Miltä käytännössä tuntuu erota, kun on pienet lapset?

Huoh. Menkää terapiaan ja muuttakaa omaa ajatteluanne. Tuo että mies "ällöttää" on ihan seurausta omasta asennoitumisestanne.

Niin on, ainakin osittain. Mutta miten sen muuttaa? Ja jos on yrittänyt esimerkiksi vuosikymmenen, milloin voi tulla siihen tulokseen, että seuraavatkaan vuosikymmenet eivät tule tilannetta muuttamaan? Tai entä jos tajuaa, että suhde on alunperinkin rakennettu hataralle pohjalle, yksinäisyyden pelolle, läheisyyden kaipuulle, mutta ei rakkaudelle? Mitä sitten? Onko silloin vielä vähemmän oikeutta lähteä kuin silloin, jos jotain olisi suhteessa oikeasti muuttunut? Koska sitähän on ihan itse valinnut sen suhteen juuri niistä syistä - vaikka ne syyt ei enää tuntuisi olennaisilta ja ajankohtaisilta. Ottaa päähän, kun on kova kaipuu toisen ihmisen lähelle ja tietää, että oma mies ei ikinä ole täyttänyt eikä ikinä tule täyttämään sitä koloa. Onko vanhemmaksi ryhtynyt velvollinen laittamaan oman elämänsä hyllylle siihen asti, että lapset muuttavat kotoa? Vai voiko eron oikeasti hoitaa fiksusti? Vai onko se aina niin rumaa ja likaista, että lapsiin sattuu vaikka miten yrittäisi? Onko pakko panna miestä jota ei halua lähelleen, että lapsilla olisi ydinperhe ympärillä? VSurettaa, kun haluaa erota, ja tietää, että se olisi itselle hyväksi, ja että siinä samalla sattuu muita.

... VSurettaa, kun haluaa erota, ja tietää, että se olisi itselle hyväksi, ja että siinä samalla sattuu muita.

Joo, se v:llä alkava sana oli kyllä ensin mielessä, eikä surettaa... En halua olla tässä, en halua, en halua! Mistä v***sta sen halun voisi löytää? Tai kun kuvittelee/tietää, että sitä halua olla tässä ei enää voi mistään löytää, niin miten oppii olemaan sinut sen kanssa, että lähtee ja rikkoo muut? Koska varmaan sekin auttaisi lapsia, että ihan oikeasti olisi sinut eroamishalunsa kanssa, miettinyt asiaa joka kantilta eikä enää löydä mitään muita teitä ulos. Että se ero on oikeasti loppuun asti harkittu ja pureskeltu. Vai? Vai kuvitteleeko sitä aina päätöksiä tehdessään, että kaikkensa on tehnyt, ja vasta jälkikäteen näkee, mitä jäi puuttumaan (jos silloinkaan)?

Kiinnostaisi tietää onko näillä pohdinnoilla ollut mitään merkitystä? Itselle on ainakin ollut tosi hyvä kirjoittaa ajatuksiaan näkyville, selkeyttänyt paljon omaa päätä. Ja muiden kommenteistakin olen saanut paljon irti.

Kulissiliitto lasten takia ei ole pöllömpi ajatus, siitähän voi tulla myöskin ihan hyvä liitto vielä ja tämä on vaan yks älyttömän vaikea vaihe siinä.

Tarkoitatko, että kulissiliitto ylipäätään on ihan hyvä idea? Vai että siihen on ihan ok lähteä, koska se saattaa johtaa siihen, että parisuhde vielä oikeasti palautuu normaaliksi (eli seksi ym mukana kuvioissa)?

Onpa harvinaisen hyvä ja moniulotteinen keskustelu tällä palstalla.



Ensinnäkin sanon itsekin, että ihan helvetin vaikeita tilanteitahan nämä ovat. Silloin kun erolle on selkeät syyt (väkivalta, lasten laiminlyönti, sarjapettäminen jne.), niin homma on selvä. Ei tarvitse miettiä, "miksi eroaisin" tai että "lasten takia ei haluaisi erota". Silloin kahdesta huonosta vaihtoehdosta on kuitenkin "helppo" valita se vähemmän huono.



Entäs sitten nämä tapaukset, joista tässä paljon kirjoitetaan? Olet huomannut, ettet ehkä sittenkään ole ikinä rakastanutkaan sitä puolisoa? Tai ajattelet, että ilman lapsia olisit eronnut jo X vuotta sitten? Onko oikein erota puhtaan itsekkäistä syistä? En tiedä, en tosiaan tiedä.



Se että on itse mennyt naimisiin ja on itse halunnut tehdä lapsia puolison kanssa tuo aikuiselle ISON vastuun. Näin minä ajattelen.



Olen myös ehdottomasti eri mieltä kuin mitä tuossa joku kirjoitti pariterapeutin sanoneen (siis jotenkin että parasta mitä vanhemmat voivat lapselle tarjota on ero, jos suhde ei toimi tms.). Eihän se että suhde ei toimi tietenkään tarkoita sitä, että se olisi lapsille huonompi vaihtoehto kuin ero. Kyse on siitä, mitä lapset näkevät ja kuulevat. Joo, suhde ei ehkä ole täydellinen ja hellyys/läheisyys puuttuvat. Mutta mikäli riidat eivät lasten nähden ole jatkuvia tms., niin kyllähän ydinperhe lapsille paras vaihtoehto on, vaikkei vanhempien suhde täydellinen olisikaan.



Siispä, kun todetaan, että vastuu on aikuisella iso, ja lasten maailmaa ei haluaisi hajottaa...niin, mitäs sitten? Eletään elämä loppuu tyytymättöminä yhteen erittäin tärkeään osa-alueeseen? Erotaan ja hajotetaan se lasten maailma? Aivan mahdoton kysymys ainakin minulle juuri nyt.



T. Isä

kanssa. Se ei jotenkin tuntunut olevan lapselle iso juttu. Ehkä siksi, että meillä ei varsinaista perhe-elämää ollut, vaan oltiin tytön kanssa kahdestaan muutenkin koko ajan. Hän alkoi saada isältään itse asiassa enemmän aikaa kun ennen eroa, koska alkoi viettää viikonloppuja tämän luona. Mäkin sain enemmän omaa aikaa.



Nyt kun tyttö on jo aikuinen olen kysellyt, mitä hän muistaa tuosta ajasta. Huonoja muistoja erosta ei kuulemma ole. Luulen, että on myytti, että lapset aina ja joka tapauksessa kärsii erosta.

Olen myös ehdottomasti eri mieltä kuin mitä tuossa joku kirjoitti pariterapeutin sanoneen (siis jotenkin että parasta mitä vanhemmat voivat lapselle tarjota on ero, jos suhde ei toimi tms.). Eihän se että suhde ei toimi tietenkään tarkoita sitä, että se olisi lapsille huonompi vaihtoehto kuin ero. Kyse on siitä, mitä lapset näkevät ja kuulevat. Joo, suhde ei ehkä ole täydellinen ja hellyys/läheisyys puuttuvat. Mutta mikäli riidat eivät lasten nähden ole jatkuvia tms., niin kyllähän ydinperhe lapsille paras vaihtoehto on, vaikkei vanhempien suhde täydellinen olisikaan.

...voi olla eri asia kuin mitä vanhemmat luulevat niiden näkevän ja kuulevan. Me esimerkiksi ei miehen kanssa riidellä, ei varsinkaan lasten kuullen, mutta ei myöskään puhuta toisillemme (mies on niin vihainen minulle siitä, että haluan erota, ettei enää useimmiten edes vastaa suoriin kysymyksiin). Ja lapset ovat alkaneet paitsi kysellä, myös valittaa vatsakipuja, ym, minusta selkeitä stressioireita. Näin oli myös vuosi sitten, kun meillä oli edellinen tiukempi paikka suhteessa, vaikkei lasten nähden riideltykään.

Joten kumpi sitten hajottaa lasten maailmaa enemmän - ero, vai vanhempien huonot välit? Se varmaan riippuu täysin siitä, mihin vaaka asettuu, eli kuinka huonot ne välit ovat ja miten siihen suhtautuu, ja kuinka paljon osaa auttaa lapsia käsittelemään tilannetta. Voisin vaan kuvitella, että useimmiten riitatilanteessa ja ahdistavassa suhteessa eläessään ei kumpikaan vanhemmista osaa selittää asioita lapsille niin, että siitä olisi niille apua. En minä ainakaan halua myöntää ääneen lapsille, että äiti ja isä riitelevät eivätkä tykkää toisistaan. En ainakaan halunnut niin kauan, kuin oli toivetta sinnitellä yhdessä.

...että omaa kirjoittamistani värittää kyllä suuresti se, että haluan erota. En mieti syitä miksi pysyä yhdessä tai miten saisin suhteen toimimaan, vaan haen (tästäkin keskustelusta) oikeutusta erohalulleni. Joten ei ehkä objektiivisinta mahdollista tilanteen tarkastelua. Mutta koska sitä nyt omaa napaa objektiivisesti osaisikaan katsoa...

tietty, jos tilanne on se, kuten sanot, ettette juuri puhu toisillenne tai että suoriin kysymyksiin ei vastata, niin onhan tuo tietysti täysin epänormaalia. Ja itse asiassa tietynlaista "riitelemistä" mitä suurimmassa määrin, siis lapsen kannalta. Lapsen näkökulmasta vanhemmat käyttäytyvät täysin omituisest toisiaan kohtaan aivan kuten riidoissakin usein tehdään.



Tarkoitin tuossa aiemmin enemmänkin sitä tilannetta, joka esim. meillä on että pystytään kutakuinkin olemaan kuten kämppikset tai vastaavat, mitä pidän lasten kannalta selvästi eroa parempana tilanteena. Surkeaa se tietenkin on molempien aikuisten kannalta, enkä tiedä pystyykö tätäkään nyt vuosia enää jatkamaan.

Isä on saanut tavata lasta minun luonani aina parin viikon välein pari tuntia. Se on riittänyt hänelle.

Luojan kiitos.



Sain siis jatkaa elämääni lapsen kanssa, ilman keskenkasvuista miestä.



Nyt minulla on söpö mies joka palvoo minua ja lasta ja olemme onnellisia :) Lapsi 4 v

tietty, jos tilanne on se, kuten sanot, ettette juuri puhu toisillenne tai että suoriin kysymyksiin ei vastata, niin onhan tuo tietysti täysin epänormaalia. Ja itse asiassa tietynlaista "riitelemistä" mitä suurimmassa määrin, siis lapsen kannalta. Lapsen näkökulmasta vanhemmat käyttäytyvät täysin omituisest toisiaan kohtaan aivan kuten riidoissakin usein tehdään.

Tarkoitin tuossa aiemmin enemmänkin sitä tilannetta, joka esim. meillä on että pystytään kutakuinkin olemaan kuten kämppikset tai vastaavat, mitä pidän lasten kannalta selvästi eroa parempana tilanteena. Surkeaa se tietenkin on molempien aikuisten kannalta, enkä tiedä pystyykö tätäkään nyt vuosia enää jatkamaan.

Meillä oli mieheni kanssa pitkähkö tauko seksielämässä siksi, että minulta katosi kokonaan halu häntä kohtaan. Hän ei ole missään vaiheessa tehnyt mitään pahaa, on ollut mitä parhain ja uskollisin ja rakastavin puoliso, mutta minua vain ei sytyttänyt. Yleisesti kyllä fantasioin, mutta en hänestä.

En olisi ikinä uskonut tätä mahdolliseksi, mutta kun tarpeeksi hajosin selibaattiini, niinpä vain käänne tapahtui. Mieheni kosketus on alkanut maistua yllättävän hyvin. Koko suhde tuntuu nyt mielekkäämmältä. Olen iloinen, etten langennut mihinkään ulkopuolisiin, tämä ihminen on kuitenkin se elämäni rakkaus.

Tosin meillä ei muuta kriisinpoikasta ole ollutkaan, eikä eroaikeita. Sikäli juttuni ei kuulu tähän ketjuun.

Tämä mun esimerkki oli aika ääripäästä. Tarkoitin lähinnä sitä, että aikuiset eivät välttämättä tajua milloin käyttäytyvät niin, että se alkaa ahdistaa lasta. Esimerkki oli sitä kuvaamaan kyllä aika huono.

Minäkin olisin halunnut elää kämppiselämää miehen kanssa. Se olisi mielestäni ollut paras kompromissi, jossa otetaan muidenkin hyvinvointi huomioon kuin vain minun. Mutta ymmärrän kyllä senkin, että se on miehestä hyvin vastenmielistä, kun en halua mitään kosketusta. Ulkon, että se aiheuttaa hyljeksityn tunteen puolisolle, jonka kanssa kuitenkin on jakanut sängyn, joskaan ei sydäntään. Ja kyllä osa minusta on hyvin iloinen siitä, ettei mies sitä kompromissia halua. Osa suree lasten vuoksi.

tietty, jos tilanne on se, kuten sanot, ettette juuri puhu toisillenne tai että suoriin kysymyksiin ei vastata, niin onhan tuo tietysti täysin epänormaalia. Ja itse asiassa tietynlaista "riitelemistä" mitä suurimmassa määrin, siis lapsen kannalta. Lapsen näkökulmasta vanhemmat käyttäytyvät täysin omituisest toisiaan kohtaan aivan kuten riidoissakin usein tehdään.

Tarkoitin tuossa aiemmin enemmänkin sitä tilannetta, joka esim. meillä on että pystytään kutakuinkin olemaan kuten kämppikset tai vastaavat, mitä pidän lasten kannalta selvästi eroa parempana tilanteena. Surkeaa se tietenkin on molempien aikuisten kannalta, enkä tiedä pystyykö tätäkään nyt vuosia enää jatkamaan.

Kulissiliitto lasten takia ei ole pöllömpi ajatus, siitähän voi tulla myöskin ihan hyvä liitto vielä ja tämä on vaan yks älyttömän vaikea vaihe siinä.

Tarkoitatko, että kulissiliitto ylipäätään on ihan hyvä idea? Vai että siihen on ihan ok lähteä, koska se saattaa johtaa siihen, että parisuhde vielä oikeasti palautuu normaaliksi (eli seksi ym mukana kuvioissa)?

Voishan se olla hyvä jos puolisoiden päät kestää ja homma toimii niin, kämppismeininkinä.

Varmaankin jos lähtee vaikeassa tilanteessa terapiaan, täytyy olla avoimin mielin, mikä tahansa lopputulos on hyväksyttävä. Molempien puolisoitten pitää myös tietää, mistä on kyse.

Eli siis että ei sano että mennään terapiaan ja saadaan avioliitto kuntoon, jos ei oikeasti ole varma haluaako edes. Mutta voihan niin käydä.

Mä olen ollut vielä niin naivi, että olen oikeasti pitänyt meidän suhdetta melko platonisena - koska se on sitä mun puolelta. Tai voihan se olla, että miehen viha tulee jostakin muusta kuin rakkauden menettämisestä. Hylkäämisen tunteesta ylipäätään, kokemuksesta ettei kelpaa. En tiedä. Mutta jospa sekin tästä selviäisi hengissä, ja vieläpä hyvänä vanhempana. Mutta täytyy myöntää, että itselläkin on käynyt mielessä, että mitä jos se päättääkin käsitellä vihaansa jotenkin vähemmän rakentavasti ja järjestää meidän perheen kokonaan pois päiväjärjestyksestä, kun ei sitä itse voi saada. En usko sitä, ja luotan siihen, että hyvyys voittaa miehen sisällä käytävän taistelun. Mutta mielessä on käynyt muitakin vaihtoehtoja. Ja minä tuskin voin mitenkään siinä sisäisessä taistelussa miestä auttaa, kun tunnun vaan lisäävän sen pahaa oloa. Vai voinko? Jos, niin miten?

Olisiko mitään toivoa päästä sinne kuuluisaan perheterapiaan, jos mies vaikka pääsisi kahden kesken jonkun kanssa sitä kautta "vahingossa" juttelemaan?

Olen seurannut montaa eroaa perhettä ja aina pistää silmään sama juttu. Perheessä ei harrasteta/tehdä mitään yhdessä ja se perheen yhteishenki pitää herättää!

Meidän perheen liimaus tapahtuu yhteisillä lomareissuilla. Ensin se pois lähtö tavallisista ympyröistä ja viikon aika olla ja mennä vain yhdessä perheenä. Lisäksi ne yhteiset muistot jotka matkoista saadaan, ne toimii liimana. En raaskis rikkoa tätä 20v yhteiseloa millään hinnalla vaikka se tavisarki onkin sitä puurtamista ja tavallista arki edamjuustoa.

Mutta minkäs tekee, jos ei ole rahaa? Viisihenkisen perheen lomareissun ei tarvitse suuntautua kauhean kauaksi tai pitkäksi aikaa, kun jo loppusumma on sievoinen. Toki olisihan se varmasti hyvä käydä välillä jossain, mutta onko tilanne plusmiinusnolla, jos taas loman jälkeen täytyy stressata rahasta, kun kivaan reissuun lohkesi iso osa talousrahoista?

Olen seurannut montaa eroaa perhettä ja aina pistää silmään sama juttu. Perheessä ei harrasteta/tehdä mitään yhdessä ja se perheen yhteishenki pitää herättää!

Meidän perheen liimaus tapahtuu yhteisillä lomareissuilla. Ensin se pois lähtö tavallisista ympyröistä ja viikon aika olla ja mennä vain yhdessä perheenä. Lisäksi ne yhteiset muistot jotka matkoista saadaan, ne toimii liimana. En raaskis rikkoa tätä 20v yhteiseloa millään hinnalla vaikka se tavisarki onkin sitä puurtamista ja tavallista arki edamjuustoa.

oli melkein yhtä pitkä liitto ja hyvä yhteishenki ja tehtiin vaikka mitä kivaa yhdessä. Reissattiin ja harrastettiin koko perheen voimin, vietettiin laatuaikaa ystäväperheiden kanssa ja välillä kaksistaankin. Silti miehelle iski keski-iän kriisi, rakastui 15 vuotta nuorempaan työkaveriinsa ja jätti perheensä.

Selitykseksi sain, että häntä ahdisti kaikki.

olen itse ollut pieni lapsi kun vanhemmat erosivat, enkä ole mitenkään kärsinyt. Enemmänkin muistan kuinka ihanaa oli nähdä äiti ja isä onnellisena ja iloisena pitkästä aikaa. Kyllä lapset vaistoavat ja enemmän kärsivät siitä kun eivät näe vanhempiensa rakastavan toisiaan :(



Eroa lastesi vuoksi!

Olen seurannut montaa eroaa perhettä ja aina pistää silmään sama juttu. Perheessä ei harrasteta/tehdä mitään yhdessä ja se perheen yhteishenki pitää herättää!

Meidän perheen liimaus tapahtuu yhteisillä lomareissuilla. Ensin se pois lähtö tavallisista ympyröistä ja viikon aika olla ja mennä vain yhdessä perheenä. Lisäksi ne yhteiset muistot jotka matkoista saadaan, ne toimii liimana. En raaskis rikkoa tätä 20v yhteiseloa millään hinnalla vaikka se tavisarki onkin sitä puurtamista ja tavallista arki edamjuustoa.

oli melkein yhtä pitkä liitto ja hyvä yhteishenki ja tehtiin vaikka mitä kivaa yhdessä. Reissattiin ja harrastettiin koko perheen voimin, vietettiin laatuaikaa ystäväperheiden kanssa ja välillä kaksistaankin. Silti miehelle iski keski-iän kriisi, rakastui 15 vuotta nuorempaan työkaveriinsa ja jätti perheensä.

Selitykseksi sain, että häntä ahdisti kaikki.

saanko kysyä kuinka kauan tuosta on aikaa ja miten olet päässyt yli? Miten tulet toimeen miehen ja hänen nuorikon kanssa?

samanlaisessa tilanteessa painiskelevaa.



Melkein jokaisella elämä takuulla parantuisi huomattavasti kun se kirottu uskollisuuden vaatimus poistuisi.



Se omakaan mies ei inhottaisi yhtään niin paljon kun tietäisi ettei ole pakotettu olemaan vain hänen kanssaan vaan sen tekisi vain vapaasta tahdostaan halutessaan.



Mutta kuka uskaltaa tehdä niin radikaalin arvojen mullistuksen?



Miettikää jokainen erosta haaveileva vastaaja omalle kohdalle kuinka paljon parempaa elämä olisikaan, kun mies olisi vankilan sijasta perhettä samassa mielessä kuin muutkin sukulaiset eikä olisi enää asetelmaa jossa ainoat vaihtoehdot on uskollisena kärsiä ilman rakkautta yhdessä tai erota ja hajottaa kaikki?



En tajua miksi tällaisessa tilanteessa pettäminen edes nähdään ongelmana, parhaassa tapauksessahan se pelastaa perheen kun vanhemmat ovat onnellisempia ja varmasti silloin jaksavat ihan eri tavalla olla mukavia toisilleen.



Helpostihan sitä kumppania alkaa vihaamaan kaikin puolin kun hänet näkee pakkopullana joka olemassaolollaan riistää puolisoltaan mahdollisuuden aikuisten väliseen rakkauteen. Ilman sitä taakkaa hän onkin oikeastaan aivan mukava tyyppi, ehdottomasti paras isä omille lapsilleen ja oikeastaan aika viehättäväkin... kun ei olis pakko.

meitä naisia.



On oikeasti oikein myös ajatella OMAA onneaan, ei vaan lasten tai miehen.



Ydinperhe on sosiaalinen konstruktio, ei pakko.



T. Miehensä 13 vuoden jälkeen jättävä vaimo ja pienen lapsen äiti