Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Arka aihe: syömishäiriö aikuisiässä
22.04.2026 |
Suoraan asiaan: oireilen yhä reilusti keski-ikäisenäkin, aika pahastikin. Elämäntilanteen vaikea stressi laukaisee tämän, ja tilanne alkaa olla aika kriittinen, ainakin ajatuksen tasolla. Löytyykö muita jakamaan fiiliksiä?
Kommentit (382)
Minulla oli lääkäri tänään täysin muissa merkeissä, mutta näin kyllä vastaanotolla hänen tutkivan ja huolestuneen katseensa. Syötkö sinä. Syönhän minä. Oletko harkinnut terapiaan paluuta. En ole; ei ole jaksamista eikä varaakaan.
Oikeasti tarvitsisin primaaliterapiaa, jossa voisin sikiöasennossa huutaa kitarisat väpättäen alkuääntä. Sitten joutaisinkin kuolemaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18.
Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, palaan ketjuun ja vuodatan hiukan; älkää lukeko, jos inhottaa.
Kaipaan takaisin alipainoon enemmän kuin ikinä (paino palautui joitakin vuosia sitten, ja liikaakin tuli; en saa sitä karistettua, vaikka mitä tekisin). Kuukautiseni alkoivat viime keväänä uudelleen kahdeksan vuoden tauon jälkeen, ja teurastamosirkus sen kuin pahenee kierto kierrolta. Näin hirviömäistä touhu ei takuulla ollut silloin 25-vuotiaana, kun kuukautiskierto edellisen kerran toimi. Ferritiini on jo valmiiksi 11, enkä usko, että yli viikon kestävä vuotohelvetti parantaa asiaa. Onnekseni teen tällä hetkellä etätöitä, sillä tämä hankaloittaa jo arkeakin (olen neitsyt, ja esimerkiksi tamponit ovat aivan liian epämukavia ja hankalia).
Olen jopa satuttanut itseäni rangaistukseksi siitä, että annoin painon nousta ja kuukautisten palata. Ansaitsen niistä johtuvan kivun ja itseinhon. Pahinta on se, etten saa painoani enää alas, vaikka kaikkeni yritän. Minun puolestani esirippu saisi jo laskea tämän irvokkaan farssin ylle.
Minusta on hyvä että uskalsit kirjoittaa tänne! Aika usein kun jonkun asian sanoo ääneen tai kirjoittaa niin solmu voi aueta edes vähän. Älä satuta itseäsi siitä että kehosi toimii normaalisti sillä sitähän kuukautiset ovat, ei muuta. Voimia!
Kiitos, onpa ystävällisesti ja viisaasti sanottu - ja aivan tottahan tuo on, faktuaalisesti. Olen usein miettinyt, että syömishäiriö haastaa Platonin klassisen tiedon määritelmän kolmikannan hyvin systemaattisesti. Tietoa on hyvin perusteltu tosi uskomus, eli esimerkiksi se, että kuukautiskierto on merkki elimistön normaalista toiminnasta. Väite on a) tosi ja b) hyvin perusteltu, mutten silti kykene c) uskomaan sitä aidosti. Järjellä ymmärrän faktuaalisen totuuden, mutta tunnetasolla tapahtuu jotakin aivan muuta.
Huomaan, että painonnousun jälkeen kaikenlainen satuttamiskäyttäytyminen on lisääntynyt hurjasti. Alipainossa ollessani sellaista tapahtui todella harvoin, mutta nyt, kun peilistä katsoo Jabba the Hutt, olen mustelmilla vähän väliä. Niin sokaisevaa itsevihaa ei saa kuriin millään muulla kuin rehellisellä kivulla.
Tämä viikonloppu oli jotenkin poikkeuksellisen vaikea. Vähän alkaa usko loppua, että jatkossa helpottaisi.
Miten satutat itseäsi? Tunnistan kyllä ton, että joissain tilanteissa pelkästään kipu auttaa.
Enimmäkseen lyömällä. Siitä ei jää pysyviä jälkiä, eikä se muutenkaan aiheuta varsinaista haittaa. Lisäksi lyömisellä saan edes hiukan purettua sitä järjetöntä aggressiota, jota itseäni kohtaan tunnen.
Auttaako sulla yhtään ilmanyrkkeily? Minulla on ryhmäliikunnassa toiminut tunteiden purkuun. Kunhan olen asennoitunut niin ettei tarvitse osata tekniikkaa vaan sinne päin on hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi, palaan ketjuun ja vuodatan hiukan; älkää lukeko, jos inhottaa.
Kaipaan takaisin alipainoon enemmän kuin ikinä (paino palautui joitakin vuosia sitten, ja liikaakin tuli; en saa sitä karistettua, vaikka mitä tekisin). Kuukautiseni alkoivat viime keväänä uudelleen kahdeksan vuoden tauon jälkeen, ja teurastamosirkus sen kuin pahenee kierto kierrolta. Näin hirviömäistä touhu ei takuulla ollut silloin 25-vuotiaana, kun kuukautiskierto edellisen kerran toimi. Ferritiini on jo valmiiksi 11, enkä usko, että yli viikon kestävä vuotohelvetti parantaa asiaa. Onnekseni teen tällä hetkellä etätöitä, sillä tämä hankaloittaa jo arkeakin (olen neitsyt, ja esimerkiksi tamponit ovat aivan liian epämukavia ja hankalia).
Olen jopa satuttanut itseäni rangaistukseksi siitä, että annoin painon nousta ja kuukautisten palata. Ansaitsen niistä johtuvan kivun ja itseinhon. Pahinta on se, etten saa painoani enää alas, vaikka kaikkeni yritän. Minun puolestani esirippu saisi jo laskea tämän irvokkaan farssin ylle.
Minusta on hyvä että uskalsit kirjoittaa tänne! Aika usein kun jonkun asian sanoo ääneen tai kirjoittaa niin solmu voi aueta edes vähän. Älä satuta itseäsi siitä että kehosi toimii normaalisti sillä sitähän kuukautiset ovat, ei muuta. Voimia!
Kiitos, onpa ystävällisesti ja viisaasti sanottu - ja aivan tottahan tuo on, faktuaalisesti. Olen usein miettinyt, että syömishäiriö haastaa Platonin klassisen tiedon määritelmän kolmikannan hyvin systemaattisesti. Tietoa on hyvin perusteltu tosi uskomus, eli esimerkiksi se, että kuukautiskierto on merkki elimistön normaalista toiminnasta. Väite on a) tosi ja b) hyvin perusteltu, mutten silti kykene c) uskomaan sitä aidosti. Järjellä ymmärrän faktuaalisen totuuden, mutta tunnetasolla tapahtuu jotakin aivan muuta.
Huomaan, että painonnousun jälkeen kaikenlainen satuttamiskäyttäytyminen on lisääntynyt hurjasti. Alipainossa ollessani sellaista tapahtui todella harvoin, mutta nyt, kun peilistä katsoo Jabba the Hutt, olen mustelmilla vähän väliä. Niin sokaisevaa itsevihaa ei saa kuriin millään muulla kuin rehellisellä kivulla.
Tämä viikonloppu oli jotenkin poikkeuksellisen vaikea. Vähän alkaa usko loppua, että jatkossa helpottaisi.
Miten satutat itseäsi? Tunnistan kyllä ton, että joissain tilanteissa pelkästään kipu auttaa.
Enimmäkseen lyömällä. Siitä ei jää pysyviä jälkiä, eikä se muutenkaan aiheuta varsinaista haittaa. Lisäksi lyömisellä saan edes hiukan purettua sitä järjetöntä aggressiota, jota itseäni kohtaan tunnen.
Auttaako sulla yhtään ilmanyrkkeily? Minulla on ryhmäliikunnassa toiminut tunteiden purkuun. Kunhan olen asennoitunut niin ettei tarvitse osata tekniikkaa vaan sinne päin on hyvä.
Ei ollenkaan hullumpi ehdotus! Tuota voisi ilman muuta kokeilla. Ryhmäliikuntaan minulla on aivan karmean korkea kynnys, mutta varmasti voisi kokeilla vaikka ohjevideoiden avulla. Hyvä idea!
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kun anorektikko sanoo että lihoin ja kuukautiset palautui, niin täällä lohdutetaan että ei hätää, saat kyllä laihdutettua painon pois. Voisi ehkä vähän miettiä mitä sanoo, voi olla että on paino ekaa kertaa 11 vuoteen BMI yli 18.
Itsellä myös epänormaali suhtautuminen ruokaan, ollut lapsesta asti, mutta olen löytänyt ihannepainon, jossa kykenen elämään tuntematta isoa inhoa, mutta mieli silti toimii. Se on tasan 20BMI. Pidän siitä orjallisesti kiinni, niin säilyn järjissäni. Peilissä näen itseni noin 80 kiloa lihavampana kuin oikeasti olen.
Tähän täytyy sanoa, että minulla kyllä ihan oikeasti on tällä hetkellä ylimääräistä, vaikken kilomääriä tiedäkään. Paino sai nousta todella paljon, ennen kuin kuukautiset palasivat. Itseinho on loputon, ja antaisin mitä tahansa saadakseni vanhan kehoni takaisin. Jotenkin vain vanhat konstit eivät tuota enää samaa tulosta.
Hyvä kuulla, että olet löytänyt ainakin jonkinlaisen tasapainon. Toivon, että jonakin päivänä vielä näet itsesi lempeämmin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tosi ikävältä. Itse olin nuorena luonnostani tosi hoikka, nyt keski-iässä on painoa tullut varmaan kymmenisen kiloa lisää, mutta vieläkin olen ihan normaalipainoinen. Ei kaikilla naisilla ole syömishäiriötä. Itse olen aina nauttimut ruoasta ihan älyttömän paljon ja syönyt ihan tasan mitä mieli tekee. Se on mahdollista. Tsemppiä.
On tämä aika soppa, kuten kommenteista voi todeta! Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille, kummasti sitä tuntee itsensä vähemmän orvoksi.
Minulla on toisista syistä tällä hetkellä hoitokontakti, ja pari kertaa olemme sivunneet syömishäiriötä lyhyesti. Tuntuu, että minun ehkä pitäisi avata sitä hänelle vähän enemmän: hoitaja - ymmärrettävästi ja syystäkin - ihmettelee monia ajatuksiani ja toimintatapojani, enkä oikein ole saanut sanottua, että epäsuorasti ne kaikki tavalla tai toisella palaavat syömishäiriöön. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri, enkä ole hakemassa minkäänlaisia tukia, vaikkei uutta työtä ole yrityksistäni huolimatta löytynyt. Näin siksi, että painoni nousi pari vuotta sitten kunnon alipainosta lievään ylipainoon, ja siitä saakka olen rankaissut itseäni kaikilla muilla elämän osa-alueilla niin julmasti kuin ikinä vain osaan. Ansaitsen varattomuuden, arvottomuuden ja halveksunnan. Yhteiskunta ei ole vastuussa kaltaisestani häviäjästä.
Miten tällaisen logiikan voisi selittää ilman, että kuulostaa aivan pähkähullulta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tämä aika soppa, kuten kommenteista voi todeta! Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille, kummasti sitä tuntee itsensä vähemmän orvoksi.
Minulla on toisista syistä tällä hetkellä hoitokontakti, ja pari kertaa olemme sivunneet syömishäiriötä lyhyesti. Tuntuu, että minun ehkä pitäisi avata sitä hänelle vähän enemmän: hoitaja - ymmärrettävästi ja syystäkin - ihmettelee monia ajatuksiani ja toimintatapojani, enkä oikein ole saanut sanottua, että epäsuorasti ne kaikki tavalla tai toisella palaavat syömishäiriöön. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri, enkä ole hakemassa minkäänlaisia tukia, vaikkei uutta työtä ole yrityksistäni huolimatta löytynyt. Näin siksi, että painoni nousi pari vuotta sitten kunnon alipainosta lievään ylipainoon, ja siitä saakka olen rankaissut itseäni kaikilla muilla elämän osa-alueilla niin julmasti kuin ikinä vain osaan. Ansaitsen varattomuuden, arvottomuuden ja halveksunnan. Yhteiskunta ei ole vastuussa kaltaisestani häviäjästä.
Miten tällaisen logiikan voisi selittää ilman, että kuulostaa aivan pähkähullulta?
Järjettömältähän toi joo kuulostaa, mut samalla tiedän, et ajattelisin ite ihan samoin tos tilanteessa. 😂
Vierailija kirjoitti:
On tämä aika soppa, kuten kommenteista voi todeta! Kiitos kaikille ketjuun kirjoittaneille, kummasti sitä tuntee itsensä vähemmän orvoksi.
Minulla on toisista syistä tällä hetkellä hoitokontakti, ja pari kertaa olemme sivunneet syömishäiriötä lyhyesti. Tuntuu, että minun ehkä pitäisi avata sitä hänelle vähän enemmän: hoitaja - ymmärrettävästi ja syystäkin - ihmettelee monia ajatuksiani ja toimintatapojani, enkä oikein ole saanut sanottua, että epäsuorasti ne kaikki tavalla tai toisella palaavat syömishäiriöön. Määräaikainen työsuhteeni päättyi juuri, enkä ole hakemassa minkäänlaisia tukia, vaikkei uutta työtä ole yrityksistäni huolimatta löytynyt. Näin siksi, että painoni nousi pari vuotta sitten kunnon alipainosta lievään ylipainoon, ja siitä saakka olen rankaissut itseäni kaikilla muilla elämän osa-alueilla niin julmasti kuin ikinä vain osaan. Ansaitsen varattomuuden, arvottomuuden ja halveksunnan. Yhteiskunta ei ole vastuussa kaltaisestani häviäjästä.
Miten tällaisen logiikan voisi selittää ilman, että kuulostaa aivan pähkähullulta?
No miksi piti ylipainoon asti nostaa? Mikä vika keskitiessä? Itekkin tiedät, mitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan älytöntä itsesäälimistä. Kannattaa alkaa keskittyä muihin ja jättää se oman itsen hyysääminen ja omissa tunteissa vellominen vähemmälle, niin olokin paranee.
Vierailija kirjoitti:
Ihan älytöntä itsesäälimistä. Kannattaa alkaa keskittyä muihin ja jättää se oman itsen hyysääminen ja omissa tunteissa vellominen vähemmälle, niin olokin paranee.
Sitä täällä on moni yrittänytkin, osa kymmeniä vuosia.
P. S. Useimmat syömishäiriöiset ovat taipuvaisempia itsevihaan ja -ruoskintaan kuin itsesääliin. Emme usko ansaitsevamme empatiaa, ystävällisyyttä tai armoa. Emme itseltämme sen paremmin kuin muiltakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan älytöntä itsesäälimistä. Kannattaa alkaa keskittyä muihin ja jättää se oman itsen hyysääminen ja omissa tunteissa vellominen vähemmälle, niin olokin paranee.
Olo parani, kun lopetti muiden hyysäämisen ja alkoi huolehtia omasta itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan älytöntä itsesäälimistä. Kannattaa alkaa keskittyä muihin ja jättää se oman itsen hyysääminen ja omissa tunteissa vellominen vähemmälle, niin olokin paranee.
Olo parani, kun lopetti muiden hyysäämisen ja alkoi huolehtia omasta itsestään.
Hyvin pitkälti näin. Minä olen itseniunohtamisen ja ignoraamisen ehdoton ammattilainen - enhän edes halua olla olemassa. Olen koko elämäni hyysännyt muita, katsonut muiden parasta, kuunnellut, elänyt elämääni muiden ehdoilla - olematta koskaan oman tarinani päähenkilö. Puuhastellut varjoissa.
Sinä, joka haaveilit primaaliterapiasta sikiäasennossa alkuhuutoa rääkyen; jaan fantasiasi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan älytöntä itsesäälimistä. Kannattaa alkaa keskittyä muihin ja jättää se oman itsen hyysääminen ja omissa tunteissa vellominen vähemmälle, niin olokin paranee.
Olo parani, kun lopetti muiden hyysäämisen ja alkoi huolehtia omasta itsestään.
Hyvin pitkälti näin. Minä olen itseniunohtamisen ja ignoraamisen ehdoton ammattilainen - enhän edes halua olla olemassa. Olen koko elämäni hyysännyt muita, katsonut muiden parasta, kuunnellut, elänyt elämääni muiden ehdoilla - olematta koskaan oman tarinani päähenkilö. Puuhastellut varjoissa.
Sinä, joka haaveilit primaaliterapiasta sikiäasennossa alkuhuutoa rääkyen; jaan fantasiasi!
Amor fati.
Ääh, laitoin tämän kommenttini vahingossa väärään ketjuun ja nyt en saa sitä enää tänne läpi. Koitan vielä kerran lisäämällä tähän alkuun tätä turhaa liirumlaarumia. Hitto tätä palstaa.
Mietin pitkään kirjoitanko tähän ketjuun vai en, kun minulla ei ole syömishäiriöät. Ei ainakaan diagnoosia, mutta ruokasuhteeni on ollut ihan kamala. Olin lapsena ja teininä ylipainoinen, sitten laihduin laihduttamatta siinä täysi-ikäistymisen kynnyksellä ja jotenkin vähän hurahdin asiaan ja aloin sitten laihduttamaan ihan vaan sillä, että en syönyt. Ajattelin ruokaa kyllä pakonomaisesti, mutta elin niukoilla kaloreilla lisää laihtuen. Tunsin euforiaa siitä, kun pystyin kontrolloimaan syömistäni niin tiukasti ja kehoni oli koko ajan kevyempi ja oloni voimattomampi. Jossain kohtaa homma tasaantui ja palasin sieltä lievän alipainon puolelta normaalipainoiseksi ja sitten taas lihoin. Tämän jälkeen en enää onnistunut laihduttamaan syömättömyydellä, vaan aloin oksentelemaan. Tuollaista elämäni oli sinne liki nelikymppiseksi, eli välillä lihoin, välillä laihduin, välillä en syönyt, välillä ahmin, välillä oksentelin jne. Välillä oli myös hyviä aikoja, jolloin tuo ruokarumba oli täysin jossain taka-alalla. Suurimman osan ajasta kuitenkin syöminen on tavalla tai toisella pyörinyt pakonomaisesti mielessäni.
Kolme vuotta sitten kokeilin psilosybiinisieniä ja sen jälkeen kaikki muuttui. Sekoilu syömisen kanssa on jäänyt pois ja olen oppinut hyväksymään kehoni ja itseni. En ajattele enää ruokaa pakkomielteisesti ja välttele katsomasta peiliin,
En sano, että sienet olisi joku taikakeino, jolla vaiva kuin vaiva paranee. Kerron vaan oman kokemukseni ja pohdin sitä, että onko kokeilusta haittaa jos jo valmiiksi tuntuu siltä, ettei ole mitään menetettävää?
Vierailija kirjoitti:
Ääh, laitoin tämän kommenttini vahingossa väärään ketjuun ja nyt en saa sitä enää tänne läpi. Koitan vielä kerran lisäämällä tähän alkuun tätä turhaa liirumlaarumia. Hitto tätä palstaa.
Mietin pitkään kirjoitanko tähän ketjuun vai en, kun minulla ei ole syömishäiriöät. Ei ainakaan diagnoosia, mutta ruokasuhteeni on ollut ihan kamala. Olin lapsena ja teininä ylipainoinen, sitten laihduin laihduttamatta siinä täysi-ikäistymisen kynnyksellä ja jotenkin vähän hurahdin asiaan ja aloin sitten laihduttamaan ihan vaan sillä, että en syönyt. Ajattelin ruokaa kyllä pakonomaisesti, mutta elin niukoilla kaloreilla lisää laihtuen. Tunsin euforiaa siitä, kun pystyin kontrolloimaan syömistäni niin tiukasti ja kehoni oli koko ajan kevyempi ja oloni voimattomampi. Jossain kohtaa homma tasaantui ja palasin sieltä lievän alipainon puolelta normaalipainoiseksi ja sitten taas lihoin. Tämän jälkeen en enää onnistunut laihduttamaan syömättömyydellä, vaan aloin oksentelemaan. Tuollaista elämäni oli sinne liki nelikymppiseksi, eli välillä lihoin, välillä laihduin, välillä en syönyt, välillä ahmin, välillä oksentelin jne. Välillä oli myös hyviä aikoja, jolloin tuo ruokarumba oli täysin jossain taka-alalla. Suurimman osan ajasta kuitenkin syöminen on tavalla tai toisella pyörinyt pakonomaisesti mielessäni.
Kolme vuotta sitten kokeilin psilosybiinisieniä ja sen jälkeen kaikki muuttui. Sekoilu syömisen kanssa on jäänyt pois ja olen oppinut hyväksymään kehoni ja itseni. En ajattele enää ruokaa pakkomielteisesti ja välttele katsomasta peiliin,
En sano, että sienet olisi joku taikakeino, jolla vaiva kuin vaiva paranee. Kerron vaan oman kokemukseni ja pohdin sitä, että onko kokeilusta haittaa jos jo valmiiksi tuntuu siltä, ettei ole mitään menetettävää?
Minä olisin ehdottomasti valmis kokeilemaan sieniä, harmi että ovat laittomia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ääh, laitoin tämän kommenttini vahingossa väärään ketjuun ja nyt en saa sitä enää tänne läpi. Koitan vielä kerran lisäämällä tähän alkuun tätä turhaa liirumlaarumia. Hitto tätä palstaa.
Mietin pitkään kirjoitanko tähän ketjuun vai en, kun minulla ei ole syömishäiriöät. Ei ainakaan diagnoosia, mutta ruokasuhteeni on ollut ihan kamala. Olin lapsena ja teininä ylipainoinen, sitten laihduin laihduttamatta siinä täysi-ikäistymisen kynnyksellä ja jotenkin vähän hurahdin asiaan ja aloin sitten laihduttamaan ihan vaan sillä, että en syönyt. Ajattelin ruokaa kyllä pakonomaisesti, mutta elin niukoilla kaloreilla lisää laihtuen. Tunsin euforiaa siitä, kun pystyin kontrolloimaan syömistäni niin tiukasti ja kehoni oli koko ajan kevyempi ja oloni voimattomampi. Jossain kohtaa homma tasaantui ja palasin sieltä lievän alipainon puolelta normaalipainoiseksi ja sitten taas lihoin. Tämän jälkeen en enää onnistunut laihduttamaan syömättömyydellä, vaan aloin oksentelemaan. Tuollaista elämäni oli sinne liki nelikymppiseksi, eli välillä lihoin, välillä laihduin, välillä en syönyt, välillä ahmin, välillä oksentelin jne. Välillä oli myös hyviä aikoja, jolloin tuo ruokarumba oli täysin jossain taka-alalla. Suurimman osan ajasta kuitenkin syöminen on tavalla tai toisella pyörinyt pakonomaisesti mielessäni.
Kolme vuotta sitten kokeilin psilosybiinisieniä ja sen jälkeen kaikki muuttui. Sekoilu syömisen kanssa on jäänyt pois ja olen oppinut hyväksymään kehoni ja itseni. En ajattele enää ruokaa pakkomielteisesti ja välttele katsomasta peiliin,
En sano, että sienet olisi joku taikakeino, jolla vaiva kuin vaiva paranee. Kerron vaan oman kokemukseni ja pohdin sitä, että onko kokeilusta haittaa jos jo valmiiksi tuntuu siltä, ettei ole mitään menetettävää?
Minä olisin ehdottomasti valmis kokeilemaan sieniä, harmi että ovat laittomia.
Mistä niitä sieniä saa turvallisesti? Pelkään, että syön myrkkysieniä.
Syömishäiriön puhkeaminen aikuisiässä on yhä yleisempää. Tuttavapiirissäni on kohta jo enemmän syömishäiriötä sairastavia yli 40-vuotiaita kuin meitä terveitä. Monella vaan ei ole diagnoosia syömishäiriöstä eivätkä monet heistä varmaan itsekään ymmärrä että ovat syömishäiriöisiä koska luulevat että sillä tarkoitetaan vain anoreksiaa. Mutta myös ahmimishäiriö on syömishäiriö! Tutkimusten mukaan henkilö jolla on ahmimis-oksennus-tyyppinen ahmimishäiriö on tyypillisesti hieman ylipainoinen mutta henkilö jolla on ahmimishäiriö ilman oksentamisoiretta on lihava. Ja lihaviahan on hirveästi.
Alue: Aihe vapaa
Enimmäkseen lyömällä. Siitä ei jää pysyviä jälkiä, eikä se muutenkaan aiheuta varsinaista haittaa. Lisäksi lyömisellä saan edes hiukan purettua sitä järjetöntä aggressiota, jota itseäni kohtaan tunnen.