Lue keskustelun säännöt.
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (186)
Vierailija kirjoitti:
Me kasarin teinit muistetaan rocktoimittaja Heli Nevakare. Hän kuoli pari vuotta sitten anoreksiaan kuusikymppisenä. Ilmeisesti sairasti sitä koko aikuisikänsä eikä työelämään kyennyt enää yli nelikymppisenä. Rauha hänen muistolleen.
Ohiksena: itse olen sairastanut bulimiaa koko aikuisikäni, olen 55 v. Välillä on parempia pitkiä kausia. Stressaavissa elämäntilanteissa se aktivoituu.
Kaikki pastaruoat on mulle aina kryptoniittia. En voi lopettaa makaronin syömistä, vaan syön ja syön ja lopuksi oksennan. Aina.
Ja perheenäitinä en voi julistaa kotiamme makaronivapaaksi vyöhykkeeksi. Kyllä lapset spagettia toivoo ja tykkää.
Muistan Helin hyvin, olen 53. Kuten moni muukin ketjussa, myös minä vain totean jatkavani sairastamistani loppuun saakka. Keho - ja toki sielukin - on tähän ikään ottanut kituuttamisesta niin rankasti iskua, ettei elämä hirveän pitkästi enää kanna, mutta ollakseni aivan rehellinen; en minä ihan älyttömästi enää jaksaisi tai haluaisikaan elää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä se nälkiinnyttäminen oikein antaa? Saako siitä jotakin kiksejä vai mitä?
Kaikille voimia, ikävä sairaus. Vie ilon elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Miten niin arka aihe? Näkeehän sen päältä jo lapsikin.
Syömishäiriöksi käsitetään yleensä vain liiallinen laihdutus. Häiriö sekin on, että ylipainoa on reilusti ja lisää silti syödään. Se on vakavampi häiriö yhteiskunnalle kuin laihuus. Henkilölle itselleen kumpikin on vahingollista.
Vierailija kirjoitti:
Kuinkahan moni tässäkin ketjussa haluaa aidosti toipua? Tuntuu että moni tykkää kirjoittaa lähinnä oireiluistaan, kompataan muiden oireiluja, pyöritään siinä sairaudessa sen sijaan että etsittäisiin ratkaisuja ja keinoja millä elämästä voisi tulla parempaa
Sitten kun olet vuosikymmeniä yrittänyt saada apua, jonkun uskomaan että on tosi kyseessä ja että on oikeasti hätä, niin tule sitten esittämään tämä mielipide. Ainakin oma kokemus on se että kaikesta yritetään tehdä parisuhdeongelma, vaikka selität ja kerrot että nämä asiat ovat olleet olemassa jo kauan ennen nykyistä parisuhdetta. Ja kun lääkäri ja hoitaja ovat ylipainoisia niin yritäpä esittää asiasi hienotunteisesti niin että et loukkaisi. Kyllä niitä ratkaisuja on haettu kissojen ja koirien kanssa. Tiedän yhden pariskunnan kun sanoi etteivät mielialalääkkeet ketään auta, tie toipumiseen on terveyskeskus ja terapia. Vaan miten kävi sitten kun oma lapsi sairastui? Oli unilääkkeet ja muut ja oikeaa annostusta etsittiin kauan. Vanhat puheet oli täysin unohtuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä se nälkiinnyttäminen oikein antaa? Saako siitä jotakin kiksejä vai mitä?
Henk.koht. en halua elää. Joten ei tee mieli pitää itseäni hengissä esim. syömällä.
Vierailija kirjoitti:
Niin moni asia täällä on tuttua.
Hyppäsin vakavasta alipainosta lievään ylipainoon melko lyhyessä ajassa, vaikka todella yritin sen estää - jotenkin keho ei vain enää toiminut samalla tavalla kuin ennen, vaikka syömiskäyttäytymiseni paastoineen ja ihmeellisine aikarajoituksineen oli aivan yhtä sairasta. Jollakin tavalla keho sekosi aivan totaalisesti (tiedän, että tässä kohtaa kuuluu sanoa ei energiaa tyhjästä synny, ihan itse olet sen suuhusi työntänyt).
Itseinhoni ei tunne minkäänlaisia rajoja. Ajattelen i-t-s-emurhaa* joka ikinen päivä, ja joskus vaikeus olla omassa kehossa ilmenee melkein fyysisenä kipuna. Antaisin mitä vain päästäkseni takaisin alipainoon. En pysty elämään tällaista elämää. Antiikin mytologiassa minut olisi jo tapettu hirviönä.
Avun hakeminen tuntuu absurdilta ajatukselta. Mielenmaisemassani se olisi oikeutettua vain alipainoisena. Onko muilla tunnetta siitä, että apua olisi oikeutettua ottaa vastaan vain, jos joku toinen painostaa siihen? Silloin heikkous ei olisi oma vika, vaan voisi ajatella tekevänsä myönnytyksen toiselle ihmiselle. Se antaisi mahdollisuuden uskoa, ettei kyse ollutkaan luovuttamisesta ja siitä, että paljastuu luuseriksi. Minulla tosin ei läheisiä oikeastaan olekaan, joten voin kaikessa rauhassa kuulostella kuoleman askelia ja odottaa.
*Palstasensuurin varalta jaettu.
Kyllä sinne alipainoon takaisin pääsee, jos vähän näkee vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuntuu pahalta että aina on nuoret sitä ja nuoret tätä. Välillä toivoisi että joku muistaisi meitäkin jotka eivät ole nuorena saaneet apua ja tarvitsevat sitä kipeästi vielä keski-iässäkin. Että emme olisi vain menetettyjä tapauksia.
Yhdelle kysyjälle tiedoksi että lapsi ei välttämättä sairastu vaikka äidillä (tai vanhemmalla) olisi syömishäiriö. Minulla on ruokasuhteeltaan täysin terve nuori vaikka itse oireilen välillä rajustikin. Olen alun alkaen kertonut ikätasoisesti että kyseessä on sairaus, ei laihdutuskuuri tai muuta "oikuttelua".
Jos joku vielä lukee ketjua niin lisään omaan tekstiin vielä lapsesta/nuoresta: nykytiedon mukaan perimä saattaa altistaa myös syömishäiriölle joten vanhemman on viisainta olla tarkkana. Ei tarkoita kyttäämistä tai lepsuilua vaan sitä että suunnilleen tietää missä nuori menee. Itse tein päätöksen jo raskausaikana että meillä ruoka ei tule ikinä olemaan vallan väline tai jälkiruoka tai karkit palkinto "oikean" ruoan syömisestä. Karkkipäivää ei ollut koskaan vaan joka päivä sai ottaa jonkun pienen makean ja juhlapäivänä sai sitten herkutella enemmän. Meillä ainakin toimi hyvin koska nuori ei juo limuja tai energiajuomia eikä syö paistopistetuotteita. Kouluruoka maistuu, haettiin kotipaketti jopa korona-aikaan koska halusin osoittaa että arvostamme myös toisen laittamaa ruokaa.
Ajattelen että vaikka tietoa oli ehkä vähemmän niin omassa lapsuudessa/nuoruudessa oli paremmat mahdollisuudet muodostaa terve ruokasuhde. Onneksi olen edes vähän pystynyt aikuisena paikkailemaan niitä virheitä mitä oma äitini teki sekä syömisen että muun kasvatuksen kanssa. Toki olen oman lapsen kanssa tehnyt omat virheeni ja yrittänyt oppia niistä.
Nykyisin on ongelmana lasten ja nuorten suuri ylipaino. Normaalipainoinen lapsi vaikuttaa laihalta heidän rinnallaan. Olen tavannut tuttavapiirissäni äitejä jotka pitävät täysin normaalipainoisia lapsiaan alipainoisena ja ovat huolissaan heidän syömisistään. Ei lapsen kuulu näyttää sumopainijalta vaan on luonnollista, että nuoret ovat hoikkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisää kokemuksia, on ihana nähdä ettei ole yksin tän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Lisää kokemuksia, on ihana nähdä ettei ole yksin tän kanssa.
Mäkin lukisin mielelläni jatkoa, kiitokset aloittajalle! Vähän vähemmän orpo olo näitä lukiessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinkahan moni tässäkin ketjussa haluaa aidosti toipua? Tuntuu että moni tykkää kirjoittaa lähinnä oireiluistaan, kompataan muiden oireiluja, pyöritään siinä sairaudessa sen sijaan että etsittäisiin ratkaisuja ja keinoja millä elämästä voisi tulla parempaa
Sitten kun olet vuosikymmeniä yrittänyt saada apua, jonkun uskomaan että on tosi kyseessä ja että on oikeasti hätä, niin tule sitten esittämään tämä mielipide. Ainakin oma kokemus on se että kaikesta yritetään tehdä parisuhdeongelma, vaikka selität ja kerrot että nämä asiat ovat olleet olemassa jo kauan ennen nykyistä parisuhdetta. Ja kun lääkäri ja hoitaja ovat ylipainoisia niin yritäpä esittää asiasi hienotunteisesti niin että et loukkaisi. Kyllä niitä ratkaisuja on haettu kissojen ja koirien kanssa. Tiedän yhden pariskunnan kun sanoi etteivät mielialalääkkeet ketään auta, tie toipumiseen on terveyskeskus ja terapia. Vaan miten kävi sitten kun oma lapsi sairastui? Oli unilääkkeet ja muut ja oikeaa annostusta etsittiin kauan. Vanhat puheet oli täysin unohtuneet.
Sun ei tarvitse olla hienotunteinen lääkärille tai hoitajalle, sun pitää olla rehellinen.
Tosin joo, eipä tuo mitään osannut sanoa enää kun ärähdin että "jumlauta pitääkö kaikkien olla läskejä nykyään?!?" 😂
Mutta niiden tehtävä on auttaa sua, sun ei tarvitse sievistellä ja nykyään pitää jo välillä iskeä nyrkkiä pöytään ja vaatia. Joka on väärin kun potilas on jo muutenkin heikoilla.
Jostain syystä naispuoliset ja normaalipainoiset lekurit ottaa nää enemmän tosissaan. Tosin joskus oli psykiatrina joku lähempänä eläkeikää oleva rouva, joka osasi huomioida asian.
Mutta syömisongelmathan on useimmiten psyykestä johtuvia, oletko miettinyt mihin aloit sillä reagoimaan ja mitä yrität hallita sillä?
Hyvä ketju!
Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyisin on ongelmana lasten ja nuorten suuri ylipaino. Normaalipainoinen lapsi vaikuttaa laihalta heidän rinnallaan. Olen tavannut tuttavapiirissäni äitejä jotka pitävät täysin normaalipainoisia lapsiaan alipainoisena ja ovat huolissaan heidän syömisistään. Ei lapsen kuulu näyttää sumopainijalta vaan on luonnollista, että nuoret ovat hoikkia.
Ei ylipaino sulje pois syömishäiriön mahdollisuutta.
Ahdistavia tällaiset syömishäiriöisten kokoontumisajot, jossa lähinnä haetaan tukea sille, ettei ikinä tarttekaan parantua ja vellotaan omassa pahassa olossa. Ja muut vaan läpsyttelee selkään, että just näin luovutetaan yhdessä, pidä toi itseinho ja eikun yhdessä vessaan oksentamaan.
Yhdellä ystävälläni on paha syömishäiriö. Olemme nelikymppisiä. Nuorempana ollut hoidossakin, tässä iässä ei enää. Mutta kyllä hänestä edelleen näkee (laihuudesta), että asian kanssa kamppaillaan. Saa nähdä missä vaiheessa elämää alkaa vaikuttaa terveyteen radikaalisti. Emme puhu asiasta koskaan, sillä tiedän ettei hän halua.
Itsekin valitettavasti ihannoin hoikkuutta, kun se on niin syvälle iskostettu. Mutta olen sitä terveellä tavalla (treenaan), enkä ole alipainoinen.
Vierailija kirjoitti:
Yhdellä ystävälläni on paha syömishäiriö. Olemme nelikymppisiä. Nuorempana ollut hoidossakin, tässä iässä ei enää. Mutta kyllä hänestä edelleen näkee (laihuudesta), että asian kanssa kamppaillaan. Saa nähdä missä vaiheessa elämää alkaa vaikuttaa terveyteen radikaalisti. Emme puhu asiasta koskaan, sillä tiedän ettei hän halua.
Itsekin valitettavasti ihannoin hoikkuutta, kun se on niin syvälle iskostettu. Mutta olen sitä terveellä tavalla (treenaan), enkä ole alipainoinen.
Monet treenaajat on kilpailuviettisiä, ettei se niin tervettä välttämättä ole. Syömishäiriöisissä vähemmän näitä, mutta kellä on niin äärimmilleen vietynä koska silloin on kaksi, sekä treenaus että syömishäiriö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhdellä ystävälläni on paha syömishäiriö. Olemme nelikymppisiä. Nuorempana ollut hoidossakin, tässä iässä ei enää. Mutta kyllä hänestä edelleen näkee (laihuudesta), että asian kanssa kamppaillaan. Saa nähdä missä vaiheessa elämää alkaa vaikuttaa terveyteen radikaalisti. Emme puhu asiasta koskaan, sillä tiedän ettei hän halua.
Itsekin valitettavasti ihannoin hoikkuutta, kun se on niin syvälle iskostettu. Mutta olen sitä terveellä tavalla (treenaan), enkä ole alipainoinen.
Monet treenaajat on kilpailuviettisiä, ettei se niin tervettä välttämättä ole. Syömishäiriöisissä vähemmän näitä, mutta kellä on niin äärimmilleen vietynä koska silloin on kaksi, sekä treenaus että syömishäiriö.
En ole kilpailuviettinen :D. Treenaan mieheni kanssa lähinnä, että näyttäisi kivalta ja pysyisi lihaskunto vielä näin vanhetessa. En ole missään hurjassa lihaskunnossa, vaan ihan perus.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju!
Alan olla aivan loputtoman väsynyt. En edes käsitä, miksi olen kolmekymppisenä sairastunut, vaikka nuorena tällaisia ongelmia ei ollut. Ei tulisi mieleenkään kertoa tästä kenellekään. Kuka minua edes uskoisi, keskikokoista, jopa vähän tukevaa aikuista ihmistä? Nauraisivathan ne, jos sanoisin paastoavani useita päiviä viikossa, vihaavani ruokaa ja itseäni ja toivovani kuolemaa joka ikinen päivä. Pitäisivät lapsen tasolle jääneenä, jos sanoisin häpeän puristavan niin tiukkana rinkinä rinnassa, etten voi kohdata ihmisiä; pyörittelisivät silmiään, jos kertoisin pitäväni itseäni niin vastenmielisenä ja halveksittavana, että minulla on moraalinen velvollisuus kuolla. En ole koskaan kelvannut kenellekään, en ystävänä, romanttisesti tai muutenkaan; vain omat vanhempani ovat koskaan minua rakastaneet. Mikä syy minulla olisi kelvata itselleni? Muilla saavutuksilla, kuten tohtoriksi väittelemisellä, on vähänlaisesti arvoa, koska vain yksi asia painaa vaakakupissa.
Vähän tukevaa... Eihän sulla silloin mitään ongelmaa olekaan, haloo! Mistä revit tätä draamaa?
Me kasarin teinit muistetaan rocktoimittaja Heli Nevakare. Hän kuoli pari vuotta sitten anoreksiaan kuusikymppisenä. Ilmeisesti sairasti sitä koko aikuisikänsä eikä työelämään kyennyt enää yli nelikymppisenä. Rauha hänen muistolleen.
Ohiksena: itse olen sairastanut bulimiaa koko aikuisikäni, olen 55 v. Välillä on parempia pitkiä kausia. Stressaavissa elämäntilanteissa se aktivoituu.
Kaikki pastaruoat on mulle aina kryptoniittia. En voi lopettaa makaronin syömistä, vaan syön ja syön ja lopuksi oksennan. Aina.
Ja perheenäitinä en voi julistaa kotiamme makaronivapaaksi vyöhykkeeksi. Kyllä lapset spagettia toivoo ja tykkää.