Mikä tekee ihmisen olemuksesta naurettavan? Minulle nauretaan pilkallisesti missä vain liikunkin.

Ne naureskelijat ovat vain kateellisia, kateelliset hirnuu mullekin, nauran takaisin, tai näytän keskaria, on kuka hyvänsä!

JAUHOT SUUHUN ;d

Älä lannistu vaan ole oma itsesi ÄLÄKÄ VÄLITÄ PISSAPÄISTÄ!!

sinulla on paha olo ja uskot, että sinulle nauretaan, mutta paljon todennäköisempää on, että he nauravat jollekin muulle.

Olet hyvä satusetä. Jos olet niin hyvä naurattamaan ihmisiä niin sinulla olisi mahdollisuuksia kääntää se rahaksi - rupea vaikka stand-up koomikoksi ja teet teatteria noista kaikista tilanteista, joista jo etukäteen tiedät että sinulle aivan varmasti nauretaan.



En ole koskaan kuullut, että kenellekään naurettaisiin ihan tosisaan. Jos ihmiset tuijottaa kaduilla niin silloin on yleensä kyse jostain todellakin omituisesta, esimerkiksi kokonaan kasvonsa menettäneestä ihmisestä, jolle tehty kasvojensiirto. Sellaisissa tilanteissa sanosin jopa, että anna ihmisten katsoa - he haluavat oppia ja tietää tämmöisistä.



On monia vammoja, joita ei haluta edes katsoa, ihmiset kääntävät katseensa pois.



Rumiakaan ihmisiä ei oikeastaan ole olemassa eikä jonkun rumuus ole naurunasia. Ei NotreDamen kellonsoittajallekaan kait kukaan varsinaisesti nauranut - vai nauroiko, nauraisiko.



Ei tietenkään psykologilla ole ratkaisua muuta kuin että työntää sulle niitä lääkkeitä.



Entä miten olisi joku blogi, jonne laitat näitä huvittavia kuvia itsestäsi ja oikein teksteillä höystettyinä. Yksi kuva per päivä. Ja kirjoittaa osaat.



Oletko nähnyt blogin eeppinen-paska.blogspot.com



Siinä sulle naurunaihetta. Keksi jotain vastaavaa siitä sun naurettavasta ulkomuodosta niin nauretaan (tai itketään tai lähetetään sut ulkomuotokorjaukseen jos aiheellista) yhdessä. Kokeile tota formaattia, että yksi naurukuva vuorokaudessa ja sitten alat tekemään kässäriä sitä Stand-Up-showtasi varten.



Tässä se juttu oli. Ole hyvä. Hoitoa ei ole, jos et halua kokeilla - huomio kokeilla - lääkitystä. On vain hyväksyttävä tuo nauru? Kuuletko sen nytkin korvissasi?

Aivan varmasti kyse on siitä, että kuvittelet muiden nauravan sinulle. Itselläkin tulee heti ekana mieleen, kun joku tuntematon kadulla minun lähelläni nauraa/naurahtaa että mullehan se siellä tirskuu. Sitten onneksi kyllä useimmiten saan taottua itselleni että ei ne todennäköisesti edes huomaa mua eikä niillä ole mitään syytä nauraa mulle. En todellakaan usko että sussa olisi jotain niin outoa tai pahasti vialla että ihmiset nauraisivat sulle. Suurin osa ihmisistä ei edes huomaa vastaantulijoitaan, saati oikeasti kehtaisivat nauraa ääneen kenellekään jos sattuisivatkin huomaamaan. Usko pois!



Kyse on henkisestä asiasta. Itselläni tämä johtuu koulukiusaamisesta, niin "kliseistä" kuin se onkin. Mutta tarpeeksi kauan kun joutui kuuntelemaan sitä kun ihmiset oikeasti nauroivat minulle ja ilkkuivat niin sitä kuvittelee kuulevansa sitä joka puolella...



Varmaan terapia ja oman itsetunnon kohottaminen sitä kautta olisi paras tapa päästä tästä vaivasta eroon, mutta itse en ole vielä terapiaan mennyt. Aikeissa kyllä on, kunhan saisi sen Kelakorvauksen...

eikös psykologikin sanonut jotain tämän tapaista, kannattaisi uskoa.

tarttet lääkkeitä -linjalle. Ongelmani on todellinen.

Ongelma on todellakin omien korviesi välissä, sillä et sinä sentään niin koominen nähtävyys voisi olla, että et itse ymmärtäisi syytä tai se ei olisi tahallista.

Miehet nauravat ja osoittelevat pakettiautoista, sporakuskit pidättelevät naurun tyrskähdyksiä, vastaantulevat nuoret naiset nauravat avoimesti yms. Häpeän olla minä. Joku olemuksessani kertoo siitä. Olen ruma, mutta myös naurettava. Mitä tehdä? Psykologilla olen jo käynyt. Hänellä ei ollut ratkaisua. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?

Kuvittelet joka naurahduksen johtuvan sinusta ja jokaisen ihmisen iloisen ilmeen johtuvan siitä, että sulle ilkutaan.

Vastaavasti, jos vastaantulijat eivät nauraisi ja hymyilisi, alkaisit skitsoilla siitä että he ovatkin vakavia siksi, että olet niin kammottavan ruma.

Että kukaan ei tietystikään voi hymyillä eikä nauraa sun seurassa, koska olet ihan suohirviö.

Sä keskityt liikaa itseesi, luulet että kaikki pyörisi sun ympärilläsi ja ajattelisi kokoajan vain sinua. Ei pyöri.

Kukaan ei edes huomaa sua. Oikeasti sä olet vaan hyvin pieni kärpäsenpaska tässä ihmismeressä.

http://1.bp.blogspot.com/_Cy-MKqY2JkE/TR_tGsG50rI/AAAAAAAAAl0/KS_xCm2Et…

Itse aikoinaan pahasti masentuneena kuvittelin kaiken vuorovaikutuksen itseäni kohtaan arvosteluksi. Lääkkeet ja terapia paransivat vuosien saatossa, nyt olen ihan eri ihminen. Hae apua, oikeasti! Olet oikean elämän arvoinen!

Okei, tämä on vanha ketju, mutta aihe on aina ajankohtainen. Minä voin ihan kertoa ihan luotettavan esimerkin omakohtaisesta kokemuksesta, että kyllä sellaisiakin paukapäitä tähän maailmaan mahtuu, jotka ihan avoimesti saattavat nauraa toiselle, esim. vaatteille, uskokaa pois. Voi kumpa se olisikin totta, että "kukaan ei todellakaan naura juuri sinulle", valitettavasti näin ei ole. Minulla on nyt tarve puhua tästä, tai kirjoittaa jonnekin, ja purkaa itseäni.

Pukeutumistyylini oli pari vuotta sitten massasta poikkeava, ja kyllä minulle muutaman kerran on ihan avoimesti naurettu tai kommentoitu vaatteitani, eikä se todellakaan ole vain omaa kuvitelmaani. Nämä naureskelijat ovat olleet iältään alakouluikäisistä amiksiin. Sen voin kertoa että sellainen tuntuu IHAN ÄÄRETTÖMÄN PAHALTA!!!! Minusta on tullut sen seurauksena ihan vainoharhainen. Mietin lähes jokaisen vaatteen kohdalla, että uskaltaako tämän laittaa päälle, nauraako tälle joku. Pukeutumistyyliäni olen muuttanut noiden kokemusten johdosta, ja omistankin muutaman vaatteen, joista tiedän että "tämän kanssa voin rauhassa kulkea". Eipä ole vähään aikaan naurettu. Mutta kaikista vaatteista ei voi olla varma. Asun sellaisessa tuppukylässä, jossa erilaisuutta ei suvaita. Ihan turha kenenkään sanoa että "ei sellaisista kannata välittää, ei ne mistään mitään tiedä". Mutta kun se vaan SATTUU. Se johtuu siitä että minulla on heikot rajat.

Minulle usein naureskeltiin muotia seuraamattomasta pukeutumisestani ja oudosta kävelytyylistä.

Ne ei naura sulle. Jos kuitenkin nauravat niin silloinhan sinun pitäisi olla iloinen, sillä pääsisit varmasti sirkukseen tai johonkin viihdeohjelmaan töihin tai ehkäpä voisit perustaa nauratus yrityksen, joka naurattaa vain maksua vastaan.

Nauravat. Ihmiset ovat törkeitä. Vastaani tuli lyhyt mies ja katsoin kaukaa onko tuo pikkupoika. Käveli lähemmäs ja se oli mies. Meinasin revetä täyteen nauruun mutta sain pidettyä pelkkänä tirskuntana. Naamioin virheeni että nauroin jollekin muulle asialle. Onnistui eläimien avulla.

Nauroin omalle ajatukselle, häpesin kyllä käyttäytymistäni.

Olet kyllä täys pelle!

Tämä on jo vanha keskustelu, mutta minulle virnuillaan IHAN koko ajan. Kävelen vähän hassusti (varpaiden luustoissa poikkeavuuksia) ja monesti päälläni on vain mukavat vaatteet, eikä viimeisen päälle mietittyjä asukokonaisuuksia. On alkanut suorastaan ärsyttämään nämä lukuisat virnuilut per päivä. Tekisi mieli laittaa lappu otsaan, että hei minulla on synnynnäisiä luustovikoja! En huvikseni ”löntystele”. Mikä siinä on niin vaikeaa olla virnuilematta? Yrittäisivät edes katsoa muualle tai purra huulta, mutta ei. Kai se on jotenkin ”sallittua” nyky-yhteiskunnassa. Kyllä minä tiedän, etten ole viehkeä, mutta voisiko ihmiset ymmärtää että synnynnäisiin ”vikoihinsa” on aika hankala vaikuttaa??? Kyllä minä sen jo tiedän, ei minulle tarvi sitä olemuksellaan näyttää kokoajan!

Täällä niin paljon mussutetaan, että ”kuvittelet vaan”. Hyvähän se on ihmisten sanoa, joilla ei ole kokemusta! (Suurimmalla osalla.) Mutta minulla on! Kävelen hassusti luustostani johtuen ja olen hieman pullea. Kuitenkaan en kävele NIIN vaivalloisesti, että ihmiset ensisilmäyksellä näkisivät että on luustovika, vaan ilmeisesti ajattelevat että omasta halustani ”löntystän”. No... Minulle virnuillaan parhaimpina päivinä, kun oikein ruuhkaisessa kaupungissa kävelen, niin kymmeniä kertoja. Kymmeniä. Eli tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu. Olen kasvoiltani ihan ”normaali”, nättikin, mutta kulkemiseni on hankalaa ja tämä tuntuu olevan niin niin monelle huvittava yhdistelmä. Kyllä ketuttaa! Ja päivittäin! En osaa oikein neuvoa mitenkään, kunnen itsekään ole ratkaisua keksinyt, mutta kerron että kohtalotovereita on. Ja en liioittele, olen ihan yleinen naurun kohde. Ja nimenomaan bussikuskeista vastaantuleviin tai kassaneiteihin saakka virnuillaan. Noh. Joskus on parempia päiviä, että ketut välitän, mutta sitten on niitä päiviä kun ketuttaa jokin muu asia ja haluaisi vaan massan seassa mennä, mutta saa niitä virnuiluja osakseen kymmenittäin... Niin silloin kyllä tuntuu, että voisi jolle kulle sanoa suoraan, että ”Kuule; on luustossa vikaa, perhana!” Ja mitä sitten vaikkei olisikaan, mikä tekee toiselle virnuilusta niin sallittua? En ymmärrä. Kommenttisi on vanha, et ehkä näitä enää lue, mutta jos haluat ystävän niin tässä olisi! Tsemppiä.

Tämä vanha kommentti tänne jäi, kun en sitä saa poistettua. No. Samaa asiaa.

Jos joku nauraa niin omaa tyhmyyttään nauraa. Älykäs ihminen ymmärtää ja ei naura, halveksi ketään.

Kyllä se on jotenkin silmiinpistävän erikoinen tyyli liikkua ja/tai vaatetus. Itsekin herätän huomiota, koska minulla on ilmeisesti jonkinlainen koordinaatiohäiriö ja joskus kävellessä unohdan miten minun pitäisi heilutella käsiäni. Voitte varmaan kuvitella, miten hauskalta sellainen näyttää kun ei kädet ja jalat liiku yhtään siinä tahdissa missä pitäisi. Lisäksi muoti ei kiinnosta minua pätkääkään, joten pukeudun muiden silmiin oudosti.