Lue keskustelun säännöt.
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Samoja mietteitä täällä. Nuorempi lapsi asuu vielä vuoden verran kotona, mutta en kyllä tajua miten sopeudun, kun kohta muuttaa :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja teemoja pyörittelen. Elämällä ei ole enää itselle tarjottavaa. Tietenkin on tulossa mahdollisia lapsenlapsia yms, mutta eivät ne minun henkilökohtaisia odotettavia ole, vaan lasten. Eläkkeelle pääsyä tietysti odotan, mutta siihen on vielä 20 vuotta aikaa, ja eläke tarkoittaa myös lähestyvää kuolemaa.
Iloa yritän löytää sieltä, mistä sitä saan, parisuhteesta, liikunnasta, työstä, matkustelusta, mutta kyllä takaraivossa on ajatus tämän kaiken väistämättömästä päättymisestä. Mielelläni kuulisin myös muiden näkemyksiä asiaan, miten tämän luopumisen kanssa pystyy elämään hyvää elämää vielä?
Tämä teema on kyllä todenteolla iskenyt kuluvana vuonna silmille. 3 läheistä iäkästa sukulaista olen puolen vuoden aikana saatellut tuonilmaisiin. Karua ja surullista on, olipa sitten kuinka luonnollista tahansa :(
Minä olen asunut kotona koko ikäni.
Olen ollut 5v sinkku, joten luopunut jo monesti parisuhteesta. Olen luopunut vakityöstä myös 5v sitten. Sen jälkeen tehnyt osapäivätöitä ja nyt olen työtön. Olen luopunut avioeroni (9v sitten) jälkimainingeissa hyvin monesta tavarasta, huonekalusta.. kun jatkuvasti olen muuttanut pienempään asuntoon. Olen käsitellyt paljon tunteita itsessäni ja sen myötä luopunut moneta tavasta, rutiinista, ajatuksistakin. Olen käynyt läpi isä- ja äitisuhdetta ja luopunut siinäkin samalla perityistä traumoista. Nyt on käsittelyssä alkoholi ja siitä luopuminen.
Pitää luopua paljosta, niin lopulta jäät jäljelle sinä, entistä ehompi ja onnellisempi itse, sinun oma sisin.
N53v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti menee. Ei ole edes puolisoa ja lapsia. Aattelin kuolla itse pois tässä jonkun ajan päästä.
Minulla kuoli isä, molemmat mummot ja ainoa elossa oleva ukki + plusmummoni silloin kun olin 18-20 v. oli aika rankkaa aikaa. Itsellä ei ollut vielä omaa perhettä, eikä äidistä ollut tukijaksi. Asia on eri sitten, kun itsellä on jo omaa perhe. Mies tukemassa ja lapsista sekä ilo, että pakko huolehtia. Ei ole täysin yksin kämpässään ihmettelemässä, kun ympäriltä häviää kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä koe tätä ikäkautta luopumiseksi. Toki vanhempani ikääntyvät, mutta se on normaalia elämää.
Olen 52v ja elämä on pitkästä aikaa ihanan vapaata. Ei tarvitse järjestää lapsenvahtia tms. päästäkseen viettämään iltaa kavereiden kanssa. Voi täysillä keskittyä omaan hyvinvointiin, käydä salilla, syödä sellaista ruokaa kuin haluaa, katsella juuri niitä sarjoja tai leffoja joista tykkää, pelata vaikka pleikkarilla yömyöhään ilman syyllisyyden tunnetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen asunut kotona koko ikäni.
Samoin! En koskaan poistunut peräkammarista! Vanhenemista en huomaa muuta kuin muorissa ja vaarissa 😃
Itse läksin opiskelemaan yliopistoon uutta tutkintoa. Elämän parasta aikaa ne vuodet: iloa ja innostusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoja mietteitä täällä. Nuorempi lapsi asuu vielä vuoden verran kotona, mutta en kyllä tajua miten sopeudun, kun kohta muuttaa :(
Sentään elossa, eikä kuollut.
Mulla on jo aikuinen lapsi, onneksi. Vuoden verran kesti tottua hänen kotoa muuttoonsa aikanaan, olihan se haikeaa, yhden aikakauden päätös. Hän on nyt muuttamassa avoliittoon, ja nuorten elämänilo ja rakkaus pitävät mielialaa yllä. Muuten se onkin vähän vaikeaa - meillä puolison kanssa on 4 peräänkatsottavaa (joista 3 huonokuntoista) ja 1 täysin sänkyyn hoidettava hoivakotivanhus tässä samassa kaupungissa, näissä on siis mukana myös mun vanhemmat. Olen 46, enkä ole tähän mennessä elämääni menettänyt vielä ketään läheistä, sillä isovanhemmat kuolivat jo ennen syntymääni. Pidän tätä pienenä ihmeenä, monelta on jo mennyt ainakin toinen vanhemmista. Hyvä avioliitto pitää osaltaan pakkaa kasassa, aika synkissä vesissä sitä voisi muuten kahlata. Noiden vanhojen kanssa kun mikään ei enää koskaan mene parempaan suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pitkään miettinyt millaista olisi asua toisella puolen Suomea. Muutto sinne oli kaukainen haave, en sitä ollut tosissani ajatellut, lasten takia. Kun lapset muutti omilleen, muutin minäkin. Toteutin sen haaveen ja sen jälkeen monta muutakin, jotka aiemmin esim. rahasyistä oli jääneet toteuttamatta.
Terve en ole ollut vuosikymmeniin, joten kivuissa ja rajoituksissa ei tottumista ole. Vanhempani ovat iäkkäitä mutta vielä pärjäävät kotona, koska ovat kaksin. Yritän käydä heitä tapaamassa mahdollisimman usein ja tiedostan kyllä, että aika alkaa olla vähissä. Heidän sisaruksiaan on lähiaikoina kuollut useita.
Lapset pärjää hienosti ja sitä on ihana seurata. Heidänkin kanssaan tavataan vähintään parin kuukauden välein, puhelimitse ollaan yhteydessä viikoittain. On kiva tunne että kun maustekaapista puuttuu jokin reseptissä oleva mauste tai viherkasvin lehti ruskistuu, soitetaan äidille 😊 Olen heille tärkeä ja tarpeellinen edelleen.
Ennen kaikkea. Elämä on joka tapauksessa lyhyt, joten ota siitä kaikki irti! Minäkin haaveilin yhtä sun toista ilman ajatustakaan lähteä niitä toteuttamaan, kunnes läheinen menehtyi äkilliseen sairauteen alle 30-vuotiaana. Siinä tajusi miten onnekas saa olla että olen jo keski-ikäinen, saanut lapset onnellisesti maailmalle ja haaveitakin on. Ja ne haaveet täytyy toteuttaa, nyt on se hetki!
On kyllä yksinäinen ja hämmentynyt olo tämän elämänvaiheen keskellä.
Pari ikätoveria on kuollut. Lapsi muuttanut kotoa. Mies jätti yhtäkkiä ilmoittaen. Etsin pientä asuntoa vanhuuden ajaksi.
Olen lakannut funtsimasta. Olen olemassa ja hengitän. En suunnittele enkä odota mitään. Tulee mitä tulee. Ihan sama.
Ei tunnu pahalta, olen ennemminkin iloinen lasten lähdöstä, sehän tarkoittaa että olen onnistunut kasvattajana ja tehnyt aika paljon asioita oikein. Veljeni jäi peräkammarinpojaksi ja olen nähnyt mihin se johtaa, joten olen erittäinen onnellinen. Nyt on aikaa harrastuksillekin ja parisuhteelle, 25v. avioliitto tuntuu edelleen hyvältä. Isä kuoli kun olin teini, äiti ollessani 20v. joten heistäkään ei tarvitse huolehtia. Appivanhemmat eivät pidä minusta, enkä ota heihin enää mitään kantaa. Vapaita ja huolettomia vuosia edessä, jos vain itse pysyn terveenä.
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset, mielekäs tekeminen, terveysintoilu vievät ajatukset pois luopumisesta. Toisaalta ilo nuorten elämän parhaista vuosista ja sen seuraaminen kun he lentävät pesästä, tuo itsellekin positiivista energiaa. Oman vanhenemisen kanssa olen sinut, näen vanhenemisessa kauneutta.
Oikein pysähdyin tähän viestiin ja jäin miettimään mikä tässä häiritsee. Olet sinut vanhenemisen kanssa, mutta silti olet etukäteen päättänyt että nuorilla on nyt elämänsä parhaat vuodet? Minä koen välillä kovaa huolta ja myötätuntoa nuoria kohtaan, koska näen ja muistan miten kovaa se aika on. Epävarmuus, kokemattomuus, tietämättömyys, epäselvä tulevaisuus ja se kaikki. Ei käy kateeksi.
Itse koen että parhaat vuodet mulla on alkaneet 45+ ja sama fiilis jatkuu viidenkympin paremmalla puolella. Elämänkokemus, joka auttaa asettamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin, on jotain sellaista mitä nuorelle ei voi antaa vaan joka jokaisen on hankittava itse ja se vie aikaa. Niin paljon kuin haluaisi nuorille sanoa, että turha huolehtia, niin ei se mene niin. Heidän vaan täytyy itse raivata tiensä tänne elämän parhaisiin vuosiin.
Elämänkokemus auttaa myös luopumisessa. Itseltäni esim on läheisiä kuollut jo niin paljon, että suhtautuminen siihen on ihan eri kuin nuorena. Se tuo surua, mutta siinä on myös jotain kaunista. Kaikella on aikansa. Asioita ja ihmisiä menee ja tulee.
Minä olen 53 v ja koen, että nyt vasta saan ja osaan elää sellaista elämää, josta nautin täysillä. Lapset ovat isoja ja lentäneet pesästä, mutta meillä on hyvät välit ja vietämme aikaa myös yhdessä. Kuitenkaan ei enää joka päivä tarvitse kokkailla, pyykätä tai siivoilla, vaan voin keskittyä enemmän omiin harrastuksiini ja projekteihini. Työelämässäkin sujuu ihan mukavasti.
Nuoruuden itsetunto- ja muut ongelmat ovat takana, enkä enää välitä, mitä muut minusta ajattelevat ja miksei joku tykkää minusta tms. Enhän itsekään pidä kaikista, ei ongelmaa.
Tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa ja tätä saattaa olla vielä pitkästikin edessä, jos luoja suo. Pidän itsestäni hyvää huolta.
Harrastukset, mielekäs tekeminen, terveysintoilu vievät ajatukset pois luopumisesta. Toisaalta ilo nuorten elämän parhaista vuosista ja sen seuraaminen kun he lentävät pesästä, tuo itsellekin positiivista energiaa. Oman vanhenemisen kanssa olen sinut, näen vanhenemisessa kauneutta.