Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

tuttuja juttuja täällä. Itse mietin eroa jatkuvasti, enkä osaa arvioida ollenkaan onko syytä erota vai ei. Syytä siis olisi, mutta kannattaako se? Mies haluaisi jatkaa siis liitossa, jossa parhaimmillaan siedetään toisiamme, puhutaan vähän, välillä riidellään. Siis ei helvetti jos tämä on totuus avioliitoista ja pitkistä suhteista ylipäänsä? Lapset ovat pieniä ja isä on heille tietysti erittäin tärkeä. Mutta oma rakkaudettomassa liitossa kärvistely tuntuu vievän suhteettomasti energiaa. Välillä sitten taas tuntuu ihan kivalta. Mutta missä on se rakkaus?

Aivan samat ajatukset mulla! Onko rakastava perheenisä pelkkä myytti? Onko perheenisää, joka antaisi joskus positiivista huomiota vaimolleenkin? Ei taida olla.

tuo joka kirjoitti tuon lainatun tekstin. Tässä ketjussa on nyt tullut "pelottavan tuttuja" ilmaisuja, kuten toistensa ohitse käveleminen ja itsensä pois päältä meneminen. Just tätä se on usein meilläkin. Ja se, että mies ei halua keskustella, en ymmärrä häntä ja hän ei minua, ja pariterapiaan ei lähde, mieluummin eroaa. Yöllä heräsin ja ajattelin että en saa henkeä, ahdistaa ihan suunnattomasti, eilen taas mies teki jonkin asian joka osoitti kuinka välinpitämätn on minua kohtaan. Voi tätä onnea...

Ainoana neuvona sanoisin, että asiat kannattaa miettiä niin pitkälle kuin mahdollista etukäteen, jälkikäteen sille on hyvin vähän aikaa.

Ja neuvosta.

Ja pelottavaa tai ainakin surullista, että täällä on niin monta muutakin, joille tuo itsensä päältä pois pistäminen on tuttua. :( Kai se on sitten aika luonnollinen reaktio tilanteeseen, jossa on, vaikka ei halua olla. Että poistuu henkisesti paikalta. Ei se silti pidemmän päälle taida olla oikein toimiva tapa ratkaista ongelma. Minä olen ainakin saanut selkeyttä ajatuksiini, kun olen alkanut miettiä sitä, mitä ajattelisin kuolinvuoteellani, jos jatkan nykyisellä linjalla. Kuvittelen, että katuisin sitä, että olen sulkenut itseni elämältä pois. Etten ole ratkaissut ongelmaa oikeasti suuntaan tai toiseen. Ihaninta tietysti varmaan olisi, jos tällaisen tilanteen saisi ratkaistua siihen suuntaan, että parisuhde alkaisi taas olla parisuhde, josta saa voimaa arkeen. Se, onko se mahdollista, onkin sitten eri asia. :/

Meille sanoi pariterapeutti aikoinaan että pahinta mitä vanhemmat voi lapsilleen tehdä on jatkaa huonoa avioliittoa LASTEN takia. Lapset eivät ole tyhmiä.

Kuinka moni aikuinen on sanonut lapsuudestaan että kunpa vanhemmat olisvat vain eronneet, sitä mykkäkoulua, riitelyä tai tulehtunutta tilannetta ei olisi tarvinnut kestää / jatkaa.



Meillä mies lähti kun lapset olivat 1- ja 3-vuotiaat. Lähti toisen naisen matkaan. Alussa luulin ettemme koskaan selviä mutta kas kummaa, nyt tuosta on aikaa 4 vuotta ja meillä on kaikki enemmän kuin hyvin. Elämme onnellista ja tasapainoista arkea kolmestaan :) Kaikki hyvin.

Ei meilläkään ole tukiverkkoja lähellä mutta pärjäämme siltin.

Lapsilla on myös hyvä suhde isään, näkevät säännöllisesti joka toinen vkonloppu ja kaikki asiat toimii.

Meillä oli mieheni kanssa pitkähkö tauko seksielämässä siksi, että minulta katosi kokonaan halu häntä kohtaan. Hän ei ole missään vaiheessa tehnyt mitään pahaa, on ollut mitä parhain ja uskollisin ja rakastavin puoliso, mutta minua vain ei sytyttänyt. Yleisesti kyllä fantasioin, mutta en hänestä.

En olisi ikinä uskonut tätä mahdolliseksi, mutta kun tarpeeksi hajosin selibaattiini, niinpä vain käänne tapahtui. Mieheni kosketus on alkanut maistua yllättävän hyvin. Koko suhde tuntuu nyt mielekkäämmältä. Olen iloinen, etten langennut mihinkään ulkopuolisiin, tämä ihminen on kuitenkin se elämäni rakkaus.

Tosin meillä ei muuta kriisinpoikasta ole ollutkaan, eikä eroaikeita. Sikäli juttuni ei kuulu tähän ketjuun.

Hauska kuulla! Sikäli tähän ketjuun erittäin olennainen viesti, että tuollainen tilanne kuitenkin monella saattaa jossain vaiheessa johtaa niihin eroajatuksiin, jos ei kelkkaa saa käännettyä toiseen suuntaan.

Erostani on jo aikaa ja nyt asiat ovat hyvin mutta edelleen lähes päivittäin tunnen syyllisyyttä lapsille aiheutuneesta surusta.

Ero tuli kun lapset olivat 3 ja 5, minä sitä halusin ja syynä juuri tuollainen "väljehtyminen" liitossa, oma tyhjyyden tunne ja lasten isä ei innostunut mistään avioliittoleireistä tms korjausliikkeistä mitä ehdotin. Ei meidän elämässä mitään suurta vikaa ollut eikä väkivaltaa, alkoholismia tms.

Eron jälkeen olen kokenut suuria tunteita, rakastunut, saanut vielä lapsen ja kuten alussa sanoin, asiat ovat lopulta järjestyneet ihan hyvin. Mitään oireita eron kokeneissa lapsissa ei ole havaittavissa, uusperheemme vaikuttaa ulospäin varmasti ydinperheeltä ja nyk mieheni tulee mainiosti toimeen vanhempien lasten kanssa vaikka suhde tietysti on aivan erilainen kuin suhde omaan lapseen.

Vanhemmilla lapsilla on myös hyvä suhde omaan isään, tapaavat paljon ja säännöllisesti, lähes puolet ajasta. Myös minun suhteeni exään on nyt hyvä.



Mutta mutta... Ei tosiaan päivääkään kulu ettenkö jotenkin ajattelisi eroa ja tuntisi jonkun asteista syyllisyyttä. Kovaa hintaa tästä maksetaan siis. Ehkä minun pitäisi jotenkin käsitellä asiaa vaikkapa terapeutin kanssa. Erosta on 10 vuotta jo.

Meille sanoi pariterapeutti aikoinaan että pahinta mitä vanhemmat voi lapsilleen tehdä on jatkaa huonoa avioliittoa LASTEN takia. Lapset eivät ole tyhmiä.

Kuinka moni aikuinen on sanonut lapsuudestaan että kunpa vanhemmat olisvat vain eronneet, sitä mykkäkoulua, riitelyä tai tulehtunutta tilannetta ei olisi tarvinnut kestää / jatkaa.

Meillä mies lähti kun lapset olivat 1- ja 3-vuotiaat. Lähti toisen naisen matkaan. Alussa luulin ettemme koskaan selviä mutta kas kummaa, nyt tuosta on aikaa 4 vuotta ja meillä on kaikki enemmän kuin hyvin. Elämme onnellista ja tasapainoista arkea kolmestaan :) Kaikki hyvin.

Ei meilläkään ole tukiverkkoja lähellä mutta pärjäämme siltin.

Lapsilla on myös hyvä suhde isään, näkevät säännöllisesti joka toinen vkonloppu ja kaikki asiat toimii.

Me ei olla käyty missään parisuhdeterapiassa. Eikä kumpikaan oikein näe sille syytäkään, koska ongelma on siinä, että minä en _halua_ jatkaa. Mitä se terapeutti sille mahtaa? Mutta hienoa, että ne osaavat noin fiksuilta kuulostavia asioita sanoa, eivätkä vaan hinnalla millä hyvänsä käske jatkamaan.

Melkein väistämättä on sääntö, että ne ekat lapset oireilee ja on koulun häiriköitä. Kun perhettä oppii tuntemaan paremmin, huomaa, että juuri ne häirikköpennut on naisen edellisestä liitosta ja sitten on se uusi rakkausrusina, jota niin hellyydellä uuden tulisen rakkauden kans hoidetaan.



Heti tulee ainakin kolme tällaista perhettä tästä lähistöltä mieleen. Kahdessa on edellisestä liitosta 2 lasta ja kumpikin melkoisia pikkukriminaaleja jo ja häiriiköjä. Yhdessä esikoinen. Kaikista ihmeteltiin ensin, että miten voi olla saman perheen lasten käytöksessä noin eroa ja sitten kuulikin, että juu, nää esikoiset onkin niitä edellisen liiton lapsia.

Melkein väistämättä on sääntö, että ne ekat lapset oireilee ja on koulun häiriköitä. Kun perhettä oppii tuntemaan paremmin, huomaa, että juuri ne häirikköpennut on naisen edellisestä liitosta ja sitten on se uusi rakkausrusina, jota niin hellyydellä uuden tulisen rakkauden kans hoidetaan.

Heti tulee ainakin kolme tällaista perhettä tästä lähistöltä mieleen. Kahdessa on edellisestä liitosta 2 lasta ja kumpikin melkoisia pikkukriminaaleja jo ja häiriiköjä. Yhdessä esikoinen. Kaikista ihmeteltiin ensin, että miten voi olla saman perheen lasten käytöksessä noin eroa ja sitten kuulikin, että juu, nää esikoiset onkin niitä edellisen liiton lapsia.

Meidän uusperheessä ei ole huonokäytöksisiä lapsia. Tunnen ydinperheitä joissa on. Älähän yleistä.

kannan siitä taakka lopunelämääni.

Minä tein virheen ja otin väärän miehen. Minä en jaksanut tsempata. Mies ällötti minua. (noo - oli tuossa vähän muutakin, mutta vikaa oli molemmissa).



Jos kukaan ei petä, kukaan ei ryyppää liikaa, kukaan ei lyö toisiaan, kukaan ei kiusaa henkisesti tai fyysisesti toisiaan, neuvoisin sinnittelemään.



Parisuhteessa on aina helpompi (jos siis ei lyödä tms.) elää, kuin yksin tai yhteishuoltajana. Ja siitä aikuisen päätöksestä kärsii AINA lapsi. Koko loppuelämänsä. Sen jälkeen suhteet ovat aina hankalampia kuin ydinperheessä.



Rakastan miestäni, olen toisessa liitossa. Tämä nykyinen mies juo liikaa viiniä, mutta en ole ihan heti "jättämässä jo sitä sikaa".

Lapselle on tärkeämpää, että isä on siinä joka päivä, vaikka krapulassa onkin la ja su.

kannan siitä taakka lopunelämääni. Minä tein virheen ja otin väärän miehen. Minä en jaksanut tsempata. Mies ällötti minua. (noo - oli tuossa vähän muutakin, mutta vikaa oli molemmissa). Jos kukaan ei petä, kukaan ei ryyppää liikaa, kukaan ei lyö toisiaan, kukaan ei kiusaa henkisesti tai fyysisesti toisiaan, neuvoisin sinnittelemään. Parisuhteessa on aina helpompi (jos siis ei lyödä tms.) elää, kuin yksin tai yhteishuoltajana. Ja siitä aikuisen päätöksestä kärsii AINA lapsi. Koko loppuelämänsä. Sen jälkeen suhteet ovat aina hankalampia kuin ydinperheessä. Rakastan miestäni, olen toisessa liitossa. Tämä nykyinen mies juo liikaa viiniä, mutta en ole ihan heti "jättämässä jo sitä sikaa". Lapselle on tärkeämpää, että isä on siinä joka päivä, vaikka krapulassa onkin la ja su.

Mitä teille on tapahtunut? MIksi olet niin rikki?

Mua miehen kanssa samoissa tiloissa oleminen ahdistaa ja väsyttää. Menen jotenkin pois päältä, kun ollaan molemmat paikalla. En halua hoitaa meidän yhteistä kotia, kun se ei tunnu kodilta. Kun tuntuu, ettei mies osallistu koko juttuun mitenkään (mikä ei pidä täysin paikkaansa, mutta siltä se silti tuntuu). Ihan itse minä itselleni teen sen olon, ja pistän itseni kiinni ja pois päältä. Mutta en osaa olla toisinkaan. Koti ei tunnu yhteiseltä kodilta eikä perhe jotenkin oikealta perheeltä. Eli mulla on päässä vika, jota en osaa korjata...

Olen "vain" mennyt naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta ja jota en halua, jonka kosketus on välillä ällöttänyt ilman mitään miehen aiheuttamaa syytä. Ja kokenut kaiken aikaa syyllisyyttä siitä, etten osaa tehdä sitä. Ja ajatellut, että jos vaan yritän kovemmin, se kyllä onnistuu. Ei ole onnistunut, yritetty on kohta 15 vuotta. Joku vähän paremmin itsensä tunteva ja vähemmän jääräpäinen olisi varmaan tajunnut luovuttaa aikaisemmin, minä en. Enkä ehkä olisi ikinä saanut itseäni tätä tajuamaan, ellen olisi rakastunut toiseen ja huomannut miltä tuntuu haluta (en ole silti pettänyt miestä tai aloittamassa tämän (varatun) rakkauteni kohteen kanssa suhdetta). Mutta sen tajuamisen jälkeen en ole enää pystynyt pakottamaan itseäni miehen kosketettavaksi, ja olen aikaisempaa voimakkaammin sulkeutunut tilanteista ulos (erityisesti kosketustilanteista, mutta jonkun verran muutenkin). Ei olis oikein meille kummallekaan, ei ole ehkä koskaan ollut, mutta ei ainakaan nyt, kun olen ymmärtänyt sen.

Tilasin muuten kirjastosta tuon yhden suositteleman avioliiton pelastustarinan ja huomasin, ettemme ole yksin... 115 varausta oli ennen minua...





Toinen hyvä kirja, josta olen hiukkasen saanut apua, on äidin voimakirja, kirjoittaja Mervi Juusola muistaakseni.

Mutta muut näkee, että eroperheen vekarat on vähän häiriintyneitä. Eikös siitä ole joku tilastokin, että eroperheiden lapset syrjäytyy useimmiten.

Melkein väistämättä on sääntö, että ne ekat lapset oireilee ja on koulun häiriköitä. Kun perhettä oppii tuntemaan paremmin, huomaa, että juuri ne häirikköpennut on naisen edellisestä liitosta ja sitten on se uusi rakkausrusina, jota niin hellyydellä uuden tulisen rakkauden kans hoidetaan.

Heti tulee ainakin kolme tällaista perhettä tästä lähistöltä mieleen. Kahdessa on edellisestä liitosta 2 lasta ja kumpikin melkoisia pikkukriminaaleja jo ja häiriiköjä. Yhdessä esikoinen. Kaikista ihmeteltiin ensin, että miten voi olla saman perheen lasten käytöksessä noin eroa ja sitten kuulikin, että juu, nää esikoiset onkin niitä edellisen liiton lapsia.

Meidän uusperheessä ei ole huonokäytöksisiä lapsia. Tunnen ydinperheitä joissa on. Älähän yleistä.

Mitä teille on tapahtunut? MIksi olet niin rikki?

Mua miehen kanssa samoissa tiloissa oleminen ahdistaa ja väsyttää. Menen jotenkin pois päältä, kun ollaan molemmat paikalla. En halua hoitaa meidän yhteistä kotia, kun se ei tunnu kodilta. Kun tuntuu, ettei mies osallistu koko juttuun mitenkään (mikä ei pidä täysin paikkaansa, mutta siltä se silti tuntuu). Ihan itse minä itselleni teen sen olon, ja pistän itseni kiinni ja pois päältä. Mutta en osaa olla toisinkaan. Koti ei tunnu yhteiseltä kodilta eikä perhe jotenkin oikealta perheeltä. Eli mulla on päässä vika, jota en osaa korjata...

Olen "vain" mennyt naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta ja jota en halua, jonka kosketus on välillä ällöttänyt ilman mitään miehen aiheuttamaa syytä. Ja kokenut kaiken aikaa syyllisyyttä siitä, etten osaa tehdä sitä. Ja ajatellut, että jos vaan yritän kovemmin, se kyllä onnistuu. Ei ole onnistunut, yritetty on kohta 15 vuotta. Joku vähän paremmin itsensä tunteva ja vähemmän jääräpäinen olisi varmaan tajunnut luovuttaa aikaisemmin, minä en. Enkä ehkä olisi ikinä saanut itseäni tätä tajuamaan, ellen olisi rakastunut toiseen ja huomannut miltä tuntuu haluta (en ole silti pettänyt miestä tai aloittamassa tämän (varatun) rakkauteni kohteen kanssa suhdetta). Mutta sen tajuamisen jälkeen en ole enää pystynyt pakottamaan itseäni miehen kosketettavaksi, ja olen aikaisempaa voimakkaammin sulkeutunut tilanteista ulos (erityisesti kosketustilanteista, mutta jonkun verran muutenkin). Ei olis oikein meille kummallekaan, ei ole ehkä koskaan ollut, mutta ei ainakaan nyt, kun olen ymmärtänyt sen.

mutta oletko varma ettet ole nyt itse vain tekemällä tehnyt sitä pahaa oloa ja ongelmia, koska sinulla on epämääräinen tunne, että jotain puuttuu ja luulet sen johtuvan miehestä? Ja ennen kaikkea, ettet jo muutaman vuoden (alle 10 v) päästä kadu syvästi, kuten tuo yksi nyt 38 v kirjoittaja? Tuollainen tietty tyhjyyden ja tyytymättömyyden, epätäydellisyyden tunne kuuluu tietyssä rajatussa määrässä elämään aina. Tuntisit niin, vaikka olisit eronnut ja uudessa suhteessa tämän nyt "haluamasi" kanssa.

Oletko miettinyt, saattaako tähän toiseen mieheen kohdistuvaa halun tunnettasi voimistaa se, että tunne on ns. kielletty, kun olette molemmat varattuja?

Näitä kannattaa pohtia, ennen kuin teet peruuttamatonta ja ennen kaikkea rikot lapsilta sen ainoan ydinperheen, joka heillä koskaan voi olla. Koska lapsesi tulevat VARMASTI kärsimään erosta, olivat he minkä ikäisiä tahansa, ja uskottelivat muut eronneet sinulle ja itselleen mitä tahansa. (Eikä tähän nyt tarvita tarinoita väkivaltaisista narsisteista, tässä ei ollut kyse sellaisesta tilanteesta, eikä niitä voi käyttää eron oikeutuksen perusteena tässä tapauksessa.)

n. 3 vuotta sitten. Tiedän tuon pois päältä -menemisen tunteen, viimeisinä vuosina kävelimme miehen kanssa toistemme ohi. Arkiset asiat sujuivat, se perhe-elementti toimi kutakuinkin, mutta parisuhde oli lakannut olemasta.



Meilläkin ongelmana erilaiset tarpeet, mies ei juuri kokenut tarvetta keskustella asioista, mikä taas minulle on olemassa olon edellytys. En oikein koskaan oppinut tuntemaan miestäni tai tietämään, mitä hän ajattelee ja miksi. Ja kyllä, yritin kuunnella, osaan kuunnella ja yritin näyttää esimerkkiä. Petrasin myös omaa keskustelutyyliäni (ei vaativa, ei hyökkäävä), yritin remontoida lopahtanutta seksielämää, joka ei edes ollut minulle akuutti ongelma. Tehtiin kaikkia suunnitelmia sen elvyttämisestä, mutta mies, joka tilanteesta kärsi ja kiukuttelikin, ei kuitenkaan koskaan tehnyt elettäkään sen korjaamiseksi. Ilmeisesti kaiken olisi pitänyt sujua itsekseen. Lisäksi mies joi ajoittain liikaa, mikä vieraannutti meitä entisestään.



Eroaminen oli suuri helpotus, kun mies muutti pois olin valtavan hämmentynyt ja peloissani, samaan aikaan vapautunut. Kliseistä, mutta tuntui siltä että saatoin taas hengittää.



Sen jälkeen tuli syyllisyys, pelko ja huoli lapsista. Lapset myös purkivat pahaa oloaan minuun. Arki oli raskasta, olin kuolemanväsynyt, lapset kiukkuisia, rutiinit hukassa. Mies on kuitenkin aina tehnyt osuutensa kotitöistä. Tätä kesti aika kauan, lasten kasvaminen ja tottuminen tilanteeseen auttoivat asiaa, mutta vain hitaasti.



Vasta vuosi erosta pystyin aloittamaan oman toipumiseni. Tuli kiukku siitä, että sukulaiset hylkäsivät. Ryhdistäydyin lasten suhteen ja aloin taas vetää tiukempia rajoja. Karsin arjesta kaiken turhan kuormituksen ja opettelin pyytämään apua.



Pari vuotta erosta tuli suru äälle toden teolla. Olen äärettömän surullinen siitä, etten voi lapsilleni tarjota ydinperhettä, kuten olisin halunnut. Olen myös hieman pahoillani siitä, ettemme esimerkiksi pääse matkoille koska rahat ovat tiukassa. Lasten elämä on kuitenkin tasapainossa, asumme lähekkäin. Isän luona uusperheen obgelmat välillä rassaavat myös minua, on vain luotettava, että aikuiset siellä päässä osaavat kohdella lapsia tasapuolisesti ja reilusti. ELämä alkaa olla välillä jopa harmonista, mutta suru ei täysin hellitä ehkä koskaan. Mitään en kuitenkaan ehkä olisi voinut tehdä toisin, omasta mielestäni yritin aikanani kaikkeni.



Ainoana neuvona sanoisin, että asiat kannattaa miettiä niin pitkälle kuin mahdollista etukäteen, jälkikäteen sille on hyvin vähän aikaa.

Tilasin muuten kirjastosta tuon yhden suositteleman avioliiton pelastustarinan ja huomasin, ettemme ole yksin... 115 varausta oli ennen minua...

Kertoo tuo jono varmaan siitäkin, että kirjasta on muutkin tykänneet, tai kokeneet sen hyödylliseksi. :)

Mutta muut näkee, että eroperheen vekarat on vähän häiriintyneitä. Eikös siitä ole joku tilastokin, että eroperheiden lapset syrjäytyy useimmiten.

Melkein väistämättä on sääntö, että ne ekat lapset oireilee ja on koulun häiriköitä. Kun perhettä oppii tuntemaan paremmin, huomaa, että juuri ne häirikköpennut on naisen edellisestä liitosta ja sitten on se uusi rakkausrusina, jota niin hellyydellä uuden tulisen rakkauden kans hoidetaan.

Heti tulee ainakin kolme tällaista perhettä tästä lähistöltä mieleen. Kahdessa on edellisestä liitosta 2 lasta ja kumpikin melkoisia pikkukriminaaleja jo ja häiriiköjä. Yhdessä esikoinen. Kaikista ihmeteltiin ensin, että miten voi olla saman perheen lasten käytöksessä noin eroa ja sitten kuulikin, että juu, nää esikoiset onkin niitä edellisen liiton lapsia.

Meidän uusperheessä ei ole huonokäytöksisiä lapsia. Tunnen ydinperheitä joissa on. Älähän yleistä.

Kun ei sulla selvästikään ole vastausta siihen, miltä käytännössä tunuu erota kun on pieniä lapsia.

Mitä teille on tapahtunut? MIksi olet niin rikki?

Mua miehen kanssa samoissa tiloissa oleminen ahdistaa ja väsyttää....

Olen "vain" mennyt naimisiin miehen kanssa, jota en rakasta ja jota en halua, jonka kosketus on välillä ällöttänyt ilman mitään miehen aiheuttamaa syytä. Ja kokenut kaiken aikaa syyllisyyttä siitä, etten osaa tehdä sitä. Ja ajatellut, että jos vaan yritän kovemmin, se kyllä onnistuu. Ei ole onnistunut, yritetty on kohta 15 vuotta. Joku vähän paremmin itsensä tunteva ja vähemmän jääräpäinen olisi varmaan tajunnut luovuttaa aikaisemmin, minä en. Enkä ehkä olisi ikinä saanut itseäni tätä tajuamaan, ellen olisi rakastunut toiseen ja huomannut miltä tuntuu haluta (en ole silti pettänyt miestä tai aloittamassa tämän (varatun) rakkauteni kohteen kanssa suhdetta). Mutta sen tajuamisen jälkeen en ole enää pystynyt pakottamaan itseäni miehen kosketettavaksi, ja olen aikaisempaa voimakkaammin sulkeutunut tilanteista ulos (erityisesti kosketustilanteista, mutta jonkun verran muutenkin). Ei olis oikein meille kummallekaan, ei ole ehkä koskaan ollut, mutta ei ainakaan nyt, kun olen ymmärtänyt sen.

mutta oletko varma ettet ole nyt itse vain tekemällä tehnyt sitä pahaa oloa ja ongelmia, koska sinulla on epämääräinen tunne, että jotain puuttuu ja luulet sen johtuvan miehestä? Ja ennen kaikkea, ettet jo muutaman vuoden (alle 10 v) päästä kadu syvästi, kuten tuo yksi nyt 38 v kirjoittaja? Tuollainen tietty tyhjyyden ja tyytymättömyyden, epätäydellisyyden tunne kuuluu tietyssä rajatussa määrässä elämään aina. Tuntisit niin, vaikka olisit eronnut ja uudessa suhteessa tämän nyt "haluamasi" kanssa.

Oletko miettinyt, saattaako tähän toiseen mieheen kohdistuvaa halun tunnettasi voimistaa se, että tunne on ns. kielletty, kun olette molemmat varattuja?

Olen varma, että ihan itse aiheutan itselleni tämän tunteen, pahan olon ja ongelmia. Mies ei ole niiden aiheuttaja. Mies on ihan hyvä mies, ja käsittääkseni rakastaa minua. Minä vain en häntä. :( En osaa, en pysty, vaikka yritän. Tuntuu siltä, että raiskaan itseni, kun yritän olla miehen kanssa.

Tähän ehkä hiukan liittyy sekin, että tuo ihminen johon olen rakastunut, ei suinkaan ole mies vaan nainen. Mutta loppujen lopuksi se ei varmaan minun ja miehen väleihin niinkään vaikuta kuin siihen, että olen oppinut tuntemaan itseni hiukan paremmin. Enkä missään tapauksessa halua rikkoa hänen parisuhdettaan, en pidä omaa onneani sentään sitä korkeammassa arvossa. Oman avioliittoni voin laittaa päreiksi, mutta en kenenkään muun. En varsinkaan minulle rakkaan ihmisen.

Tyhjyyden tunteen peittämisyritykseen en oikein nyt osaa sanoa mitään. Mielestäni se ei ole avioliittoni ongelma, mutta voinhan olla väärässä. Totta kyllä, että näin voimakkaita tunteita en ole kokenut ennen, ja se varmasti vaikuttaa tekoihini ja ajatuksiini. Ja varmasti näin voimakkaat tunteet toista ihmistä kohtaan peittävät sitä tyhjyyttä hetkeksi, vaikken sitä sen takia tekisikään.

Jaksaisin varmaan yrittää avioliitossa paremmin, jos olisin edes joskus tuntenut miestä kohtaan halua ja rakastumistam, että olisi jotain tunteita, joihin yrittää palata. Ja kyllä harmittaa, että olen tajunnut vasta nyt, että ne ovat puuttuneet. Ei ole ollut mukavaa siitä miehellekään kertoa, joka kuitenkin on minulle tärkeä ihminen hänkin.

...että omaa kirjoittamistani värittää kyllä suuresti se, että haluan erota. En mieti syitä miksi pysyä yhdessä tai miten saisin suhteen toimimaan, vaan haen (tästäkin keskustelusta) oikeutusta erohalulleni. Joten ei ehkä objektiivisinta mahdollista tilanteen tarkastelua. Mutta koska sitä nyt omaa napaa objektiivisesti osaisikaan katsoa...

Kerrankin joku on rehellinen. Koska tätähän tämä ketju suurimmaksi osaksi on. Naisten pönkitystä omille erohaluilleen ja sen vakuuttelua, että "ei ne lapset siitä varmaan kärsi ja parempi niiden on avioerolapsina kahden kodin välillä olla kuin ydinperheessä, jossa mammaa vähän isukin naama on ruvennut kyllästyttämään". Huoh. Menkää terapiaan ja muuttakaa omaa ajatteluanne. Tuo että mies "ällöttää" on ihan seurausta omasta asennoitumisestanne.

Melkein väistämättä on sääntö, että ne ekat lapset oireilee ja on koulun häiriköitä. Kun perhettä oppii tuntemaan paremmin, huomaa, että juuri ne häirikköpennut on naisen edellisestä liitosta ja sitten on se uusi rakkausrusina, jota niin hellyydellä uuden tulisen rakkauden kans hoidetaan.

Jäin miettimään tätä. _JOS_ tuo pitää paikkaansa, niin ei se silti kerro sitä, että ero on siihen syynä, että lapset oireilevat. Syy saattaa olla myös se perhe ja tilanne, jossa lapset ovat joutuneet elämään ennen eroa. Koska ei se ole varmaan mikään täydellinen perhetilanne ollut, jos siitä on päädytty eroon.