Anopin ja miniän välissä, voi taivaan tähden!

Tämä on niin wt -tekstiä. Jokainen käytöstavat omaava henkilö tietää, että vanhempien ihmisten, erityisesti puolison vanhempien, kunnioitus on lähtöasetelma, jonka voi rikkoa vai kyseisen vanhemman erityisen huono käytös. Ja sellaisessa tilanteessa kukaan fiksu ihminen ei ala riitelemään, vaan muokkaa olosuhteet sellaiseksi ettei itse joudu olemaan kyseisten hankalien ihmisten kanssa pahemmin tekemisessä.

Kunnioitus pitää ansaita. Ei se ikä vapauta käyttäytymään ihan miten lystää. Onko anoppi siis sinusta tässä tapauksessa tyhmä, kun riitelee eikä muokkaa olosuhteita? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 vuoden kokemuksella sanoisin, että eniten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millaisille periaatteille parisuhde on rakennettu. Meillä on periaatteena se, että pidämme toistemme puolia aina ja kaikkialla, olemme toistemme tuki ja turva ja parhaat ystävät. Näitä periaatteita on koeteltu suhteemme alkuaikoina myös suhteessa vanhempiimme.

 

Olimme molemmat alle 20-vuotiaita ja asuimme lapsuudenkodeissamme, kun ryhdyimme seurustelemaan. Minun isäni erehtyi kuvittelemaan, että saa miehestäni ilmaisen rengin maatilallemme. Kun mieheni muutaman kerran erehtyi hyväsydämisyyttään auttamaan, syntyi isälleni oletus että auttamisen pitäisi olla säännöllistä. Tilanteeseen liittyi veljeni, joka alkoi kylillä puhua ikävään sävyyn miehestäni, joka on vetelä laiskiainen. Kerroin perheelleni, että tämä peli loppuu tähän tai tulee seurauksia. Ei loppunut, joten tuli seuraus. Katkaisin välit isään ja veljeen. 

 

Toisinkin päin asiaa testattiin. Mieheni sisko oli kovin mustasukkainen minusta seurustelumme alkuaikoina. Ja puhui minusta ikävään sävyyn anopilleni, joka lähti näihin juttuihin mukaan. Mieheni puhutti siskonsa ja äitinsä ja sanoi, että tämän on loputtava. Sisko yritti, että miehen pitää valita puolensa ja mies totesi että sopii mainiosti, sillä hän on puolellani nyt ja ikuisesti. Sisko ei pitänyt yhteyttä kolmeen vuoteen, mutta sitten pyysi anteeksi ja nyt välit ovat kohteliaan etäiset. Anoppi korjasi käytöstään heti ja pyysi anteeksi, joten meidän välit vain paranivat.

 

Nyt esikoispoikamme on jo muuttanut avovaimonsa kanssa yhteen. Äitinä ja anoppina olen todennut, että jos en osaa tai uskalla päästää irti, olen äitinä epäonnistunut ja itsekäs. Luopuminen alkaa lapsen syntymästä ja lasten kumppanit ovat mahdollisuus uuteen ihanaan ystävyyteen, jos kunnioitus ja luottamus on molemminpuolinen. Sanoisin kyllä, että ystävyys, luottamus ja kunnioitus appivanhemman ja lapsen kumppanin välillä alkaa sieltä appivanhemman puolelta.

 

Näin meillä. Mitään en kadu, enkä mitään muuttaisi. Helppo katsoa niin peiliin kuin kumppaninsa ja lapsensa silmiin, kun elää periaatteidensa mukaan.

Ei muuten ala.

 Kunnioitus alkaa miniän tai vävyn kunnioittavasta käytöksestä appea tai anoppia kohtaan. Tämä kuuluu ihan hyvän käytöksen perusteisiin. Näin yleensä hankitaan myös appivanhempien kunnioitus. 

Luonnevikaiset  ja käytöstavattomat ovat sitten erikseen.

Miniä ja vävy eivät nykymaailmassa ole mitään alempiarvoisia, joita voi kyykyttää. Heidät pitää pystyä kohtaamaan kunnioittaen ja tasa-arvoisesti.

Minulla oli anoppi suoraan helvetistä. Onnettomasti asuimme samassa talossa.  Esimerkkinä mm. että kuulin kun kehui puhelimessa että  hänellä on taas  " piika " talossa. 

Heitti kerran  lehmänpaskavettä päälleni. Minulla  oli väärän värinen ( ruskea ) tukka ja en  juonut kahvia kuten kunnon nainen, olin  pahus syntynyt  väärällä paikkakunnallakin

Meinasin sanoa että vaimon puoli on valittava ja anoppi eläköön omaa elämäänsä, mutta on tässä toki sellainen juttu, että jos olet sattunut naimaan jonkin luonnehäiriöisen narsistin, joka kyykyttää myös sinua vahvalla tahdollaan, niin asiaa pitänee uudelleenharkita ja pohtia kykeneekö hän aidosti muuttumaan. Itse tiedät jos tällaisesta on kyse vai ei. Sanon tämän siksi, että normaalisti vaimon ja anopin välit ovat asialliset, ehkä etäiset, mutta asialliset. Jos koko ajan on kamalia riitoja niin se viittaa siihen että jompi kumpi osapuoli ei ole ihan normaali. Sinun tehtävä on nähdä kumpi, vai kumpikin.

Vierailija kirjoitti:

Meinasin sanoa että vaimon puoli on valittava ja anoppi eläköön omaa elämäänsä, mutta on tässä toki sellainen juttu, että jos olet sattunut naimaan jonkin luonnehäiriöisen narsistin, joka kyykyttää myös sinua vahvalla tahdollaan, niin asiaa pitänee uudelleenharkita ja pohtia kykeneekö hän aidosti muuttumaan. Itse tiedät jos tällaisesta on kyse vai ei. Sanon tämän siksi, että normaalisti vaimon ja anopin välit ovat asialliset, ehkä etäiset, mutta asialliset. Jos koko ajan on kamalia riitoja niin se viittaa siihen että jompi kumpi osapuoli ei ole ihan normaali. Sinun tehtävä on nähdä kumpi, vai kumpikin.

AP on tyrkännyt oman hommansa vaimolle. Jos hän olisi alunperinkin kantanut vastuunsa, hoitanut yhteydenpidon äitiinsä, hoitanut lastensa synttärit ja anopin huonekalut jne. mitään ongelmia ei olisi ikinä syntynytkään.

Ja siinä vaiheessa, kun anoppi kiristää perinnöllä, ap:n olisi pitänyt kyllä katkaista ne välit. Täysin asiatonta vallankäyttöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei sinun siinä kuulu olla vaan vaimosi rinnalla.

Yritän ollakin. Mutta hiton vaikeaa yhtälöstä on äitiäänkään hävittää. On yhteisiä juhlia, lasten hoitoa ja kuljettelua, yhteiskäytössä oleva mökki jne. Ja kun oikein äitinsä suututtaa, voi perinnöllekin ilmaantua uusia kohteita. Joten todellakin helpommin sanottu kuin tehty.

Ap

Jos sun äiti suttuuisi siitä, että olet vaimosi rinnalla niin sun ja äitisi suhteessa on jotain pielessä. Luuleeko äitisi, että olet hänen miehensä?

Pääset heidän "välistään" kun lakkaat olemasta väärän naisen puoliso tai kummankin puoliso. Sulla on nyt vaimo ja äitisi ei kuulu siihen liittoon vaikka yhteismökki olisikin. Perintö nyt on vihoviimeinen asia madella kenenkään edessä. Ryhtiä mies valintoihin!

Onko ap:n äidillä kumppania? Vai pitääkö ap:ta sijaisaviomiehenään? Sellainen kuva välittää näistä aloittajan kommenteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 vuoden kokemuksella sanoisin, että eniten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millaisille periaatteille parisuhde on rakennettu. Meillä on periaatteena se, että pidämme toistemme puolia aina ja kaikkialla, olemme toistemme tuki ja turva ja parhaat ystävät. Näitä periaatteita on koeteltu suhteemme alkuaikoina myös suhteessa vanhempiimme.

 

Olimme molemmat alle 20-vuotiaita ja asuimme lapsuudenkodeissamme, kun ryhdyimme seurustelemaan. Minun isäni erehtyi kuvittelemaan, että saa miehestäni ilmaisen rengin maatilallemme. Kun mieheni muutaman kerran erehtyi hyväsydämisyyttään auttamaan, syntyi isälleni oletus että auttamisen pitäisi olla säännöllistä. Tilanteeseen liittyi veljeni, joka alkoi kylillä puhua ikävään sävyyn miehestäni, joka on vetelä laiskiainen. Kerroin perheelleni, että tämä peli loppuu tähän tai tulee seurauksia. Ei loppunut, joten tuli seuraus. Katkaisin välit isään ja veljeen. 

 

Toisinkin päin asiaa testattiin. Mieheni sisko oli kovin mustasukkainen minusta seurustelumme alkuaikoina. Ja puhui minusta ikävään sävyyn anopilleni, joka lähti näihin juttuihin mukaan. Mieheni puhutti siskonsa ja äitinsä ja sanoi, että tämän on loputtava. Sisko yritti, että miehen pitää valita puolensa ja mies totesi että sopii mainiosti, sillä hän on puolellani nyt ja ikuisesti. Sisko ei pitänyt yhteyttä kolmeen vuoteen, mutta sitten pyysi anteeksi ja nyt välit ovat kohteliaan etäiset. Anoppi korjasi käytöstään heti ja pyysi anteeksi, joten meidän välit vain paranivat.

 

Nyt esikoispoikamme on jo muuttanut avovaimonsa kanssa yhteen. Äitinä ja anoppina olen todennut, että jos en osaa tai uskalla päästää irti, olen äitinä epäonnistunut ja itsekäs. Luopuminen alkaa lapsen syntymästä ja lasten kumppanit ovat mahdollisuus uuteen ihanaan ystävyyteen, jos kunnioitus ja luottamus on molemminpuolinen. Sanoisin kyllä, että ystävyys, luottamus ja kunnioitus appivanhemman ja lapsen kumppanin välillä alkaa sieltä appivanhemman puolelta.

 

Näin meillä. Mitään en kadu, enkä mitään muuttaisi. Helppo katsoa niin peiliin kuin kumppaninsa ja lapsensa silmiin, kun elää periaatteidensa mukaan.

Ei muuten ala.

 Kunnioitus alkaa miniän tai vävyn kunnioittavasta käytöksestä appea tai anoppia kohtaan. Tämä kuuluu ihan hyvän käytöksen perusteisiin. Näin yleensä hankitaan myös appivanhempien kunnioitus. 

Luonnevikaiset  ja käytöstavattomat ovat sitten erikseen.

Apn äiti linjoilla? Kuulostat yhtä hankalalta ja kontrolloivalta.

Vierailija kirjoitti:

Minä valitsin äidin. Oli aika lapsellista puolisolla yrittää tulla siihen väliin ja viedä äidin paikka elämässäni

Aika tamnpio olet sitten.🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olisi pakko valita joko vaimo tai äiti, kumman valitsisit ja kumman hylkäisit? Toisen kanssa olisi pakko katkaista välit, jotta voisit olla tekemisissä toisen kanssa.

Ei sitä voi kategorisesti päättää. Useimmissa tapauksissa varmaan sitten oman vanhemman kanssa, mutta joutuuhan siinäkin tekemään järkyttäviä uhrauksia, vaikkapa sitten kun äiti on vanha ja hauras ja tarvitsee apua kaikessa. 
Siihen avaus tähtäsikin, että olisi kaikilta osin win-win tai jopa win-win-win, kunhan anopit ja miniät koittaisivat edes jollakin tavalla elää sovussa ja sietää toisiaan. Pelinappulana on ihan järkyttävän raskasta olla.

Ap

Kerrohan nyt konkreettisesti, millaisista asioista riidellään.

Ap ei ole katkaissut napanuoraa äitiinsä ja nyt  ihmettelee kun joutuu hyppimään hyppynuoraa sillä. Huokaus. ET sinä ole ap pelinappula vaikka uhriudutkin taitavasti, vaan vaimosi on joutunut pelinappulaksi äitisi ja sinun napanuoraleikkeihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

28 vuoden kokemuksella sanoisin, että eniten kannattaa kiinnittää huomiota siihen, millaisille periaatteille parisuhde on rakennettu. Meillä on periaatteena se, että pidämme toistemme puolia aina ja kaikkialla, olemme toistemme tuki ja turva ja parhaat ystävät. Näitä periaatteita on koeteltu suhteemme alkuaikoina myös suhteessa vanhempiimme.

 

Olimme molemmat alle 20-vuotiaita ja asuimme lapsuudenkodeissamme, kun ryhdyimme seurustelemaan. Minun isäni erehtyi kuvittelemaan, että saa miehestäni ilmaisen rengin maatilallemme. Kun mieheni muutaman kerran erehtyi hyväsydämisyyttään auttamaan, syntyi isälleni oletus että auttamisen pitäisi olla säännöllistä. Tilanteeseen liittyi veljeni, joka alkoi kylillä puhua ikävään sävyyn miehestäni, joka on vetelä laiskiainen. Kerroin perheelleni, että tämä peli loppuu tähän tai tulee seurauksia. Ei loppunut, joten tuli seuraus. Katkaisin välit isään ja veljeen. 

 

Toisinkin päin asiaa testattiin. Mieheni sisko oli kovin mustasukkainen minusta seurustelumme alkuaikoina. Ja puhui minusta ikävään sävyyn anopilleni, joka lähti näihin juttuihin mukaan. Mieheni puhutti siskonsa ja äitinsä ja sanoi, että tämän on loputtava. Sisko yritti, että miehen pitää valita puolensa ja mies totesi että sopii mainiosti, sillä hän on puolellani nyt ja ikuisesti. Sisko ei pitänyt yhteyttä kolmeen vuoteen, mutta sitten pyysi anteeksi ja nyt välit ovat kohteliaan etäiset. Anoppi korjasi käytöstään heti ja pyysi anteeksi, joten meidän välit vain paranivat.

 

Nyt esikoispoikamme on jo muuttanut avovaimonsa kanssa yhteen. Äitinä ja anoppina olen todennut, että jos en osaa tai uskalla päästää irti, olen äitinä epäonnistunut ja itsekäs. Luopuminen alkaa lapsen syntymästä ja lasten kumppanit ovat mahdollisuus uuteen ihanaan ystävyyteen, jos kunnioitus ja luottamus on molemminpuolinen. Sanoisin kyllä, että ystävyys, luottamus ja kunnioitus appivanhemman ja lapsen kumppanin välillä alkaa sieltä appivanhemman puolelta.

 

Näin meillä. Mitään en kadu, enkä mitään muuttaisi. Helppo katsoa niin peiliin kuin kumppaninsa ja lapsensa silmiin, kun elää periaatteidensa mukaan.

Ei muuten ala.

 Kunnioitus alkaa miniän tai vävyn kunnioittavasta käytöksestä appea tai anoppia kohtaan. Tämä kuuluu ihan hyvän käytöksen perusteisiin. Näin yleensä hankitaan myös appivanhempien kunnioitus. 

Luonnevikaiset  ja käytöstavattomat ovat sitten erikseen.

Siinä taas yksi ylimielinen ja yksinäinen anoppi. Ja näitähän riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopin ja miniän roolit on hyvin erilaisia. Anoppi suojelee miestä ja on ainoa joka haluaa miehelle hyvää ja miniän tavoite on käyttää miestä maksimaalisesti hyväkseen omiin tarkoituksiin.

Nyt puhuu narsistianoppi, joka ei soisi miehelleen vaimoa. Anoppiinko sen pojan pitäisi resurssinsa käyttää? Normaalisti käytetään omaan perheeseen. Vaimoon ja lapsiin. 

Ikiaikainen sukupolvien ketju on käyttää resursseja myös vanhempiinsa.

Kyllä, tietyssä määrin. Eniten panostetaan tietenkin omiin lapsiin.

Ikiaikainen sukupolvien ketju on, että jokainen huolehtii omista jälkeläisistään. Jos aikaa ja resursseja on, niin toki niitä voi muillekin tarjota. Mutta omat jälkeläiset ja puoliso ovat aina etusijalla. Näin sukupolvien kerjussa mennään eteenpäin. 

Ihan höpöhöpöä. Vaikka kuinka monessa kulttuurissa tärkeintä on huolehtia omasta lapsuudenperheestä ja erityisesti vanhemmista. Koska niitä ei ole kuin tasan ne yksilöt. Puolisoita voi olla koko maailman kaikki muut ihmiset ja lapsia voi aina tehdä lisää. 

Ja ei, en itse ajattele näin, mutta paljon enemmän ikiaikaista ajattelua on tuo, kuin "tuntemattomaan" ihmiseen sitoutuminen saati lasten kovin korkealle arvostaminen.

Onko sulla jotain tutkittua tietoa ja lähdettä taustalla vai perustatko mielipiteesi tunteisiisi? 

Yleensä normaalit ihmiset panostavat lapsiinsa ja tulevaisuuteen. Jopa aasialaisissa kulttuureissa, joissa kunnioitetaan vanhuksia kaikki paukut laitetaan omaan lapseen, hänen koulutukseensa jne. Vanhus saatetaan Japanissa viedä vuorelle kuolemaan ( konkreettisesti).

Vierailija kirjoitti:

Kysymys on sinun ja äitisi välisestä opitusta dynamiikasta. Vaikka sinulla olisi kuka tahansa vaimona, niin sama homma jatkuisi, koska kysymys on teistä kahdesta, sinusta ja äidistäsi ja teidän välisestä suhteesta. Äiti on tottunut olemaan kanssasi tietynlainen, sinä olet tottunut olemaan äitisi kanssa tietynlainen. Kun kuvioihin astuu puoliso, siinä vaiheessa dynamiikkakin yleensä muuttuu, mutta joillakin se opittu lapsuudenkodin aikainen dynamiikka jää ja sitten se puoliso on siinä suhteessa ikään kuin joku kolmas pyörä ja sinusta tulee muuntaja ja valtakunnansovittelija, puolustaja ja syyttäjä tai jotain muuta.

AI: "Avioituminen muuttaa usein hienovaraisesti mutta merkittävästi dynamiikkaa omiin vanhempiin. Parisuhteen virallistaminen siirtää virallisen ykkössijan ja vastuun omalle puolisolle."

Hyvin sanottu. Meillä oli tuo ongelma, anoppi oli erittäin vahvatahtoinen ja mieheni kasvatettu kovassa komennossa. Ei koskaan pystynyt kunnolla pitämään puoliaan.

Nyt jälkeenpäin näkee itsekin asetelman ja on pahoillaan, kun ei osannut hoitaa tilanteita paremmin.

Ongelma syntyy nimenomaan, kun välissä oleva poika on nahjus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni ei ole koskaan puolellani. Harmi kun sain nähdä ja tajuta tän liian myöhään, lapset jo tehty. Nyt ei ole ulospääsyä. Anoppi yrittää tunkea perheeseemme päsmäröimään lasten asiat ja mies vain myötäilee häntä ja raivoaa minulle. Erokaan ei tilanteessa auta. Sitä mummeli varmaan itseasiassa toivoo, jotta pääsisi oikein kunnolla vaikuttamaan lapsiin. Prkl, että ärsyttää. 

En välttämättä usko. Miksi anoppi toimisi noin? Vai onko kyse siitä, että anoppi toivoo lasten käyvän soittotunneilla (hyvä asia) tai isosedän synttäreillä (myöskin hyvä asia) tai syövän tiistaisin omenan (mitä väliä?). Jos ehdottomasti haluaa heistä diplomi-insinöörejä tai lammasfarmareita niin sitten voi selittää että lapset itse päättävät mitä haluavat.

Kukas määrää anopin harrastukset, syömiset ja juhliin osallistumiset? Miniä? 

Toivominen ja määrääminen ovat eri asioita. Mutta kyllä miniä voi olettaa, että anoppi tulee kutsuttuna juhliin aivan samalla tavalla, ehdottaa vaikka vesijumppaa harrastukseksi ja suositella täysmaidon vaihtamista pois.

Vierailija kirjoitti:

Tiedätkö itse mitä haluat? Miten täytyy olla tuhannen mutkalla, kun sulla on perhe vaimon kanssa? Äitiä toki tavataan, näin aikuisen pojan äitinä toivon, että useinkin. Mutta noissa tilanteissa on monesti kyse siitä, että se mies ei tiedä mitä haluaa, eikä aidosti kerro toiveitaan ei vaimolle, ei äidille eikä itselleen.

 

Esim. mies on sukurakas, ja on toki valmis rakastamaan/ sietämään puolisonsakin sukua. Sattuu vain valitsemaan puolison, joka ei ole. Mies ei ole siis ollut itselleen rehellinen, että hän haluaa tavata omaa lapsuudenperhettä - ja toki myös sitä puolison perhettä- viikottain. Puoliso haluaa vain kerran vuodessa. Siinä sitä on sitten kiermurtelemista matona puoleen jos toiseen.

 

Mistä on sun tapauksessa kyse? Missä asioissa olet välissä?

Mikä tässä nyt on ongelma? Meillä mies tapaa lapsuudenperhettään kolmesti viikossa, minä lähden mukaan hyvin satunnaisesti. Mukavia ihmisiä, mutta rentoudun mieluiten yksin. Miten minun yksinolon tarpeeni estää miestä toteuttamasta sukuloinnin tarvettaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni ei ole koskaan puolellani. Harmi kun sain nähdä ja tajuta tän liian myöhään, lapset jo tehty. Nyt ei ole ulospääsyä. Anoppi yrittää tunkea perheeseemme päsmäröimään lasten asiat ja mies vain myötäilee häntä ja raivoaa minulle. Erokaan ei tilanteessa auta. Sitä mummeli varmaan itseasiassa toivoo, jotta pääsisi oikein kunnolla vaikuttamaan lapsiin. Prkl, että ärsyttää. 

En välttämättä usko. Miksi anoppi toimisi noin? Vai onko kyse siitä, että anoppi toivoo lasten käyvän soittotunneilla (hyvä asia) tai isosedän synttäreillä (myöskin hyvä asia) tai syövän tiistaisin omenan (mitä väliä?). Jos ehdottomasti haluaa heistä diplomi-insinöörejä tai lammasfarmareita niin sitten voi selittää että lapset itse päättävät mitä haluavat.

Kukas määrää anopin harrastukset, syömiset ja juhliin osallistumiset? Miniä? 

Toivominen ja määrääminen ovat eri asioita. Mutta kyllä miniä voi olettaa, että anoppi tulee kutsuttuna juhliin aivan samalla tavalla, ehdottaa vaikka vesijumppaa harrastukseksi ja suositella täysmaidon vaihtamista pois.

Miksi? Jokainen päättää omat syömisensä, harrastuksensa ja juhliin osallistumisensa. Vanhemmat päättävät alaikäisten (huom. Ei täysi-ikäisten) lastensa asioista. Kukaan ei anna neuvoja pyytämättä, sillä jokainen tajuaa että se on huonoa käytöstä. Jokainen voi vapaasti pyytää neuvoja ja suosituksia niiltä ihmisiltä, joiden mielipidettä arvostaa. Eihän tässä ole mitään vaikeaa!

Muistakaa naiset, että ensimmäisenä täytyy tehdä mammanpoikatsekki, ennen kuin seurustelu etenee yhtään pidemmälle. Miehen ikä ei ole mikään tae itsenäistymisestä!

Itse en suostu ikinä olemaan toinen nainen, enkä todellakaan jää katsomaan miestä, jonka silmissä ja sydämessä äiti(!) on ykkönen...