Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?
26.02.2012 |
Mulla ei ole mitenmkään kestämätön tilanne, kukaan ei hakkaa ketään eikä pettäminenkään ole ongelma. Lapset ovat alle kouluikäisiä.
En rakasta enää miestäni, ja jos hän rakastaa minua niin se ei ilmene ainakaan niin että hän olisi minusta ja ajatuksistani kiinnostunut. Olemme luonteeltamme hyvin erilaisia, ja siinä missä vielä joskus 10 vuotta sitten kuvittelimme sen olevan rikkaus, nyt se on johtanut siihen että elämme samassa talossa erillistä elämää. Mitä vähemmän puhumme, sitä vähemmän tulee riitaa. Mies ärsyttää minua melkein koko ajan, ja yritän olla mahdollisimman paljon eri huoneessa. Ikävintä on joutua nukkumaan ja harrastamaan seksiä hänen kanssaan, ellei sitten ehkä kuitenkin aamut yhteisessä kylppärissä, kun melkein oksettaa katsella häntä kalsarisillaan.
Tajuan että ihmisillä on pahempiakin ongelmia, mutta olen silti onneton. Minulla ei ole mitään muuta syytä kuin lapset olla naimisissa, ja odotan vain että minkä ikäisiksi heidän pitää saada kasvaa ydinperheessä että voin erota.
Rakastan lapsiani niin paljon että pysyn naimisissa jos en voi uskoa että ero ei olisi heille hirveää. Uskon että jos eroaisimme, olisin lapsillekin läsnäolevampi äiti, pitkäpinnaisempi ja positiivisempi. Mutta olisihan se nyt hymistelyä väittää etteivät lapset kärsisi. Meillä ei ole mitään kunnon turvaverkkoja, joten ydinperhe on suunnilleen kaikki mitä heillä on.
Miltä pienten lasten kanssa eroaminen oikeasti tuntuu? Onko eroaminen kaikesta huolimatta avain onneen, vai meneekö elämä lasten takia niin surulliseksi ettei omasta vapaudesta pysty enää nauttimaan?
Kommentit (224)
- Erossa tulee aina riitaa - pahimmillaan se kroonistuu huoltajuuskiistaksi, joka on aina lapsia vahingoittava
- joudut olemaan lomia ja viikonloppuja erossa lapsistasi, etkä tiedä missä he ovat ja kenen kanssa, mitä tekevät
- lapsesi saavat yhden tai useamman äitipuolen, joka pitää lapsiasi sylissä - parhaassa tapauksessa. Pahimmassa hän inhoaa lapsiasi
- soon-to-be exäsi saattaakin olla ohari-olli ja lapset itkevät sinulle (ja oireilevat), miksi isä ei rakasta
- ex vetää sut oikeuteen, joka määrää hänet lähiksi ja sinut etäksi. Saat tavata lapsia joka toinen vkonloppu alkaen pe klo 17 ja päättyen su klo 19. Jos lähi suo, saat nähdä heitä välillä extraa. Lapset itkevät sinulle tai vihaavat sinua
- joudut katsomaan vuosikausia lapsia, jotka ovat rasittuneita jatkuvasta kodin vaihdosta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkakaa suhteeseen naisen kanssa!! miehet on miehiä, eivät puhu tunteistaan ja joka suhteessa on omat ongelmansa. Ne tulee sitten uudessakin suhteessa vastaan. Toiseksi pienten lasten kanssa on stressaavaa, ei se vaihtamalla muutu kuin hetkeksi
Miksi ootte kuitenkin tehneet lisää lapsia jos parisuhde jo silloin voinut huonosti? Tämä mua useasti ihmetyttää, kun kuulee eroista joissa esim. 7v, 3v ja 6kk ikäiset lapset ja sanotaan että kauan mennyt jo huonosti!
Usko parempaan, vahinko, ajatellaan et elämä nyt vAn on tätä jne. Mulla suurin syy vauvakuume, en myöskään halua uusioperhettä tai lapsille sisarpuolia. sama isä parempi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ensimmäisen lapsen syntyessä parisuhde voi vielä hyvin.
Toinen lapsi oli vahinkoraskaus (tulin kondomista huolimatta raskaaksi) ja aborttia ei haluttu tehdä, vaikka sen muille hyväksynkin. Meidän ongelmat on paisuneet pikkuhiljaa lasten tulon myötä, varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen.
Mies on stressaantunut, ei kestä lasten ääniä ja haluaisi keskittyä vain itseensä työpäivän jälkeen. Vaikka lapsiperhearjesta puhuttiin paljon jo ennen lapsia, tuntuu että kaiken vaativuus on silti yllättänyt miehen.
19
Meillä ensimmäisen lapsen syntyessä parisuhde voi vielä hyvin.
Toinen lapsi oli vahinkoraskaus (tulin kondomista huolimatta raskaaksi) ja aborttia ei haluttu tehdä, vaikka sen muille hyväksynkin. Meidän ongelmat on paisuneet pikkuhiljaa lasten tulon myötä, varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen.
Mies on stressaantunut, ei kestä lasten ääniä ja haluaisi keskittyä vain itseensä työpäivän jälkeen. Vaikka lapsiperhearjesta puhuttiin paljon jo ennen lapsia, tuntuu että kaiken vaativuus on silti yllättänyt miehen.
19
Paitsi muiden seikkojen lisäksi mä olen naimisissa tylyn peliaddiktin kanssa, joka pelaa jotain netin yhteisöpelejä joka ilta klo 18-23. Lapsen pitää olla hiljaa, mun pitää olla hiljaa, mies ei ole henkisesti tavoitettavissa. Eikä myönnä olevansa peliriippuvainen eikä hae apua. Tää alkoi kun lapsi oli koliikissa ja mies piiloutui kuulokkeiden ja pelien taakse vauvan jatkuvaa itkua. Nyt vauva on jo 3-vuotias ja sama meno jatkuu silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän kyllä. Toivon teille paljon voimaa ja viisautta löytää itsellenne oikeat ratkaisut. Kyllä elämä kantaa!
sanoisin että harkitkaa kuitenkin erittäin tarkkaan jos ei kotiolosuhteissa mitään "vikaa" sinänsä ole. Ero on aina väärin lapsia kohtaan. He joutuvat eroon toisesta rakkaimmasta ihmisestään. Ero vaikuttaa lasten elämään aina, aikuisikään asti. Sillä on todella kauaskantoiset seuraukset lasten kannalta, myös lasten tulevissa parisuhteissa. Mielstäni lasten takia kannattaisi yrittää kaikki keinot ennen eroa. En nyt sano että jos on pettämistä, väkivaltaa tms niin pitäisi pysyä yhdessä. Mutta jos pelkkä kyllästyminen ja "erilleen kasvaminen" on syynä niin kannattaisiko vielä miettiä voisiko jotain muuta koettaa. Oikotiellä fantasiointi ei auta korjaamaan suhdetta. Lasten takia kannattaisi ehkä vielä puhua miehen kanssa, siis jos mies kuitenkin kelpo isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten takia kannattaisi ehkä vielä puhua miehen kanssa, siis jos mies kuitenkin kelpo isä.
puhua miehen kanssa, mutta ei vain onnistu? Ei puhuminen, eikä parisuhteen tilan parantaminen. Missä vaiheessa saa lopetaa yrittämisen? Vai pitääkö oma elämä pistää täysin jäihin, kunnes lapset ovat muuttaneet pois kotoa?
sanoisin, että älkää erotko ennenkuin olette oikeasti yrittäneet tehdä jotain liittonne eteen.
Meillä oli aikoinaan aika samanlaista kuin monella kirjoittajalla tässä ketjussa ja lopulta mies vaihtoi perheensä lennossa nuoreen neitoseen työpaikaltaan.
Voi itku sitä surun ja itkun määrää mitä minä ja lapset olemme käyneet läpi perheen hajottua ja isän/aviomiehen lähdettyä. Kunpa voisinkin kääntää kelloa taaksepäin ja tehdä kaikki toisin.
Vaikka nykyisin meillä sujuu ihan hyvin, tulen varmaan loppuelämäni suremaan ydinperheen menetystä ja lasten tasapainoilua kahden kodin ja uusperheiden välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sanoisin että harkitkaa kuitenkin erittäin tarkkaan jos ei kotiolosuhteissa mitään "vikaa" sinänsä ole. Ero on aina väärin lapsia kohtaan. He joutuvat eroon toisesta rakkaimmasta ihmisestään. Ero vaikuttaa lasten elämään aina, aikuisikään asti. Sillä on todella kauaskantoiset seuraukset lasten kannalta, myös lasten tulevissa parisuhteissa. Mielstäni lasten takia kannattaisi yrittää kaikki keinot ennen eroa. En nyt sano että jos on pettämistä, väkivaltaa tms niin pitäisi pysyä yhdessä. Mutta jos pelkkä kyllästyminen ja "erilleen kasvaminen" on syynä niin kannattaisiko vielä miettiä voisiko jotain muuta koettaa. Oikotiellä fantasiointi ei auta korjaamaan suhdetta. Lasten takia kannattaisi ehkä vielä puhua miehen kanssa, siis jos mies kuitenkin kelpo isä.
isänä hyväksikäyttäjä, kotityranni tai alkoholisti???
jos mies kuitenkin kelpo isä.
isänä hyväksikäyttäjä, kotityranni tai alkoholisti???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuttuja juttuja täällä. Itse mietin eroa jatkuvasti, enkä osaa arvioida ollenkaan onko syytä erota vai ei. Syytä siis olisi, mutta kannattaako se? Mies haluaisi jatkaa siis liitossa, jossa parhaimmillaan siedetään toisiamme, puhutaan vähän, välillä riidellään.
Siis ei helvetti jos tämä on totuus avioliitoista ja pitkistä suhteista ylipäänsä? Lapset ovat pieniä ja isä on heille tietysti erittäin tärkeä. Mutta oma rakkaudettomassa liitossa kärvistely tuntuu vievän suhteettomasti energiaa. Välillä sitten taas tuntuu ihan kivalta. Mutta missä on se rakkaus?
sanoisin että harkitkaa kuitenkin erittäin tarkkaan jos ei kotiolosuhteissa mitään "vikaa" sinänsä ole. Ero on aina väärin lapsia kohtaan. He joutuvat eroon toisesta rakkaimmasta ihmisestään. Ero vaikuttaa lasten elämään aina, aikuisikään asti. Sillä on todella kauaskantoiset seuraukset lasten kannalta, myös lasten tulevissa parisuhteissa. Mielstäni lasten takia kannattaisi yrittää kaikki keinot ennen eroa. En nyt sano että jos on pettämistä, väkivaltaa tms niin pitäisi pysyä yhdessä. Mutta jos pelkkä kyllästyminen ja "erilleen kasvaminen" on syynä niin kannattaisiko vielä miettiä voisiko jotain muuta koettaa. Oikotiellä fantasiointi ei auta korjaamaan suhdetta. Lasten takia kannattaisi ehkä vielä puhua miehen kanssa, siis jos mies kuitenkin kelpo isä.
isänä hyväksikäyttäjä, kotityranni tai alkoholisti???
odotinkin tällaista kommenttia. Jos olisit lukenut koko viestini jossa sanotaan että "jos mies on kelpo isä" eikä kuviossa ole "pettämistä, perheväkivaltaa tms" niin tällöin voisi vielä yrittää. En missään vaiheessa sanonut että hyväksikäyttäjä tai alkoholisti-isä olisi lasten etu. Ajatukseni oli lähinnä se että nykyään ehkä annetaan helposti periksi ja odotukset yhteiselämälle voivat olla epärealistiset. Vai mistä se kertoo että puolet avioliitoista päättyy eroon?
t se avioerolapsi joka suree isästä vieraantumista vielä aikuisenakin
Mutta jos pelkkä kyllästyminen ja "erilleen kasvaminen" on syynä niin kannattaisiko vielä miettiä voisiko jotain muuta koettaa. Oikotiellä fantasiointi ei auta korjaamaan suhdetta. Lasten takia kannattaisi ehkä vielä puhua miehen kanssa, siis jos mies kuitenkin kelpo isä.
Mies ei koskaan halua keskustella parisuhteestamme. "Huomenna sitten" tai "Jossain vaiheessa". Sanomattakin selvää ettei mies palaa asiaan ikinä. Parisuhdekursseille ei lähde. Jotain suhdeoppaita saattaa lainata kirjastosta, mutta ei itse lue niitä. Miehen mielestä, jos minä lopetan nalkuttamisen ja annan asioiden olla, kaikki on hyvin.
Mies ei tue eikä lohduta minua missään tilanteessa. Minulle erittäin läheinen ihminen kuoli. Miehen suurin ongelma oli, että pääseekö hän kuitenkin saunaan. Siis kyse ei ollut mistään poikien saunaillasta, vaan ihan viikonloppusaunasta. Ei puhettakaan lohduttavasta sanasta tai edes halauksesta. Olen pari viikkoa itkenyt lähes päivittäin eikä mieheni tunnu reagoivan mitenkään. Korkeintaan on katsonut oudosti ja ehdottanut josko hakisin apua MINUN ONGELMIINI. Niinpä niin, olen yksin ongelma suhteessamme.
Lapsia on yksi eikä lisää tule. Haluaisin toisen lapsen, mutta en todellakaan tämän miehen kanssa. Tämä asia surettaa myös todella paljon. Olisin halunnt lapselleni sisaruksen. Riitelemme jatkuvasti, joka tuskin on lapselle hyväksi.
Siis ei helvetti jos tämä on totuus avioliitoista ja pitkistä suhteista ylipäänsä? Lapset ovat pieniä ja isä on heille tietysti erittäin tärkeä. Mutta oma rakkaudettomassa liitossa kärvistely tuntuu vievän suhteettomasti energiaa. Välillä sitten taas tuntuu ihan kivalta. Mutta missä on se rakkaus?
37
meillä taitaa olla aika samankaltaiset miehet, olen aina ihmetellyt miehen empatiakyvyn puutetta, ei tue eikä oikein osaa lohduttaa, ei missään nimessä lähde minkäänlaiseen terapiaan (ei ole hullu kuten kaikki siellä käyvät, minä "saisin" kyllä mennä) vaikka itsellään taitaa olla ongelmia koska kohtelee minua niin huonosti.
Välillä puhuu jotain mutta kuulemma sujuisi paremmin jos olisin välillä hiljaa, itse kuitenkin nalkutta minulle jostain mitättömistä asioista. Että sellaista, haaveilen siitä rakastavasta miehestä... nr 35
Jos ongelmista ei pystytä puhumaan.
Minun kymmenen vuoden liittoni kaatui siihen, että yhteisymmärryksessä lakaisimme kaikki ongelmat maton alle, ja loppuvaiheessa minä yritin niitä sieltä yksin penkoa ja setviä, kun toinen edelleen ummisti silmänsä.
Puhumattomuus johtaa vieraantumiseen, minulla ainakin on tarve jakaa ajatuksia ja kohdata toinen sillä tasolla. Jotkut miehetkin haluavat tätä - luulen, että pohjimmiltaan kaikki, mutta kaikki eivät osaa.
Alue: Aihe vapaa
Miehen kanssa ei voi keskustella asioista, kun mies aina samalla katsoo telkkaria tai pelaa pleikkaria (mies 29v). Tätä siis tekee kaikki vapaa-ajat, viimeistään siinä vaiheessa kun lapsdet menee nukkumaan. Koskaan ei ehdi jutella, tai jos ehtii niin ottaa kaiken henkilökohtaisesti. Eilen loukkaantui siitä, kun mä sanoin etten erota yhden bändin, josta mies tykkää, biisejä toisistaan. Sen otti henkilökohtaisesti!
Mä oon yrittänyt keksiä ratkaisua meidän ongelmiin (joita on siis muitakin kuin kotityöt) mutta mies ei ole valmis tekemään asialle mitään, odottaa vaan että mä kilttinä naisena palvelen ja joustan.
Meidän suurin ongelma on se että keskinäinen arvostus puuttuu kokonaan. Mäkään en arvosta miestä, mä vaan esitän. Mies ei edes vaivaudu esittämään.
t. 19