Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (248)
Vierailija kirjoitti:
Luulisi, että mikä tahansa häiriö paranee ajan myötä ellei sitä koko ajan ruoki ja itse ylläpidä. Ehkä tuohon tautiin kuuluu myös kyvyttömyys päästää irti ja mennä eteenpäin?
Tämä meinaa olla hankalaa koska ruokaa on syötävä. Ilman joka päiväistä syömistä ei voi parantua. Hoidoissa siitä on pakko puhua ja kuulla palautetta. Ajatus sinänsä on näin toipuneen mielestä oikea. Niille ajatuksille mitä sairauteen liittyy ei saa enää antaa energiaa.
Muutos vie todella paljon aikaa ja energiaa. Jo se mistä ostaa ruokansa muistuttaa sairaudesta.
Kun toivuin niin vaihdoin ruokakauppaa. Meni varmaan vuosi tai kaksi ennen kuin alkoi helpottaa ja omassa lähikaupassa käyminen tuntua neutraalimmalta. Kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiinnostaa kuinka varttuneemmilla ko oirehdinta vaikuttaa ihmissuhteisiin - vai vaikuttaako?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista on katsoa vierestä läheisen sh-kamppailua. Tuntuu että tuo sairaus on imenyt ilon koko ihmisestä. Ei enää vitsailua ja naurua, ei herkuista nauttimista, ei sohvalla löhöilyä. Ei mitään, mistä hän ennen nautti. Koko ihminen on kuin varjo itsestään.
Olen yrittänyt varovasti puhua asiasta, mutta vastarinta on niin kova, etten taida enää edes uskaltaa yrittää. Jospa sitä voisi edes sovussa elää tuon muuttuneen ihmisen kanssa. Vähän ot, mutta tulipahan purkauduttua johonkin tunteista, kun kaikki nousi niin vahvasti mieleen ketjua lukiessa. Toivottavasti en loukannut ketään. Olo on täysin neuvoton, enkä ymmärrä tätä sairautta vaikka kuinka yritän.
Ikävää, että olet tuossa tilanteessa. Raskasta ja raastavaa tämä on myös niille, jotka seuraavat vierestä. Toista et voi parantaa tai pelastaa, mutta on hatunniston arvoinen teko, jos pysyt rinnalla. Pidäthän huolta myös itsestäsi!
...siis hatunnoston, tietenkin! Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen edelleen tumpelo tabletin kosketusnäytön kanssa. Sääli, koska oikeinkirjoitus on maailman tärkein asia heti kaloreiden laskemisen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista on katsoa vierestä läheisen sh-kamppailua. Tuntuu että tuo sairaus on imenyt ilon koko ihmisestä. Ei enää vitsailua ja naurua, ei herkuista nauttimista, ei sohvalla löhöilyä. Ei mitään, mistä hän ennen nautti. Koko ihminen on kuin varjo itsestään.
Olen yrittänyt varovasti puhua asiasta, mutta vastarinta on niin kova, etten taida enää edes uskaltaa yrittää. Jospa sitä voisi edes sovussa elää tuon muuttuneen ihmisen kanssa. Vähän ot, mutta tulipahan purkauduttua johonkin tunteista, kun kaikki nousi niin vahvasti mieleen ketjua lukiessa. Toivottavasti en loukannut ketään. Olo on täysin neuvoton, enkä ymmärrä tätä sairautta vaikka kuinka yritän.
Ikävää, että olet tuossa tilanteessa. Raskasta ja raastavaa tämä on myös niille, jotka seuraavat vierestä. Toista et voi parantaa tai pelastaa, mutta on hatunniston arvoinen teko, jos pysyt rinnalla. Pidäthän huolta myös itsestäsi!
...siis hatunnoston, tietenkin! Kaikkien näiden vuosien jälkeen olen edelleen tumpelo tabletin kosketusnäytön kanssa. Sääli, koska oikeinkirjoitus on maailman tärkein asia heti kaloreiden laskemisen jälkeen.
Totta 😂
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa kuinka varttuneemmilla ko oirehdinta vaikuttaa ihmissuhteisiin - vai vaikuttaako?
Eipä ole juuri kehumista. Käytännössä minulla kyllä on pintapuolisia tuttavia, mutta välttelen syvempiä suhteita. En niinkään peittele ongelmiani, en vaan näe mieltä tai jaksa avata elämääni/ongelmiani. Tätä nykyä olen myös tolkuttoman väsynyt lähes aina, sänkykuntoinen. Terapiavuosina totesin, ettei avautuminen ole minua parantava tai helpottava laji. Samoin otin muutaman kerran oikein urakalla turpaani yrittäessäni autenttisesti kelvata tietyille yksilöille. Jotenkin - no - en vain jaksa. Mitään. Ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa kuinka varttuneemmilla ko oirehdinta vaikuttaa ihmissuhteisiin - vai vaikuttaako?
No, vaikuttaahan se:
1. Parisuhteita takana 0
2. Työkaveruus pinnallisella tasolla
3. Häpeä estää tapaamasta niitä harvoja kavereita, jotka vielä jäljellä ovat
4. Uusiin ihmisiin ei voi tutustua, koska en tällaisena katso kelpaavani heidän seuraansa
5. Lähisukulaisille (ainoa lähipiiri, joka löytyy) en uskaltaisi koskaan olla rehellinen siitä, miten huonosti voin
Vierailija kirjoitti:
Minua kiinnostaa kuinka varttuneemmilla ko oirehdinta vaikuttaa ihmissuhteisiin - vai vaikuttaako?
Totta kai se vaikuttaa ihmissuhteisiin. Tätä on muitten vaikea ymmärtää.
Alue: Aihe vapaa
Ikävää, että olet tuossa tilanteessa. Raskasta ja raastavaa tämä on myös niille, jotka seuraavat vierestä. Toista et voi parantaa tai pelastaa, mutta on hatunniston arvoinen teko, jos pysyt rinnalla. Pidäthän huolta myös itsestäsi!