastaan. Toiset herkistyy ja henkistyy vaikeuksista, toiset kovettuu ja menettää uskon kaikkeen.

Mun mielestä (lukematta muita vastauksia) kaikella on sikäli tarkoituksensa, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, asioilla on siten monta puolta (monta syytä ja monta seurausta) ja tapahtuneita ei voi "undo" niin kuin enklanniksi sanotaan. Mitään ei tapahdu sattumalta ja ilman syytä (aiheuttajaa). Aika on jatkumo ja tapahtumat ajassa kiinni ja seuraavat jokseenkin loogisesti toisiaan.

Emme voi mennä ajassa taaksepäin tai hyppiä vaihtoehtoisten todellisuuksien välillä, joten kun jotakin tapahtuu, se on ollut "tulossa" jo ennen. Aiempi maailmanhistoria on johtanut siihen että todennäköisin tapahtuma on se joka nyt sitten on tapahtunut, ja se että tämä tapahtuma nyt sitten on tapahtunut, on jo vaikuttanut tulevaisuuteen. Se että jokin asia on meille yllätys, meidän kannalta neutraali, hyvä tai paha, riippuu vain tästä meidän näkökulmasta.

Tarkalleen ottaen kai se tarkoitus edellyttäisi sitä, että olisi joku joka olisi ennalta nähnyt, että näin tapahtuu ja se on hyvä tai näin täytyy tapahtua. Mutta koska vaikka joku tuollainen olisikin, me emme saa sitä tietoa ennalta emmekä näe mikä se todellinen tarkoitus olisi, voimme vain tarkastella tapahtuneita asioita ja yrittää niistä etsiä tarkoitusta. Joka asialla on niin monia syitä ja seurauksia, vaikutteita ja vaikutuksia, että varmasti sopivalla aikavälillä löytyy sekä negatiivisia että positiivisia vaikutuksia. Ja vaikka ei löytyisikään, se mitä on tapahtunut on tapahtunut, sitä ei voi muuttaa, joten näin jälkikäteen ajatellen sen oli oltava. Se tilanne, jossa tapahtumaa ei olisi tapahtunut, olisi edellyttänyt erilaista historiaa, erilainen historia johtaisi erilaiseen nykyhetkeen, eikä sellaista voi meille olla, joten tapahtuman oli tapahduttava tässä todellisuudessa.

Ihmiselle on lohdullista keskittyä niihin positiivisiin seurauksiin ja yrittää nähdä hyvät puolet tuhoisissakin tapahtumissa.

[quote author="Vierailija" time="18.11.2013 klo 23:57"]Ihan oikeasti, elämä on jännää ylä- ja alamäkeä alusta loppuun asti[/quote]

Se on ylä- ja alamäkeä niillä, jotka kykenevät siitä sellaista tekemään. Sen sijaan esimerkiksi yhteiskunnasta tippuneen mielenterveysongelmaisen elämä saattaa olla pelkkää alamäkeä. Ehkä siinäkin satunnaiset hyvät hetkensä on, mutta kun toivoa pitempikestoisesta ylämäestä ei ole, vaan elämä on tietyllä tapaa kuoleman odottelua lääkityksen ja hoitojaksojen puristuksessa, niin vaikea siihen on merkitystä repiä.