Äitini on ollut koko muistini ajan vakavasti masentunut. Mitä mahdan tuntea hänen kuollessaan?

Lisään, että ei tullut kunnolla hoidetuksi, eli ei päässyt eläkkeelle eikä ollut rauhoittavia lääkkeitä moneen vuoteen. 

Monen vuoden kuluttua pääsi työkyvyttömyyseläkkeelle ja sai rauhoittavat lääkkeet ja masennuslääkkeet. 

Ap

Onnittele äitiäsi kuitenkin äitienpäivänä vaikka soittamalla.

Ajattelen et jos alkaisit työstämään ammattilaisen kanssa asiaa tasapainoon.

Itse oletkin varmaan jo paljon miettinyt kun kirjoititkin.

Vierailija kirjoitti:

ei masentuneita kukaan kaipaa.

ihmiset ovat tyytyväisiä kun masentuneista ihmisjätteistä aika jättää.

Oikein ihanaa äitienpäivää sinullekin. Oletko varma etteivät omat lapsesi sairastu masennukseen? Minun lapseni sairastui ja teki itsemurhan. En kylläkään ole koskaan ajatellut häntä ihmisjätteenä enkä ole tyytyväinen että hänestä aika jätti, mutta minähän en olekaan sinä.

Saatat olla masentunut🤔

Vierailija kirjoitti:

Ap sinä olet vanhus ja ketään ei kiinnosta sellaisen mielenterveys

Miksi vastaat noin ilkeästi?

Olen siis työikäinen, mutta mitä mun iälläni on väliä. 

Ehkä palstalla on äitienpäivänä korostuneesti ilkeitä  kun muut juhlii äitienpäivää. 

Vierailija kirjoitti:

Onnittele äitiäsi kuitenkin äitienpäivänä vaikka soittamalla.

Joo, mää onnittelen, kuten aina. Koen tilanteen ristiriitaiseksi ja kiusalliseksi. Mun äiti janoaa jotenkin liikaa kiitosta, kehuja, kannattelua, halaamista jne. Johtunee masennuksesta. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen et jos alkaisit työstämään ammattilaisen kanssa asiaa tasapainoon.

Itse oletkin varmaan jo paljon miettinyt kun kirjoititkin.

Joo, harvakseltaan työstän (kallista), mutta sieltä ei jotenkin tule mitään neuvoa, kun lähinnä vaan kuuntelee. Puhun lähinnä itsekseni. 

Olisiko palstalla jollain esim kokemusta sivusta seuranneena tai kokeneen. 

Äitisi on hyvin ristiriitainen henkilö. Ehkä teet surutyötä jo nyt. 

Tulet tuntemaan helpotusta, surua, ja syyllisyyttä siitä helpotuksesta. Nämä päällimmäisinä.

Vierailija kirjoitti:

Tulet tuntemaan helpotusta, surua, ja syyllisyyttä siitä helpotuksesta. Nämä päällimmäisinä.

Syyllisyyttä pelkään tuntevani. Ikävää, jos joudun sellaisenkin vielä kokemaan. 

Tuo mun äidin masennus saa hänet janoamaan jotenkin liikaa rakastamista. Siis hän tarvitsisi paljon halausta ja kiitoksia sellaisista asioista, jotka hän on lapsuudessani tehnyt hyvin. Kyselee masennuksen kourissa, että "kai minä jotain hyvääkin lapsuudessasi tein jne". Ei kauheasti huvita kiitellä. Halaaminen ahdistaa.  On pettynyt itseensä ja minähän olen hänen tuotoksensa, joten on pettynyt minuunkin. 

Esim: suoritin lukion jälkeen vain amk-tutkinnon. Äitini sanoi, että hän häpeää minua, kun kaikilla hänen kavereillaan on yliopistotutkinto. Aloin kokea häpeää ja suoritin yliopistotutkinnon. Sen tehtyäni sanoin, että nyt ei en tarvitse hävetä. Hän ei muistanut sanoneensa mitään tuollaista ja pyysi anteeksi (ja sai masennuskohtauksen, josta sitten jouduin kannattelemaan.)

Ap

Minulta on kuollut masentunut isä, johon oli ristiriitainen suhde. Tunsin kuoleman jälkeen surua siitä että hän oli poissa, mutta myös surua siitä että nyt toivo parantumisesta oli lopullisesti ohi. Toivoin viimeiseen asti, että isä olisi saanut hoidettua masennuksensa pois tai edes vähän parempaan muotoon. Kuolema oli hetki jolloin tajusin että en ikinä saanut isää joka olisi jaksanut nauttia elämästä ja lapsistaan, ja tämä aiheutti omanlaisensa surun.

Tunsin myös helpotusta siitä, että vaikea ihmissuhde oli nyt lopullisesti loppu, eikä minun tarvitse enää miettiä isää ja hänen vointiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Äitisi on hyvin ristiriitainen henkilö. Ehkä teet surutyötä jo nyt. 

Ehkä teen. Haluaisin pakottaa itseni halaamaan häntä usein. En pidä hänen halaamisestaan. 

Haluaisin pakottaa itseni kehumaan hyviä asioita lapsuudessani. Sekin on vaikeaa. 

Pelkään, että kuoleman jälkeen kadun, että olin hänelle liian kova. Olen liian kova hänelle oikeasti. 

Ap

Surua, syyllisyyttä ja helpotusta ainakin.

Mutta miksi stressaat tätä asiaa jo etukäteen?

Vierailija kirjoitti:

Minulta on kuollut masentunut isä, johon oli ristiriitainen suhde. Tunsin kuoleman jälkeen surua siitä että hän oli poissa, mutta myös surua siitä että nyt toivo parantumisesta oli lopullisesti ohi. Toivoin viimeiseen asti, että isä olisi saanut hoidettua masennuksensa pois tai edes vähän parempaan muotoon. Kuolema oli hetki jolloin tajusin että en ikinä saanut isää joka olisi jaksanut nauttia elämästä ja lapsistaan, ja tämä aiheutti omanlaisensa surun.

 

Tunsin myös helpotusta siitä, että vaikea ihmissuhde oli nyt lopullisesti loppu, eikä minun tarvitse enää miettiä isää ja hänen vointiaan. 

Kiitos, kun kerroit oman kokemuksesi! 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Surua, syyllisyyttä ja helpotusta ainakin.

Mutta miksi stressaat tätä asiaa jo etukäteen?

Pelkään, että kadun, kun en voi antaa läheskään tarpeeksi rakkautta, vaikka hän juuri sitä tarvitsee ja haluaa. 

Jälkeenpäin se on myöhäistä. 

Ap

Mietin myös, että suhde äitiini on ollut todella elämääni dominoiva asia. Tuleeko erittäin  tyhjä aukko, kun hän kuolee. Olen aina tunnollisesti pitänyt paljon yhteyttä. Mutta en ole osannut olla rakastavan tyttären roolissa. Hän olisi janonnut sitä pohjattomasti ja ilmeisesti koen, että hukkuisin siihen kaivoon. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulet tuntemaan helpotusta, surua, ja syyllisyyttä siitä helpotuksesta. Nämä päällimmäisinä.

Syyllisyyttä pelkään tuntevani. Ikävää, jos joudun sellaisenkin vielä kokemaan. 

Tuo mun äidin masennus saa hänet janoamaan jotenkin liikaa rakastamista. Siis hän tarvitsisi paljon halausta ja kiitoksia sellaisista asioista, jotka hän on lapsuudessani tehnyt hyvin. Kyselee masennuksen kourissa, että "kai minä jotain hyvääkin lapsuudessasi tein jne". Ei kauheasti huvita kiitellä. Halaaminen ahdistaa.  On pettynyt itseensä ja minähän olen hänen tuotoksensa, joten on pettynyt minuunkin. 

Esim: suoritin lukion jälkeen vain amk-tutkinnon. Äitini sanoi, että hän häpeää minua, kun kaikilla hänen kavereillaan on yliopistotutkinto. Aloin kokea häpeää ja suoritin yliopistotutkinnon. Sen tehtyäni sanoin, että nyt ei en tarvitse hävetä. Hän ei muistanut sanoneensa mitään tuollaista ja pyysi anteeksi (ja sai masennuskohtauksen, josta sitten jouduin kannattelemaan.)

Ap

Auttaisiko yhtään ajatella, että siinä puhui sairaus, ei äitisi? Minun äitini ei ollut masentunut, mutta hänellä oli alzheimer, joka aiheutti paljon kummallisia puheita ja käytöstä. Ajattelin aina, että siinä puhuu alzheimer, ei minun äitini terveenä sellainen ollut.
Toinen helpottava ajatus on se, että äitisi teki parhaansa niillä voimavaroilla ja lähtökohdilla, jotka hänellä oli. Niin kuin sinäkin teet. Ja se riittää. Ei ihminen enempään pysty kuin mihin pystyy, sanoi joku viisas. Ole armollinen, äidille ja itsellesi yhtä lailla.

Luultavasti tunnet helpotusta ja surua siitä, millainen äitisi elämä oli ja lopullista surua kaikesta siitä, mitä et häneltä koskaan saanut. 

Minulla on masentunut läheinen. En jaksa nähdä häntä usein, sillä masennus tarttuu, ja kun itsellänikin on taipumusta ahdistukseen, on tärkeää osata pitää huolta omasta mielenterveydestä.

Olen ratkaissut asian niin, että en näe tätä läheistä kovin usein. Näin oma vointini pysyy parempana. 

Pyrin kuitenkin lähettämään läheiselleni usein viestejä. Näin hän kokee, että hänestä välitetään, hän on mielessä ja minulle tärkeä. 

Olet äitisi lapsi. Et ole hänen äitinsä, et ole hänestä vastuussa, asia on toisinpäin. On arvokasta että välität ja tunnet vastuuta, mutta tärkeämpää on että keskityt omaan elämääsi! Minulla on aikuinen lapsi, ja toivon, että jos minä masentuisin, lapsi keskittyisi omasn elämäänsä, ei minuun. (Toki toivoisin ettei täysin hylkäisi, mutta riittäisi että nähdään 2-3 krt vuodessa tms).