Lue keskustelun säännöt.
Keski-ikäisen "Luopumisen vuodet" - miten muut olette pystyneet sopeutumaan?
19.08.2025 |
Kiinnostaisi kuulla fiksuja kommentteja siitä, miten muut olette pystyneet hyväksymään keski-ikään kuuluvat monet muutokset / luopumiset (oma vanheminen/mahdolliset vaivat, vanhempien/läheisten sukulaisten kuolema, omien lasten muuttaminen pois kotoa jne.). Itsellä on tämä vaihe elämästä nyt menossa ja pakko myöntää, että kovin hankalaa on hyväksyä monia asioita ja taidan kyllä jopa ihan masentunut olla :( Jotenkin tällä hetkellä kovasti tuntuu siltä, että paras aika elämässä alkaa olla lopullisesti ohi.
Kiitos asiallisista kommenteista.
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Samoja teemoja pyörittelen. Elämällä ei ole enää itselle tarjottavaa. Tietenkin on tulossa mahdollisia lapsenlapsia yms, mutta eivät ne minun henkilökohtaisia odotettavia ole, vaan lasten. Eläkkeelle pääsyä tietysti odotan, mutta siihen on vielä 20 vuotta aikaa, ja eläke tarkoittaa myös lähestyvää kuolemaa.
Iloa yritän löytää sieltä, mistä sitä saan, parisuhteesta, liikunnasta, työstä, matkustelusta, mutta kyllä takaraivossa on ajatus tämän kaiken väistämättömästä päättymisestä. Mielelläni kuulisin myös muiden näkemyksiä asiaan, miten tämän luopumisen kanssa pystyy elämään hyvää elämää vielä?
No erakkomunkit luopuvat koko elämästään jo ennen kuin ovat saaneet noista mitään ja ovat erittäin onnellisia. Eli ehkäpä olette liian keskittyneitä maallisiin, materialistisiin ja lihallisiin nautintoihin, ja laiminlyöneet hengen elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Välillä tuntuu hämmentävältä tajuta olevansa keski-ikäinen 45v. On vielä päiväkodissa lapsi 3v ja työuran ensimmäinen vakituinen työ. Oman vanhenemisensa tajuaa lähinnä siitä, että kroppa suuttuu mitä typerimmistä syistä ja sitten saa taas parannella jotain vammaa. Omat vanhemmat kyllä vanhenevat ja mietin kuinka saan heitä autettua. Toisaalta näen kun entiset samalla luokalla olleet asuvat jo yksin lasten muutettua kotoa.
Eniten itseä rassaa se ettei kroppa kestä ollenkaan sitä rääkkiä jota kesti nuorempana. On pakko kuntoilla ettei selkä ole kipeä, mutta kuntoillessa helposti loukkaa itsensä ja sitten taas on kipeä joku kohta.
Vierailija kirjoitti:
Välillä tuntuu hämmentävältä tajuta olevansa keski-ikäinen 45v. On vielä päiväkodissa lapsi 3v ja työuran ensimmäinen vakituinen työ. Oman vanhenemisensa tajuaa lähinnä siitä, että kroppa suuttuu mitä typerimmistä syistä ja sitten saa taas parannella jotain vammaa. Omat vanhemmat kyllä vanhenevat ja mietin kuinka saan heitä autettua. Toisaalta näen kun entiset samalla luokalla olleet asuvat jo yksin lasten muutettua kotoa.
Eniten itseä rassaa se ettei kroppa kestä ollenkaan sitä rääkkiä jota kesti nuorempana. On pakko kuntoilla ettei selkä ole kipeä, mutta kuntoillessa helposti loukkaa itsensä ja sitten taas on kipeä joku kohta.
Öööö, onko pakko "rääkätä" kroppaa? Valitse jotain hellempiä kuntoilumuotoja.
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Kyllä se vaan on melkoista! Kavereilla on vakavampia terveysongelmia, vanhemmat sairastelee/kuolee. Onneksi itsellä ei ole mitään vaivoja (kohta 60v): on testotasot kohdillaan yms ja mielekkäitä harrastuksia ja aktiviteetteja. Viimeksi työterveyslääkärikin sanoi, että suurin osa 50v on huonommassa kunnossa ja itse näytänkin 10v ikäistäni nuoremmalta!
Toki myös 20v nuorempi rakastajatar vaikuttaa elämään myönteisesti: varmasti hän kirittää minuakin huolehtimaan itsestäni (kasvispainotteinen välimeren ruokavalio, niukasti alkoa jne) ja toisaalta ihan kukkua väittää, etteikö elämäniloinen ja viehättävä kumppani piristäisi monillakin eri tavoilla! <3
Toivon kaikkien löytävän rakkaudellisuutta elämäänsä myös ikääntyessään. Toki myös arvoilla on suuri merkitys, olemme ehdottoman suvaitsevaisia ja ihmisoikeuksia/tasa-arvoa/luonnonsuojelua/tiedettä/taidetta/koulutusta kannattavia kaupunkilaisia. :***
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Sama. Tosin koen myös luopumisen helpottaneen ja se on vapauttavaa. On mahtavaa elää niin ettei ole enää samalla tavalla kiinni tavarassa, ihmisissä tai ajatuksissa. Jos jotain lähtee, se ei ole maailmanloppu, kuten nuorena. Nykyään tietää että uutta tulee tilalle ja jotkut asiat ovat sellaisia että on parempi olla ilman. Tätä itse ajattelen luopumisen vuosina. Juurikin sitä, että on vapaa hyvin monesta asiasta joihin nuorena oli sidottu tai ainakin luuli olevansa.
Ihmiset helposti uskovat, että ura ja lapset tuovat elämään sen merkityksen. Kiidetään tukka putkella ja sitten humps, nyt lapset muuttikin pois ja jäin työttömäksikin.
Ihmisen pitää löytää elämä ja ilo omasta sisimmästään. Silloin on rauhaa kohdata elämän surut. Ne sattuvat, mutta eivät murskaa oman olemassaolon perustaa.
Tämä toki paljon helpommin sanottu kuin tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä koe tätä ikäkautta luopumiseksi. Toki vanhempani ikääntyvät, mutta se on normaalia elämää.
Olen 52v ja elämä on pitkästä aikaa ihanan vapaata. Ei tarvitse järjestää lapsenvahtia tms. päästäkseen viettämään iltaa kavereiden kanssa. Voi täysillä keskittyä omaan hyvinvointiin, käydä salilla, syödä sellaista ruokaa kuin haluaa, katsella juuri niitä sarjoja tai leffoja joista tykkää, pelata vaikka pleikkarilla yömyöhään ilman syyllisyyden tunnetta.
Miksei elämäsi ole ollut tuollaista koko ajan? Ihan oma valinta.
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Eikö sua yhtään sureta vanhempien kuolema tai lähestyvä sellainen? Ja muitten ikäihmisten läheisten?
Miksi pitäisi etukäteen surra väistämättömitä asioita? Järjetöntä.
Terveys ja varallisuus vaikuttaa paljon siihen, minkälaista vanhuutta elää.
Jos on paljon sairauksia, ei jaksa mitään. Jos ei ole rahaa, joutuu kaikesta säästämään. Ei ole varaa hoidattaa itseään ja matkustella.
Silti, ei vanhuuden tarvi olla pelkkää kurjuutta. Riippuu paljon siitä, millainen on henkinen hyvinvointi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tässä ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tosiasiat. Näin tämä vain menee. Omat vanhempani ovat kuolleet, samoin appivanhemmat. Lapset ovat nuoria aikuisia. Pitää itkeä tirauttaa, kun siltä tuntuu mutta yrittää keskittyä hyviin asioihin. Niitäkin onneksi vielä elämästä löytyy tosi paljon. Elämä vain on tätä, kaikki muuttuu koko ajan. T. Kuusikymppinen
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Tämä. Jotkut elää lapsiaan varten, kuten yksi kaverini. Yhdessä illanvietossa kerroin että meillä esikoinen on muuttamassa kotoa. Tämä kaveri alkoi itkeä, ja kun ihmeteltiin mitä on tapahtunut, niin selitti että häntä alkoi kauhistuttaa ajatus että hänen lapsensa muuttavat joskus pois kotoa, hän ei sitä kestä!! Ihan kauheaa!!! Ei elämässä ole sitten enää mitään!! Itki pitkän aikaa ennen kuin rauhoittui.
Ja kun vuosia meni ja hänen esikoisensa muutti toiseen kaupunkiin 100 km päähän opiskelemaan, tämä äiti ylipuhui miehensä ja myivät juuri valmistuneen talonsa, ja muuttivat lähelle esikoista vuokralle. Nuoremmilla lapsilla vaihtui koulut, kaverit, harrastukset kun äiti ei kestä olla erossa esikoisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
AP,mitä tarkoitat keski-ikäisellä? 40? 50?
Jos miettii, että elämää on viiskymppisellä noin 30+ vuotta, niin ehtiihän sitä vielä vaikka ja mitä. Olisi kyllä kauheaa jos elämä muka olisi ohi (olen N58) visikymppisenä.
Luopumisen tuskaa ei ole kun ei ole lapsia, vanhemat kuolleet jo useampi vuosi sitten.
Lähinnä itseä ällistyttää se, että peilistä ei katso se pään sisäinen 27 vee, vaan vähän rupsahtanut nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua miten eri tavalla ihmiset ottaa asiat. Olen kohta 50 enkä todellakaan pidä keski-ikää minään luopumisen vuosina. :D Kun lapset muutti kotoa, mulla alkoi vapaus! Teen just sitä mitä haluan, milloin haluan! Nautin elämästäni todella paljon. Harrastan kivoja asioita, työkin on ihan ok, käyn treffeillä. Olen ulkoisesti paremmannäköinen kuin ikinä nuorena: hoikka ja lihastakin on. Olen tyytyväisempi elämääni nyt kuin koskaan aiemmin ja otan siitä kaiken ilon irti!
Tämä. Jotkut elää lapsiaan varten, kuten yksi kaverini. Yhdessä illanvietossa kerroin että meillä esikoinen on muuttamassa kotoa. Tämä kaveri alkoi itkeä, ja kun ihmeteltiin mitä on tapahtunut, niin selitti että häntä alkoi kauhistuttaa ajatus että hänen lapsensa muuttavat joskus pois kotoa, hän ei sitä kestä!! Ihan kauheaa!!! Ei elämässä ole sitten enää mitään!! Itki pitkän aikaa ennen kuin rauho
Sairasta. Tossa kohtaa olisi miehen pitänyt olla pienempien lasten puolella, mutta eihän ne siihen ikinä kykene.
Vierailija kirjoitti:
Terveys ja varallisuus vaikuttaa paljon siihen, minkälaista vanhuutta elää.
Jos on paljon sairauksia, ei jaksa mitään. Jos ei ole rahaa, joutuu kaikesta säästämään. Ei ole varaa hoidattaa itseään ja matkustella.
Silti, ei vanhuuden tarvi olla pelkkää kurjuutta. Riippuu paljon siitä, millainen on henkinen hyvinvointi.
Tässä oli puhe keski-ikäisistä, ei vanhuksista.
Odotan innolla, että nuorinkin neljästä muuttaa kohta kotoa pois, sen jälkeen saan päättää täysin omat menemiseni ja tekemiseni. Tosin tyttö on jo nyt 70% vapaa-ajastaan muuten poissa kotoa, joten tässä on hyvin ehtinyt tottua olemaan itsekseen. Nyt, kun ei tartte enää maksella lasten reissuja (tai muitakaan kuluja), itselle jää enemmän rahaa siihenkin. Onneksi lapset tykkää myös reissata, niin voidaan tehdä sitä yhdessä aina välillä, ja meillä on muutenkin läheiset välit ja nähdään esim yhteisen syömisen merkeissä usein aina jonkun luona jos ei mennä ulos syömään.
Miesystävän kanssa ollaan oltu yhdessä jo useampi vuosi, mutta ei asuta, eikä olla muuttamassa yhteen. Nähdään kuitenkin lähes päivittäin ja tehdään paljon eri juttuja yhdessä, mm yhteisiä harrastuksia ja reissataan paljon yhdessä. En nyt oikein osaa pyytää elämältä enempää, asiat on just hyvin näin.
Vierailija kirjoitti:
Jos on suht tyytyväinen menneeseen elämäänsä, on saanut tehdä, nähdä ja kokea mitä on toivonut, on helppo hyväksyä, että monet noista asioista on lopullisesti takanapäin. Nyt eletään toisenlaista vaihetta.
Miksi te lakkaatte elämästä jo keski-ikäisenä? Tuossa ei ole hiventäkään järkeä. Mitkä asiat on muka lopullisesti takanapäin? Mulla ainoa on lastenteko tai se että lapset asuu kotona. Kaikki asiat on nyt helpompia kuin esim kaksikymppisenä, kun kaikki oli vasta edessä. Voin silti tehdä ihan kaikkea kuin kaksikymppisenäkin, nyt on vain enemmän rahaa ja rohkeutta toteuttaa unelmia.
Mikä sinua painaa? Olen 30v ja luopunut vanhemmistani, urastani ja lapsistani.
Elämä on kuin astia. Se voi olla täynnä ja useimmilla se on täynnä kaikkea paskaa, tai sitten se voi olla avaraa ja happirikasta. Kyllä se happi on parempaa kuin paska.