Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

Olen YH, eronnut ja meillä oli pettämistä takana. Lapset 2 vuoden jälkeenkin kaipaa vielä isäänsä ja ydinperhettä. Moni asia olis helpompaa ydinperheessä.



Neuvoisin ottamaan lastenhoitajaa, tai mummia tms. avuksi, ja ottamaan yhteistä aikaa, jos sitä kautta löytyisi vielä yhteinen sävel suhteeseen.



Mitä vanhemmaksi lapset kasvaa, sitä vaikeampi on erota kyllä. 7v ikäisen kanssa oli meillä ainakin vaikea pala erota, 5v otti eron helpommin.



Ja otahan sitä omaa elämää nyt myös, ja omaa aikaakin. Lähde vaikka pienelle lomalle ilman lapsia ja miestä tai hanki harrastus, joku mielekäs uusi työ?

Mielelläni kuulisin muiltakin kokemuksia.



Fantasioin omasta kodista ilman miestä ja menen aina välillä Oikotiellekin fantasioimaan, mutta vähän aikaa niitä ilmoituksia selattuani alan aina tuntea oloni tosi syylliseksi. Ajattelen tätä koko ajan.



ap

Mielelläni kuulisin muiltakin kokemuksia.

Fantasioin omasta kodista ilman miestä ja menen aina välillä Oikotiellekin fantasioimaan, mutta vähän aikaa niitä ilmoituksia selattuani alan aina tuntea oloni tosi syylliseksi. Ajattelen tätä koko ajan.

ap

vaikeiden aikojen yli, niin eivätkö ne riitä? Tarvitsetko konkreettista muutosta ja kaikkea sitä tuskaa jota ero aiheuttaa? En suosittele avioeroa kenellekään pienten lasten vanhemmille, ellei ole aivan pakkotilanne. Minulla itselläni ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ero, koska mies rakastui hädin tuskin täysi-ikäiseen omaan oppilaaseensa. Jos sinulla on normaali perhe-elämä ja terveitsetuntoinen uskollinen mies, niin olisit vain tyytyväinen.

t. YH

Lapset eivät olleet koskaan viettäneet edes yhtä iltaa isänsä kanssa. Lasten isä petti minua ja oli todella paljon poissa. Ei jaksanut edes kiinnostaa missä hän aikansa vietti. Lapset olivat isälle vain riesa. Emme koskaan käyneet edes lomilla yhdessä.Lapset olivat 7,6ja3 vuotiaat kun erosimme. Lapset olivat onnellisia kun muutimme pois ja aloitimme alusta.

Jos lapsesi ovat kiintyneitä isäänsä niin en neuvoisi eroamaan ellei tilanne ole hyvin riitaisa ja sitähän minä en voi tietää.

Lapset kaipaavat isää ja sinulle tulee sitä kautta ongelmia.Mutta kuten sanoin; vain sinä voit tietää mitä pitää tehdä.

Itse erosin vuosi sitten, lapset olivat 10 ja 7v.

oltiin niinkin pitkään yhdessä juuri lasten takia, molemmat tiedettiin että suhteella ei ole tulevaisuutta. Mekään emme riidelleet, hoidettiin vaan pakolliset kuviot, mutta mitään läheisyyttä ei myöskään ollut. Mies sitten teki rohkean ratkaisun ja sanoi, että se on nyt tässä. Itse olisin varmaan vielä yrittänyt kärvistellä siinä.

Luulen, että vanhempi lapsi alkoi jo huomaamaaan jotain.

Meillä on mennyt hyvin, lapset on vuoroviikoin kummallakin, asumme lähekkäin, pystymme keskustelemaan miehen kanssa ja sopimaan asioista.

Kommunikointi sujuu jopa paremmin kuin ennen eroa.

Lapset tapaavat koko ajan molempia, myös silloin vaikka on "toisen viikko" , ei ehdi tulla ikävä.

muutos ei lapsille ollut niin iso koska koulu, kaverit ja asuinympäristö pysyivät samoina.



Meilläkään ei ole mitään turvaverkkoja, eli jos ero olisi tullut aikaisemmin olisi pienempien lasten kanssa ihan käytännön jutut olleet vaikeampia hoitaa vaikeampia hoitaa.

Yhdessä kymmenen vuotta, tuntuu, ettei meitä enää yhdistä mikään muu kuin lapset (kolme, joista kaksi alle kouluikäistä). Tuntuu, kuin olisimme kämppikset, joilla sattuu olemaan yhteiset lapset.

Itse olen kipuillut asian kanssa jo pitkään, samoja Oikotie-fantasioita harrastan ;). Meillä ei ole mitään läheisyyttä, seksiäkään ei VUOSIIN.



Olen ehdottanut asumuseroa ja eroa ja jos vaikka mitä, mutta mies ei tahdo. Olen saanut miehen pari kertaa raahattua pariterapiaankin, mutta ei siitä ole apua, jos siihen ei sitoudu ja käy siellä säännöllisesti.

Mies on sitä mieltä, että tämä nyt kuuluu vain pikkulapsivaiheeseen, mutta meidän nuorimmainenkin on jo kuitenkin neljä.. Itse kaipaan läheisyyttä, hellyyttä, rakkautta ja tietenkin seksiä, mutta ajatus omasta miehestä on jo alkanut tuntua vastenmieliseltä, eikä em. asiat näytä kiinnostavan miestä pätkääkään.

Epäilisin hänellä olevan toisen, jos en tietäisi sen olevan mahdotonta.



Hankalaksi tilanteen tekee juurikin se, ettei ole "hyvää syytä" erota ja rikkoa lasten koti. Jos mies hakkaisi, ryyppäisi, pettäisi tmv., niin ei tarvitsisi miettiä. Nyt eron motiivi olisi ainoastaan minun "itsekkäät halut". Toisaalta olemme miehen kanssa ihan hyviä kavereita keskenämme ja toki eroaminen toisi muassaan huonojakin puolia.

Silti haaveilen siitä, että saisin oman asunnon jostain lähettyviltä niin, ettei lasten tarvitsisi vaihtaa koulua/pk:a ja voisimme vuoroviikoin hoitaa lapset. Minustakin tuntuu, että olisin paljon parempi äiti lapsilleni, jos tämä parisuhdetilanne ei rasittaisi minua. Puhumatakaan siitä, että lapset saavat väärän kuvan parisuhteesta, koska välillämme ei tosiaan ole mitään fyysistä, pusuttelua, halailua ym. :(

3 alle kouluikäistä lasta, nuorin vastasyntynyt..Mies nukkuu aina sohvalla ja hyvä jos saadaan sovussa perusasioista sovittua.Molemmat välttelee niin fyysisesti kuin ihan henkisesti myös.Mies sanoi lähtevänsä heti kun löytää paremman.Minä en haluaisi erota, mutta ei tätäkään jaksa.

Mulla ei ole mitenmkään kestämätön tilanne, kukaan ei hakkaa ketään eikä pettäminenkään ole ongelma. Lapset ovat alle kouluikäisiä.

En rakasta enää miestäni, ja jos hän rakastaa minua niin se ei ilmene ainakaan niin että hän olisi minusta ja ajatuksistani kiinnostunut. Olemme luonteeltamme hyvin erilaisia, ja siinä missä vielä joskus 10 vuotta sitten kuvittelimme sen olevan rikkaus, nyt se on johtanut siihen että elämme samassa talossa erillistä elämää. Mitä vähemmän puhumme, sitä vähemmän tulee riitaa. Mies ärsyttää minua melkein koko ajan, ja yritän olla mahdollisimman paljon eri huoneessa. Ikävintä on joutua nukkumaan ja harrastamaan seksiä hänen kanssaan, ellei sitten ehkä kuitenkin aamut yhteisessä kylppärissä, kun melkein oksettaa katsella häntä kalsarisillaan.

Tajuan että ihmisillä on pahempiakin ongelmia, mutta olen silti onneton. Minulla ei ole mitään muuta syytä kuin lapset olla naimisissa, ja odotan vain että minkä ikäisiksi heidän pitää saada kasvaa ydinperheessä että voin erota.

Rakastan lapsiani niin paljon että pysyn naimisissa jos en voi uskoa että ero ei olisi heille hirveää. Uskon että jos eroaisimme, olisin lapsillekin läsnäolevampi äiti, pitkäpinnaisempi ja positiivisempi. Mutta olisihan se nyt hymistelyä väittää etteivät lapset kärsisi. Meillä ei ole mitään kunnon turvaverkkoja, joten ydinperhe on suunnilleen kaikki mitä heillä on.

Miltä pienten lasten kanssa eroaminen oikeasti tuntuu? Onko eroaminen kaikesta huolimatta avain onneen, vai meneekö elämä lasten takia niin surulliseksi ettei omasta vapaudesta pysty enää nauttimaan?

ja lampeen ,elämäntilanteet vaihtelee ja lapset kasvaa. joka pari joskus väsyy, ei se tarkota kuitenkaan eroa. lapset ei oo ainakaan pyytäneet tulla maailmaan ja sillä sipuli. mitään sivusuhdejuttuja en suosittele netissä, edes katsomaan , jos on jo parisuhteessa. mitä niilä tiedoilla tekee ?

jos luulevat, että vanhempien kuuluu koko ajan kosketella, pussailla toisiaan. Luulen, että lapsille tulisi hyvin vääristynyt kuva siitä, mitä parisuhde on. Omat isovanhempani eivät koskaan eronneet, enkä ikinä nähnyt heidän pussaavaan toisiaan tmv. Se ei muuta yhtään kuvaani siitä, että he olivat ihanan onnellinen pari ja täydelliset isovanhemmat. Niin se kuuluu mennäkin, että nuoruuden leimahtava romantiikka muuttuu lasten myötä arjen kumppanuudeksi.

toiset ihmiset eivät vaan jaksa, eivät pysty... arjen kannattelu on rankkaa ja siinä mitataan kyky aikuiseen kumppanuuteen, joka ei aina ole kivaa ja ihanaa ja vaaleanpunaista.



Itsekin kipuilen saman asian kanssa ja uskon että miehenikin kipuilee...itse asiassa uskon, että lähes kaikki perheelliset, pitkässä parisuhteessa olevat kipuilevat.



Itse olen päättänyt jaksaa. On myös todella hyviä päiviä perheenä, ja sitten on ihania muistoja ajasta, kun oltiin nuoria ja villejä yhdessä, ja niin: sitten on vielä usko siihen, että 45+ iässä voidaan taas keskittyä enemmän toisiimme ja tehdä jotain hullua yhdessä. Jaksan uskoa siihen kaiken "paskankin" keskellä...



on helpompi olla yksin kaksin, koska lopulta ihminen kipuinensa on aina yksin

Että o helpompi olla yksin kaksin. Sain uskoa taas omaannavioliittoon

Tavallaan toivon, että mieskin saisi mahdollisuuden löytää kumppanikseen sellaisen ihmisen, joka oikeasti haluaa olla hänen kanssaan ja häntä lähellä.

hänkin olisi varmasti onnellisempi jonkun toisen kanssa.

numero 7 muistaakseni (ja muutama muu nro)

uskomatonta jotenkin,ettei täällä eropäätöksenne kauheasti tukea ole saanut. Itselleni seksitön suhde ei olisi vaihtoehto. jos halut on kuollut vuosia sitten tai mies ällöttää, on suhdetta hyvin vaikea korjata.Saatikka miehet jotka ei suostu keskustelemaan aiheesta vaan olettavat kaiken korjaantuvan omalla painollaan. Itse loukkaantuisin jos mies suoraan ehdottaisi,että harrastetaan seksiä vaikket itse siitä nauttisikaan.siinä on arvostus kaukana..



toki sitten ymmärrän jos on vain arjen kiireistä johtuvaa kriisiä,niin yli olisi hyvä yrittää. meillä suhteessa juuri se vaihe, ihan töiden takia ei juuri nähdä ja säännöllisesti väkisin järjestetään kahdenkeskistä aikaa.Ilman sitä tulee hyvin nopeasti etääntynyt olo.



lapset kyllä kestää ja enempi vain kärsii jos huonoa suhdetta seuraavat. Lapsi on onnellinen kun vanhemmatkin on. ja jos isä on hyvä, niin miksi vanhemman johonkin pitäisi kadota? asianmukaiset tapaamisoikedet vain, esim. viikko ja viikko. itse koin vanhempieni eron ja empä kärsinyt. päinvastoin arvostan äitiäni kun uskalsi huonosta suhteesta lähteä ja uskalsi etsiä onnen. se opetti ainakin minulle ettei tarvitse tyytyä.ja juuri se oppi pelasti minut eräästä huonosta suhteesta ja pääsemään hyvään suhteeseen.



tervettä itsekkyyttä nyt kehiin, lapset ei ikuisesti ole kotosalla ja odottaessa sitä helpotusta vanhenee ja pahimmassa tapauksessa katkeroituu. Jokaisella on oikeus onneen ja rakkauden sisältämään parisuhteeseen!

Kuulostaa kieltämättä aika kakaramaiselta...

Paitsi muiden seikkojen lisäksi mä olen naimisissa tylyn peliaddiktin kanssa, joka pelaa jotain netin yhteisöpelejä joka ilta klo 18-23. Lapsen pitää olla hiljaa, mun pitää olla hiljaa, mies ei ole henkisesti tavoitettavissa. Eikä myönnä olevansa peliriippuvainen eikä hae apua. Tää alkoi kun lapsi oli koliikissa ja mies piiloutui kuulokkeiden ja pelien taakse vauvan jatkuvaa itkua. Nyt vauva on jo 3-vuotias ja sama meno jatkuu silti.

Jos saisit häneen vielä keskusteluyhteyden ja saisit hänet ymmärtämään että sama meno EI voi jatkua, hän on nyt isä ja hänenkin on otettava vastuuta. Onko ketään ulkopuolista jonka saisit avuksesi ("erotuomariksi"), paras olisi miehesi äiti - äitejään miehet aina uskoo, vaikka eivät vaimoaan kuuntelisi.

Jokaisella on oikeus onneen ja rakkauden sisältämään parisuhteeseen!

Nimittäin se, ettei usko tuohon oikeuteen. En minäkään, ainakaan varauksettomasti. Tai uskon kyllä muiden kohdalla, mutta omalla kohdalla se onkin sitten vaikeampaa.

Ja mies, jonka uskoisin löytävän naisen, joka oikeasti häntä haluaa, on monella tapaa upea tyyppi, ihana ihminen, kerta kaikkiaan hyvä saalis - jollekin muulle. Toki vikojakin on, mutta niin kai meissä kaikissa. Kyse on kai meidän suhteessa siitä, että halutaan suhteelta eri asioita - minä intohimoakin sisältävän rakkaussuhteen (jota en uskaltanut nuorena lähteä etsimään, kun en uskonut, että sellaista voisi olla minulle tarjolla) ja mies kaverin, kodinhoitajan ja panoseuraa. Mies on joskus jopa sanonut, ettei olisi väliä vaikka olisin lesbo - hänestä seksillä ei ole halun kanssa mitään tekemistä. No mulle sillä on väliä, sen verran itsearvostukseni on noussut miinukselta plussalle.

Mutta on se niinkin, ettei lasten varmaan ole hyvä tällaista parisuhteen mallia saada. Että ehkä se ei ole niin yksiselitteisesti niiden etu, jos pysytään yhdessä. Siltikin, vaikka suhteessa ei ole väkivaltaa tai alkoholismia.

"Mitä ne ihmisetki ajattelee kun me erotaan". "Mitä ne sanoo jos saa tietää että erottiin koska kasvettiin miehen kanssa erilleen".



Omassa ystäväpiirissä on tällä hetkellä 2 eroajatusten kourissa kipuilevaa ihmistä ja suurimpana jarruna erolle tuntuu olevan mitä muut ajattelee.

Mua miehen kanssa samoissa tiloissa oleminen ahdistaa ja väsyttää. Menen jotenkin pois päältä, kun ollaan molemmat paikalla. En halua hoitaa meidän yhteistä kotia, kun se ei tunnu kodilta. Kun tuntuu, ettei mies osallistu koko juttuun mitenkään (mikä ei pidä täysin paikkaansa, mutta siltä se silti tuntuu). Ihan itse minä itselleni teen sen olon, ja pistän itseni kiinni ja pois päältä. Mutta en osaa olla toisinkaan. Koti ei tunnu yhteiseltä kodilta eikä perhe jotenkin oikealta perheeltä. Eli mulla on päässä vika, jota en osaa korjata. Mutta sitä en tiedä onko mun pakko osata se korjata. Vai voinko korjata tämän epätasapainoiselta tuntuvan tilanteen muuttamalla ulkoisia olosuhteita. Sen verran kauan olen yrittänyt itseäni korjata, että en enää jaksa. Mutta vaikea sanoa onko se niin, että yksin jaksan paremmin. Kuvittelen nyt niin, mutta voin toki olla väärässä.

Tyttö joka oli vauva erotessamme ei ole reagoinut eroon mitenkään. Ei hän muista aikaa, että olisimme koskaan eläneet ydinperheenä. Erosta on 7v aikaa ja poika EDELLEEN muistelee kun asuimme yhdessä ja toivoo että palaisimme vielä joskus yhteen. Pojan puolesta joskus hamrittaa, muuten en ole katunut päivääkään.

Mua miehen kanssa samoissa tiloissa oleminen ahdistaa ja väsyttää. Menen jotenkin pois päältä, kun ollaan molemmat paikalla. En halua hoitaa meidän yhteistä kotia, kun se ei tunnu kodilta. Kun tuntuu, ettei mies osallistu koko juttuun mitenkään (mikä ei pidä täysin paikkaansa, mutta siltä se silti tuntuu). Ihan itse minä itselleni teen sen olon, ja pistän itseni kiinni ja pois päältä. Mutta en osaa olla toisinkaan. Koti ei tunnu yhteiseltä kodilta eikä perhe jotenkin oikealta perheeltä. Eli mulla on päässä vika, jota en osaa korjata. Mutta sitä en tiedä onko mun pakko osata se korjata. Vai voinko korjata tämän epätasapainoiselta tuntuvan tilanteen muuttamalla ulkoisia olosuhteita. Sen verran kauan olen yrittänyt itseäni korjata, että en enää jaksa. Mutta vaikea sanoa onko se niin, että yksin jaksan paremmin. Kuvittelen nyt niin, mutta voin toki olla väärässä.

tuttuja juttuja täällä. Itse mietin eroa jatkuvasti, enkä osaa arvioida ollenkaan onko syytä erota vai ei. Syytä siis olisi, mutta kannattaako se? Mies haluaisi jatkaa siis liitossa, jossa parhaimmillaan siedetään toisiamme, puhutaan vähän, välillä riidellään.

Siis ei helvetti jos tämä on totuus avioliitoista ja pitkistä suhteista ylipäänsä? Lapset ovat pieniä ja isä on heille tietysti erittäin tärkeä. Mutta oma rakkaudettomassa liitossa kärvistely tuntuu vievän suhteettomasti energiaa. Välillä sitten taas tuntuu ihan kivalta. Mutta missä on se rakkaus?

Aivan samat ajatukset mulla! Onko rakastava perheenisä pelkkä myytti? Onko perheenisää, joka antaisi joskus positiivista huomiota vaimolleenkin? Ei taida olla.