Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä

💀

Mikä erottaa syömishäiriöisen terveistä syömistottumuksista? Missä menee raja?

Olen huomannut, että ystäväni +40 nainen on laihtunut vuoden sisään silminnähden ja on jo todella hoikassa kunnossa. Hänellä on syömishäiriötausta nuoruudessaan. Asiasta ei ole keskusteltu ja olen huolissani. Mitä voisin tehdä? 

Yritys muuttaa syömisellä ja liikunnalla elämää kokolailla parempaan suuntaan niin että kiistää kehon tarpeet. Syömisen ja liikunnan ehdollisuus muihin tarpeisiin nähden. Kontrollin korostaminen. Kehon kuuntelun hylkääminen tai rajoittaminen. Tunteiden kanavoiminen vain ruokaan ja liikuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikä erottaa syömishäiriöisen terveistä syömistottumuksista? Missä menee raja?

Sanoisin että yksilöllistä vaihtelua on. Esimerkiksi allergian takia voi joutua olemaan tosi tarkka syömisistä mutta ei silti sairas. Monilla urheilijoilla varmaan veteen piirretty viiva, moni on urheilun päätyttyä "myöntänyt" syömishäiriön. Kun ruokailut ja niiden ajattelu, liikunta ja kalorit alkavat hallita mieltä niin silloin varmaan on aiheellista hakea apua edes jostain. Painoindeksillä voi määritellä alipainon rajan mutta moni nuori mies voi olla tervekin jos vaikka urheilee paljon ja kuluttaa kaiken mitä syö. Syömishäiriö (ortoreksia, bulimia) voi olla normaalipainoisellakin. 

Myös todella lihavilla on hyvin usein syömishäiriö. 

Vierailija kirjoitti:

Myös todella lihavilla on hyvin usein syömishäiriö. 

Sad but true :(

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Sairaanhoitajalle keskusteluaika? Luitko sinä ketjua? Ihmiset ovat istuneet vuosikymmeniä psykoterapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Olen moneen muuhun verrattuna onnekas siinä mielessä, että pääsin pari kuukautta sitten sairaanhoitajan arvioon ja sieltä kognitiiviseen lyhytterapiaan. Melkein kymmenen vuoden yksinäisen salailun jälkeen tuntuu todella oudolta ruveta yhtäkkiä rehelliseksi ja myöntää vieraalle ihmiselle, että elämästä on kadonnut kaikki merkitys. Elämäni oli hyvää tasan niin kauan kuin olin alipainoinen; kun painoa oli pakko nostaa, elämänlaatu lähti terävästi laskusuuntaan. Asioista kertominen ei tunnu pahalta, mutta hoitajan lämpimästä, loogisesta ja ystävällisestä kohtaamisesta huolimatta olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi parempi kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Sairaanhoitajalle keskusteluaika? Luitko sinä ketjua? Ihmiset ovat istuneet vuosikymmeniä psykoterapiassa.

Ymmärsin tämän viestin koskevan enemmänkin akuutteja romahduksia, joissa tuntuu, ettei voimia ole enää yhtään - ei niinkään yleistä, pidempikestoista tilannetta, joka on pysynyt enemmän tai vähemmän ennallaan. Pitkään sairastamiseen ja hoitoon mahtuu paljon yksittäisiä vaaran hetkiä, joissa sietokyky on katkeamaisillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Sairaanhoitajalle keskusteluaika? Luitko sinä ketjua? Ihmiset ovat istuneet vuosikymmeniä psykoterapiassa.

Jostain täytyy aloittaa. Olen lukenut tämän ketjun ja myös toisen psykoterapiasta, kommentoinut molempiin. Sairastan itse anoreksiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Olen moneen muuhun verrattuna onnekas siinä mielessä, että pääsin pari kuukautta sitten sairaanhoitajan arvioon ja sieltä kognitiiviseen lyhytterapiaan. Melkein kymmenen vuoden yksinäisen salailun jälkeen tuntuu todella oudolta ruveta yhtäkkiä rehelliseksi ja myöntää vieraalle ihmiselle, että elämästä on kadonnut kaikki merkitys. Elämäni oli hyvää tasan niin kauan kuin olin alipainoinen; kun painoa oli pakko nostaa, elämänlaatu lähti terävästi laskusuuntaan. Asioista kertominen ei tunnu pahalta, mutta hoitajan lämpimästä, loogisesta ja ystävällisestä kohtaamisesta huolimatta olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi parempi kuolla.

Toivon sinulle kaikkea parasta ja etenkin sitä, että löydät edes jotakin helpotusta, vaikka sitten hivenen toivoa. 

Viimeinen lauseesi resonoi minussa; muistan sanoneeni sen usein äänenkin. Olematta koskaan näkyvästi itsetuhoinen, tai mitenkään muutoinkaan sekoilematta epävakaasti, on tuo varma oletus siitä että minun kannattaisi kuolla/olla kuollut ollut perusasetukseni hyvin kauan - ehkä jopa lapsuudesta. Olen joskus vaatinut, että saan terapiassa kertoa vapaasti kuolemankaipuustani, koska kaikki muu olisi järkyttävää larppausta, esiintymistä ja teeskentelyä - täysin hyödytöntä shittiä. Niin olen myös saanut tehdä, koska sellainen minä olen. Siihen(kään) ei kuole - valitettavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Olen moneen muuhun verrattuna onnekas siinä mielessä, että pääsin pari kuukautta sitten sairaanhoitajan arvioon ja sieltä kognitiiviseen lyhytterapiaan. Melkein kymmenen vuoden yksinäisen salailun jälkeen tuntuu todella oudolta ruveta yhtäkkiä rehelliseksi ja myöntää vieraalle ihmiselle, että elämästä on kadonnut kaikki merkitys. Elämäni oli hyvää tasan niin kauan kuin olin alipainoinen; kun painoa oli pakko nostaa, elämänlaatu lähti terävästi laskusuuntaan. Asioista kertominen ei tunnu pahalta, mutta hoitajan lämpimästä, loogisesta ja ystävällisestä kohtaamisesta huolimatta olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi parempi kuolla.

Toivon sinulle kaikkea parasta ja etenkin sitä, että löydät edes jotakin helpotusta, vaikka sitten hivenen toivoa. 

Viimeinen lauseesi resonoi minussa; muistan sanoneeni sen usein äänenkin. Olematta koskaan näkyvästi itsetuhoinen, tai mitenkään muutoinkaan sekoilematta epävakaasti, on tuo varma oletus siitä että minun kannattaisi kuolla/olla kuollut ollut perusasetukseni hyvin kauan - ehkä jopa lapsuudesta. Olen joskus vaatinut, että saan terapiassa kertoa vapaasti kuolemankaipuustani, koska kaikki muu olisi järkyttävää larppausta, esiintymistä ja teeskentelyä - täysin hyödytöntä shittiä. Niin olen myös saanut tehdä, koska sellainen minä olen. Siihen(kään) ei kuole - valitettavasti. 

Autenttisuuden kieltäminen/sietämättömyys/ylenkatse/totaalinen sisäistämättömyys  on kaikissa suhteissa ongelmallista, mutta etenkin hoitosuhteessa se on tuhoisaa. Tuomitsemista ytimeltään vääränlaiseksi, muuttumaan pakotetuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Olen moneen muuhun verrattuna onnekas siinä mielessä, että pääsin pari kuukautta sitten sairaanhoitajan arvioon ja sieltä kognitiiviseen lyhytterapiaan. Melkein kymmenen vuoden yksinäisen salailun jälkeen tuntuu todella oudolta ruveta yhtäkkiä rehelliseksi ja myöntää vieraalle ihmiselle, että elämästä on kadonnut kaikki merkitys. Elämäni oli hyvää tasan niin kauan kuin olin alipainoinen; kun painoa oli pakko nostaa, elämänlaatu lähti terävästi laskusuuntaan. Asioista kertominen ei tunnu pahalta, mutta hoitajan lämpimästä, loogisesta ja ystävällisestä kohtaamisesta huolimatta olen vakaasti sitä mieltä, että minun olisi parempi kuolla.

Toivon sinulle kaikkea parasta ja etenkin sitä, että löydät edes jotakin helpotusta, vaikka sitten hivenen toivoa. 

Viimeinen lauseesi resonoi minussa; muistan sanoneeni sen usein äänenkin. Olematta koskaan näkyvästi itsetuhoinen, tai mitenkään muutoinkaan sekoilematta epävakaasti, on tuo varma oletus siitä että minun kannattaisi kuolla/olla kuollut ollut perusasetukseni hyvin kauan - ehkä jopa lapsuudesta. Olen joskus vaatinut, että saan terapiassa kertoa vapaasti kuolemankaipuustani, koska kaikki muu olisi järkyttävää larppausta, esiintymistä ja teeskentelyä - täysin hyödytöntä shittiä. Niin olen myös saanut tehdä, koska sellainen minä olen. Siihen(kään) ei kuole - valitettavasti. 

Kiitos sanoistasi, ja miten tutuilta ne kuulostavatkaan! Minäkin puhun omalla kohdallani tehdasasetuksesta: näin on aina ollut. Sama näkyy myös siinä, että olen aivan pienestä saakka tiennyt jääväni yksin. Olen elänyt koko elämäni niin, että lujitan itseäni kestämään yksinäisen kuoleman (joka voisi jo tulla). Mielessäni ei ole edes käynyt sellainen mahdollisuus, että voisin olla tärkeä jollekulle. En tiedä, mistä se johtuu, koska minusta on pidetty lapsena oikein hyvää huolta.

Kaikkea hyvää myös Sinulle!

Up!

Olisipa pohjaton, pyyteetön ja vaateeton hiljaisuuden syli johon kadota - lopullisesti. Sanattoman ymmärryksen jatkumo. Armon ja lohdun ehtymätön lähde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä erottaa syömishäiriöisen terveistä syömistottumuksista? Missä menee raja?

Sanoisin että yksilöllistä vaihtelua on. Esimerkiksi allergian takia voi joutua olemaan tosi tarkka syömisistä mutta ei silti sairas. Monilla urheilijoilla varmaan veteen piirretty viiva, moni on urheilun päätyttyä "myöntänyt" syömishäiriön. Kun ruokailut ja niiden ajattelu, liikunta ja kalorit alkavat hallita mieltä niin silloin varmaan on aiheellista hakea apua edes jostain. Painoindeksillä voi määritellä alipainon rajan mutta moni nuori mies voi olla tervekin jos vaikka urheilee paljon ja kuluttaa kaiken mitä syö. Syömishäiriö (ortoreksia, bulimia) voi olla normaalipainoisellakin. 

Myös se mitä sillä syömisellä yritetään saavuttaa ja miten pakkomielteistä se on. Vrt. ihminen joka meikkaa päivittäin koska tykkää meikata, ja ihminen joka meikkaa päivittäin, ei pysty menemään ulos ilman tiettyä meikkirutiinia ja pitää itseään epämuodostuneen rumana ilman meikkaamista.

Koen että olen syömishäiriön kohdalla hyvä esimerkki siitä, mikä on normaalia terveellistä ja tarkkaa syömistä. Mielenterveyteni on ollut aina ihan surkea mutta syömisen kanssa minulla ei ole ikinä ollut mitään henkistä ongelmaa. Tykkään syödä terveellisesti ja ajattelen ruokaa todella paljon, mutta se johtuu siitä että rakastan ruuanlaittoa, ruokien suunnittelua ja uusien ruokien löytämistä. Joskus on viikonloppuja kun herkuttelen, ja jos kaverit pyytää ulos syömään niin silloin syön sen kummemmin ajattelematta ravintokoostumuksia tai kaloreita. En edes jaksaisi alkaa ajatella niitä jossain ravintolassa, minusta ulkona syömiseen ei kuulu sellainen. Jos joku ehdottaisi minulla syömishäiriötä syömiseni tarkkuuden takia purskahtaisin nauruun.

Olen 40-vuotias ja taas mennään. Myt lääkkeiden avustuksella vielä, kun vievät nälön. Syömishäiriö alkanut jo yläasteella ja aina vaan sairas suhde ruokaan jatkuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hei te jotka kirjoititte että ette tahdo jaksaa. Voisitteko olla yhteydessä oman kunnan terveyskeskukseen, onko mahdollista saada sairaanhoitajalle keskusteluaika? Tai saisiko jopa lääkäriajan? Myös Mieli ry Kriisipuhelin voi auttaa eteenpäin ja etsiä yhteystietoja jos ette itse osaa/jaksa. Tai olisiko joku läheinen joka voisi auttaa? 

Sairaanhoitajalle keskusteluaika? Luitko sinä ketjua? Ihmiset ovat istuneet vuosikymmeniä psykoterapiassa.

Terveet ihmiset ei vaan ymmärrä. Vuosien saatossa olen joutunut toteamaan että jotkut mielenterveysongelmat ovat synnynnäisiä eikä sille voi mitään.

Itselläni on ollut spesifi mt-ongelma ihan pikkulapsesta saakka eikä se ole parantunut vaikka olen kolunnut kaikki saatavilla olevat mielenterveyspalvelut läpi. Siis kaikki. Olen imenyt varmaan kymmenen ihmisen eliniän verran terveydenhuollon resursseja. Tein tästä vähän aikaa sitten aloituksenkin jossa toivoin vertaistukea siihen kun tajuaa että mielen oire on vain jotain minkä kanssa pitää oppia elämään... Ja ihmiset tulivat ketjuun ihmettelemään että mene psykoterapiaan tai juttelemaan sairaanhoitajalle. Niin.