Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys ja sen kestäminen
12.04.2025 |
Olen 44v työssäkäyvä nainen, kahden teinin vuoroviikkoäiti. Hyviä ystäviä lasken mulla olevan 8. Lapsuudesta ja ekoista työpaikoista elämääni tulleita. Olen toista vuotta etäsuhteessa ulkomailla asuvan miehen kanssa. Sitä ennen olin myös pari vuotta etäsuhteessa, ja sitä ennen pitkään sinkkuna aika traumaattisen avioeron jälkeen.
Koen aika painavaa yksinäisyyttä ja olen usein surumielinen. Olen huomannut, että suurimmassa osassa ihmissuhteitani olen se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. (Juuri äsken laitoin yhdelle hyvälle ystävälle viestiä että onko kiireinen ja nähtäiskö, hän on lukenut viestin muttei vastaa, tästä sain kimmokkeen tänne ajatuksiani kirjoittaa).
Äidistäni en ole kuullut pariin viikkoon (hän on myös henkilö keneen pitää itse aina olla ensin yhteydessä). Hän ei koskaan soita tai tekstaa kysyäkseen miten mulle menee.
Miesystäväni asuu toisessa maassa, näemme harvoin ja kommunikoimme viestein, sillä hän ei tykkää soitella. Sovimme että tänään soittaisin hänelle, olen nyt 3x yrittänyt, ei vastaa. Tosi harmi sillä soitan hänelle ehkä kahden viikon välein (jos sittenkään).
Olen tottunut viettämään aikaa yksin, sillä lapsivapaina viikkoina olen pääsääntöisesti yksin kaiken vapaa-ajan. Eli kyse ei ole siitä että pakonomaisesti haalisin itselleni menoa tai seuraa.
Vaan siitä, että olisi kiva ääneen puhua toisen ihmisen kanssa. Että joku huomaisi. Että olisin jollekin (aikuisellekin) tärkeä.
En tiedä mikä tähän auttaisi. Ulkoilen yksin, käyn museoissa yksin, teen ruokaa yksin, syön yksin.
Aattelin että olen fiksu ja huumorintajuinen nainen, ja olen surullinen että mun "parhaat" vuoteni menee yksin asioita tehden.
Kommentit (57)
Olen myös yksinäinen ja ajoittain se on hyvin raskasta. Pienet asiat, kuten juttelu toisen kanssa, olisi kivaa. Ja se, että olisi jollekulle tärkeä. Tällä hetkellä en ole kenellekään kovin tärkeä.
Kaikkea hyvää sinulle! Lämpimiä ihmissuhteita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen myös yksinäinen ja ajoittain se on hyvin raskasta. Pienet asiat, kuten juttelu toisen kanssa, olisi kivaa. Ja se, että olisi jollekulle tärkeä. Tällä hetkellä en ole kenellekään kovin tärkeä.
Kaikkea hyvää sinulle! Lämpimiä ihmissuhteita!
Minä ajattelen myös, että romantiikkaa, läheisyyttä tärkeämpää olisi olla jollekin tärkeä. Se viiltää ja kylmää ajoittain ettei ole.
Av jatkaa. Kiitos tsempeistä, lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille jotka käyvät tätä samaa läpi.
Paljon olen miettinyt että kuinka paljon tästä on itseaiheutettua? Miten voisin itse olla parempi läheinen tai ystävä?
Joskus tuntuu että pää hajoaa kun analysoin omaa käytöstäni.
Parisuhteesta ei oikein voi onnitella, sillä tällä hetkellä koen olevani siinäkin "yksin jätetty", enkä saa tarpeeksi huomiota kumppaniltani. Tänä aamuna tajusin ettei hän ole kuukauteen lähettänyt minulle hyvää yötä kultaseni-viestiä. Olen miettinyt että onko etäsuhteessa liikaa vaadittu, että kumppani vaikka kerran viikossa soittaisi (vaikka vihaa puhelimessa puhumista, mutta siksi että olen tärkeä ja haluaa näyttää sen), tai laittaisi nukkumaan mennessään hyvän yön pusuja.
Mietin että olisin enemmän arvoinen. Sitten huomaan miettiväni että tuskin kelpaan kellekään, taidan olla niin vaativa ja vaikea. Enkö rakasta itseäni ja siksi päädyn tämänlaisiin suhteisiin?
Onhan sulla laaja kaveripiiri jos 8 kaveria on.
Itse olen ns tavallinen työssäkäyvä nelikymppinen perheenisä, edellisen kerran joku tuttu on laittanut viestiä 2019.
Mun mielestä kannattais lähteä liikkeelle ja tavata ihmisiä. Mä en ole ollenkaan luottavainen noihin kaukosuhteisiin. Olet nuori, nauti elämästä! Älä jää kotiin nököttämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, mulla on ystäviä, vaikkakin 80% kerroista olen se joka ehdottaa, kysyy tai pyytää kahville, lenkille tai museoon.
Kaikilla parisuhteellisilla, perheellisillä on ne omat kiireensä. Lasten harrastuksia ja sukulointeja, tai mökkireissuja. Ymmärrän tän täysin.
Mutta ei mulle koskaan kukaan soita. Tämä on musta outoa.
Ja parisuhteesta: edellinen etäsuhteeni oli täysin erilainen kuin tämä nykyinen, siinä soiteltiin päivittäin ja aina iltaisin pitkää videopuhelua joiden aikana katottiin sarjoja ja leffoja. Oli tunne, että välimatkasta huolimatta vietämme aikaa yhdessä.
Mä olen ollut sinkkuna jo yli 20 vuotta ja viimeisen kymmenen vuoden aikana mulla on vain yksi ystävä, hän asuu ulkomailla, joten tapaamme harvoin. Onneksi töissä saa edes työasioita puhua. Lapset ovat aikuisia ja elävät tietenkin omaa elämää, jossa toki olen, mutta sopivan harvakseltaan.
Olen jotenkin onnistunut sopeutumaan, että ääri harvoin harmittelen yksinäisyyttäni. Ja tiedän myös että olen hankala ihminen ehkä kirjolla tai epävakaa? Narsisti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisipa mies.
Yksi henkilö, jonka kanssa olisi luonteva ja helppo olla, riittäisi.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kannattais lähteä liikkeelle ja tavata ihmisiä. Mä en ole ollenkaan luottavainen noihin kaukosuhteisiin. Olet nuori, nauti elämästä! Älä jää kotiin nököttämään.
Ap vastaa. En tiedä missä ihmisiä voisi tavata? Käyn uimassa, lenkeillä, kirjastossa, museoissa, töissä - ja opiskelen.
Kapakoihin en osaa yksin lähteä, enkä niissä viihdy muutenkaan.
En yksinkertaisesti tiedä että missä voisin ihmisiä tavata..?
Ja kaukosuhde, tämä on mun viimeinen, se on varma. Mies tulee Suomeen parin viikon päästä ja silloin on tehtävä päätös tulevaisuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärrä tuota etäsuhdettasi. Luin miten kuvailit sitä, ja kuulostaa siltä että siinä suhteessa ei ole kerta kaikkiaan mitään substanssia.
En tunne yhteyttä oikein keneenkään.
Olen todella hiljainen. Ei huvita puhua. Ei ole puhuttavaa. Haluaisin vierelleni toisen yhtä hiljaisen. Jotenkin silloin vain pitäisi energioiden kohdata...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensinnäkin se etäsuhde kannattaa nyt heivata, ethän sä saa siitä yhtään mitään, molemmilla täysin erilliset elämät. Keski-ikäisenä yksinäisyys kouraisee kaikkein eniten, kun valtaosa ihmisistä on parisuhteissa, ja kiireisiä lasten/vanhustenhoidon/mökkeilyn/matkailun/harrastusten kanssa. Ystävät jäävät aina viimeisiksi. Eläkeläisenä on paljon muitakin yksinäisiä liikkeellä ja nuorilla taas vielä kaikki mahdollisuudet edessä.
No semmosta se on. Minäkin ulkoilen yksin, käyn museoissa yksin, syön yksin ja saan puhuakin yksin kun ei lapsia, miesystävää eikä ystäviä. Parhaat vuoteni menevät hukkaan eikä ole edes muistoja mitä muistella. Sinä nyt kuitenkin olet saanut aika paljon, on lapset ja ihmissuhteita vaikka oletkin niihin tyytymätön. Miksi muuten olet kahdesti ryhtynyt etäsuhteeseen, kun selvästi kaipaat läsnäoloa arjessa? Miksi et yritä löytää kumppania jonka kanssa lähisuhde olisi mahdollinen? Ei tuo ole edes mikään parisuhde jossa viestitellään joskus ja nähdään harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tuota etäsuhdettasi. Luin miten kuvailit sitä, ja kuulostaa siltä että siinä suhteessa ei ole kerta kaikkiaan mitään substanssia.
Ap vastaa. Olen miettinyt tätä todella paljon tässä viimeisen parin kuukauden aikana. Viimeksi näimme helmikuussa ja nyt seuraavaksi pääsiäisenä. Olemme tämän parin vuoden suhteemme ajan nähneet kuukauden välein, joka on toiminut hyvin (kun molemmat olemme töittemme puolesta kiireisiä..) mutta viimeisin tauko tapaamisten välillä on ollut miltei 3kk joka on aivan liian pitkä etenkin kun emme juttele puhelimessa.
Koen olevani todella etäällä hänestä.
Esim. Tällä hetkellä tilanne, että 3h sitten yritin soittaa ja tekstata hänelle, ei vastaa eikä lue viestejä.
Avioliittoni päättyi pettämiseen, ja ikävästi vanhat traumat nostavat päätään kun tämmösiä hetkiä tulee eteen ettei mies vastaa..
Huomaan, että sitä on mont tapaa olla ja elää ja kokea yksinäisyyttä. Enkä nyt julista kilpailua siitä kuka meistä on yksinäisin.
En itse asiassa edes tiedä olenko nyt yksinäisempi kun itselläni ei ole ensimmäsitäkään lasta haaveistani ja umelmistani huolimatta. Tai kun minulla ei ole parisuhdekumppania haaveistani ja unelmistani huolimatta. Ikää minulla on jo yli 40 vuotta, joten lapsettomaksi saatan jäädä. (Yksin lapsen hankkiminen ei ole ollut itselleni vaihtoehto).
Ja sen olen alkanut jo pikkuhiljaa hyväksyä. Sen sijaan haluaisin löytä ja kohdata vielä joskus hänet, jonka kanssa saattaisin olla ja elää parisuhteessa.
Oolen siinä mielessä onnekas, että olen jo päässyt sen vaiheen yli, jos sellaista vaihetta on edes oiken koskaan itselläni ollutkaan, että olisin valmis parisuhteeseen melkein kenen tahansa kanssa.
Mutta sen tiedostan enemmän kuin hyvin, että its eminun on yritettävä jaksaa ja koetettava jaksaa olla aktiivinen ihmissuhteissani, koska en halua yksin elämsieni muuttuvan yksinäisyydeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kannattais lähteä liikkeelle ja tavata ihmisiä. Mä en ole ollenkaan luottavainen noihin kaukosuhteisiin. Olet nuori, nauti elämästä! Älä jää kotiin nököttämään.
Ap vastaa. En tiedä missä ihmisiä voisi tavata? Käyn uimassa, lenkeillä, kirjastossa, museoissa, töissä - ja opiskelen.
Kapakoihin en osaa yksin lähteä, enkä niissä viihdy muutenkaan.
En yksinkertaisesti tiedä että missä voisin ihmisiä tavata..?
Ja kaukosuhde, tämä on mun viimeinen, se on varma. Mies tulee Suomeen parin viikon päästä ja silloin on tehtävä päätös tulevaisuudesta.
Parin viikon päästä olet sinkku, tai niinhän olet nytkin. Miksi mies nyt haluasi mitään sen kummempaa, kun olette pari vuotta viestitelleet ja hän on saanut seksiä Suomessa käydessään? Kannattaa nyt ruveta miettimään missä voisit tavata ihmisiä. Tai ennemmin miten lähestyisit heitä. Luettelit jo paljon paikkoja joissa voi tavata ihmisiä. Ehkä terapia voisi olla paikka aloittaa. Voisit työstää sitä, miksi et tapaa ihmisiä, miksi tuntuu että kukaan ei välitä ja miten itse sabotoit omaa elämääsi alkamalla ihmissuhteisiin jotka eivät lähtökohdiltaan ole sitä mitä sinä haluat elämääsi.
Mä sanoisin ap:n kuvaileman kaltaisia ystäviä kavereiksi.
Mutta mistä ihmeestä niitä oikeita ystäviä aikuisena löytää?
Vierailija kirjoitti:
Mä sanoisin ap:n kuvaileman kaltaisia ystäviä kavereiksi.
Mutta mistä ihmeestä niitä oikeita ystäviä aikuisena löytää?
Ystävyys on jotain mikä muodostuu pitkän ajan kuluessa kun ollaan säännöllisesti tekemisissä. Ei ystäviä vain löydetä jostain.
Joskun kun yksinäisyys painaa tosi kovasti päälle, olen alkanut puhumaan itselleni peilin kautta. Olen myös huomannut tämän, kun alan jollekin (niinä harvoina kertoina kun joku ottaa yhteyttä tai itse olen yhteydessä) kertomaan kuulumisia, niin puhe siirtyy aina siihen toiseen. Omat kuulumiset jää nk. ilmaan leijumaan. Tuntuu, että olen ihmisille "saa näkyä, mutta ei saa puhua/kuulua". Kuin joku toteemi, joka myötäilee toista ihmistä.
Täällä myös yksinäinen sinua muutaman vuoden vanhempi nainen. Tosin mulla ei ole lapsia, miesystävää ja työkin on 100% etätyötä. Paras ystävä hylkäsi pari vuotta sitten löytäessään ilmeisesti parempaa seuraa. Koville ottaa, itsekin ajattelin joskus, että olen ihan hauskaa seuraa jne. mutta nykyään on kyllä itsetunto niin pohjamudissa, että ajattelen väkisinkin olevani kai sitten aika mälsä tyyppi tai jotain. Ja lopen kyllästynyt tekemään kaiken yksin, siksi en enää jaksa edes käydä missään, vaan olen hautautunut kotiini.