Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys ja sen kestäminen
12.04.2025 |
Olen 44v työssäkäyvä nainen, kahden teinin vuoroviikkoäiti. Hyviä ystäviä lasken mulla olevan 8. Lapsuudesta ja ekoista työpaikoista elämääni tulleita. Olen toista vuotta etäsuhteessa ulkomailla asuvan miehen kanssa. Sitä ennen olin myös pari vuotta etäsuhteessa, ja sitä ennen pitkään sinkkuna aika traumaattisen avioeron jälkeen.
Koen aika painavaa yksinäisyyttä ja olen usein surumielinen. Olen huomannut, että suurimmassa osassa ihmissuhteitani olen se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. (Juuri äsken laitoin yhdelle hyvälle ystävälle viestiä että onko kiireinen ja nähtäiskö, hän on lukenut viestin muttei vastaa, tästä sain kimmokkeen tänne ajatuksiani kirjoittaa).
Äidistäni en ole kuullut pariin viikkoon (hän on myös henkilö keneen pitää itse aina olla ensin yhteydessä). Hän ei koskaan soita tai tekstaa kysyäkseen miten mulle menee.
Miesystäväni asuu toisessa maassa, näemme harvoin ja kommunikoimme viestein, sillä hän ei tykkää soitella. Sovimme että tänään soittaisin hänelle, olen nyt 3x yrittänyt, ei vastaa. Tosi harmi sillä soitan hänelle ehkä kahden viikon välein (jos sittenkään).
Olen tottunut viettämään aikaa yksin, sillä lapsivapaina viikkoina olen pääsääntöisesti yksin kaiken vapaa-ajan. Eli kyse ei ole siitä että pakonomaisesti haalisin itselleni menoa tai seuraa.
Vaan siitä, että olisi kiva ääneen puhua toisen ihmisen kanssa. Että joku huomaisi. Että olisin jollekin (aikuisellekin) tärkeä.
En tiedä mikä tähän auttaisi. Ulkoilen yksin, käyn museoissa yksin, teen ruokaa yksin, syön yksin.
Aattelin että olen fiksu ja huumorintajuinen nainen, ja olen surullinen että mun "parhaat" vuoteni menee yksin asioita tehden.
Kommentit (57)
21/57
|
12.04.2025 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Sinkkuna sinulla olisi aikaa deittailla, viestitellä, soitella, käydä viihteellä. Olisit todennäköisesti vähemmän yksinäinen kuin nyt yksikseen kotona uskollisena kököttävänä.
Ja voisit löytää jonkun jota tavata useammin. Ymmärtäsin etäsuhteen jotenkin, jos soittelisitte päivittäin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8 ystävää! Soittele heille, pyydä kylään, järkkää leffailtaa, pyydä kaveriksi kävelylle, museoon, kahville, yhdelle. Olettais että edes yhden saisit mukaan joka viikko. Ja jos et saa, niin mitä ystäviä he edes on.
Ei tykkää soitella = parempaa tekemistä iltaisin
Tinderin aikakausi ja jotkut valittaa yksinäisyyttä koska " mun miesystävä asuu ulkomailla oon valinnu etäsuhteen tällaseen ettei se tykkää soitellakaan "?
Ei ymmärrä mummo tätä..
Mitä jos lähdet nyt hänen luokseen ja yllätät. Sinäkin voit yllättyä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi yksinäisyydestä kärsivä ihminen tyytyy tuollaiseen suhdekuvioon. Sehän estää kunnollisen parisuhteen löytämisen, kun roikkuu tuollaisessa epämääräisessä tapailusuhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä kannattais lähteä liikkeelle ja tavata ihmisiä. Mä en ole ollenkaan luottavainen noihin kaukosuhteisiin. Olet nuori, nauti elämästä! Älä jää kotiin nököttämään.
Ap vastaa. En tiedä missä ihmisiä voisi tavata? Käyn uimassa, lenkeillä, kirjastossa, museoissa, töissä - ja opiskelen.
Kapakoihin en osaa yksin lähteä, enkä niissä viihdy muutenkaan.
En yksinkertaisesti tiedä että missä voisin ihmisiä tavata..?
Ja kaukosuhde, tämä on mun viimeinen, se on varma. Mies tulee Suomeen parin viikon päästä ja silloin on tehtävä päätös tulevaisuudesta.
Harrastuksissa, mene jumppaan, tanssikursseille, kuntosaleilla on ohjattua ryhmäliikuntaa, liity Suomen ladun paikallisyhdistykseen, facebookissa on erilaisia ryhmiä joista löytää seuraa eri harrastuksiin esim matkailu, retkeily, tanssi, paikkakunnittain voi hakea lenkkiseuraa, seuraa teatteriin, konsertteihin jne. Harrastuksista löytää parhaiten sopivaa seuraa. Täytyyhän siinä olla itsekin aktiivinen, ei kukaan kotoa hae.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kerta kaikkiaan ymmärrä miksi yksinäisyydestä kärsivä ihminen tyytyy tuollaiseen suhdekuvioon. Sehän estää kunnollisen parisuhteen löytämisen, kun roikkuu tuollaisessa epämääräisessä tapailusuhteessa.
Osa meistä kuvittelee ja on luulossa, että kaikki patrhaimmat on jo varattuja. - Joten elämällä parisuhteessa uskonevat myös. että voiva lennosta vaihtaa uuteen kumppaniin kun hämn osuu kohdalle.
Kyllä minusta ikisinkustakin on joitain kertoja tuntunut sille kuin asiat kasautuisivat; monen parisuhteeesa olevan tai olleen on tai on ollut helpompi ja mutkattomampi löytää ja kohdata uusi(a) kumppani (tai kumppaneita) kuin osan, jotka ovat olleet sinkkuna niin kauan, ettei kukaan enää muista, että he olsivat parisuhteessa ikinä olleetkaan.
Se mikä on erikoista on miten eritavoin osa haluaa kokea aiemmat parisuhteet ja sukupuolittaa asian kärjstämällä niin, että miehen arvo nousee jos hänellä on tai on ollu pariisuhde tai vaikka useampikin parisuhde; eipä silloin todennäköisesyti ole ainakaan mikään kuvottava incel tai ikuinen mamman poika. Kun taas naine, jpllla on tai on ollut historiassaan useampikin parisuhde, niin suhatutumien on aivan päinvastainen kuin miesyten kohdalla; kärjistäen mitä useampi parisuhde hänellä uskotaan olleen sitä halveksittavampi. - - - - Mistä tmäm tuplasatandardi ja eikö siitä olsi jo aika luopua kokonaan-
Vierailija kirjoitti:
Ei tykkää soitella = parempaa tekemistä iltaisin
Inhoan puhua puhelimessa, alan ravata ees taas ympäri asuntoa,sanat menee sekasin, hermostuttaa, mietin mitä toinen tekee,miten reagoi , yms.
Jos haluaa puhua,niin parempia puhua naamatusten sitte .
Viestit on just hyviä jos ei ole mitään akuutimpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tykkää soitella = parempaa tekemistä iltaisin
Inhoan puhua puhelimessa, alan ravata ees taas ympäri asuntoa,sanat menee sekasin, hermostuttaa, mietin mitä toinen tekee,miten reagoi , yms.
Jos haluaa puhua,niin parempia puhua naamatusten sitte .
Viestit on just hyviä jos ei ole mitään akuutimpaa.
Tuohon auttaa siedätyshoito. Ei nimittäin ole normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Av jatkaa. Kiitos tsempeistä, lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille jotka käyvät tätä samaa läpi.
Paljon olen miettinyt että kuinka paljon tästä on itseaiheutettua? Miten voisin itse olla parempi läheinen tai ystävä?
Joskus tuntuu että pää hajoaa kun analysoin omaa käytöstäni.
Parisuhteesta ei oikein voi onnitella, sillä tällä hetkellä koen olevani siinäkin "yksin jätetty", enkä saa tarpeeksi huomiota kumppaniltani. Tänä aamuna tajusin ettei hän ole kuukauteen lähettänyt minulle hyvää yötä kultaseni-viestiä. Olen miettinyt että onko etäsuhteessa liikaa vaadittu, että kumppani vaikka kerran viikossa soittaisi (vaikka vihaa puhelimessa puhumista, mutta siksi että olen tärkeä ja haluaa näyttää sen), tai laittaisi nukkumaan mennessään hyvän yön pusuja.
Mietin että olisin enemmän arvoinen. Sitten huomaan miettiväni että tuskin kelpaan kellekään, taidan olla niin vaativa ja va
Anteeksi nyt, mutta se parisuhde on vain omassa päässäsi. Jos joku mies on ollutkin, ei hän enää miellä olevansa kanssasi. Oletteko edes tavanneet?! Koskaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap,saitko miestä ollenkaan kiinni?
Harrastaminen auttaa. Mä harrastan seurakunnan vapaaehtoistyötä.
Yksinäisyys on hyvin heppo hoitaa menemällä mukaan hyödylliseen tomintaan, jossa fokus ei ole kaiken aikaa omassa navassa ja omissa tunteissa vaan muissa ihmisissä.
Mitenkään vähättelemättä sun yksinäisyyden kokemustasi.
Muiden auttamisesta saa hyvän mielen, ystäviä, suhteellisuudentajua ja niitä ihmiskontakteja, joita jokaisen aivot kaipaavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Marttyyrinkruunu sille, joka puhuu "yksinäisyyden kestämisestä" ikäänkuin se olisi vain pakko kestää.
Kun on terveet kädet ja jalat ja kohtuullisesti toimiva pää, yksinäisyyden poistaminen on viitsimiskysymys. Repii perseensä irti penkistä ja lähtee ihmisten joukkoon tekemään hyvää, olemaan tarpeellinen ja lopettaa vellomisen omissa tunteissaan.
Avautuu ihmisille, lakkaa runkuttamasta itseään sisäänpäin käpertyneenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tykkää soitella = parempaa tekemistä iltaisin
Inhoan puhua puhelimessa, alan ravata ees taas ympäri asuntoa,sanat menee sekasin, hermostuttaa, mietin mitä toinen tekee,miten reagoi , yms.
Jos haluaa puhua,niin parempia puhua naamatusten sitte .
Viestit on just hyviä jos ei ole mitään akuutimpaa.
Tuohon auttaa siedätyshoito. Ei nimittäin ole normaalia.
Sinulle mikään ei ole normaalia 🤡
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tykkää soitella = parempaa tekemistä iltaisin
Inhoan puhua puhelimessa, alan ravata ees taas ympäri asuntoa,sanat menee sekasin, hermostuttaa, mietin mitä toinen tekee,miten reagoi , yms.
Jos haluaa puhua,niin parempia puhua naamatusten sitte .
Viestit on just hyviä jos ei ole mitään akuutimpaa.
Tuohon auttaa siedätyshoito. Ei nimittäin ole normaalia.
Noin jyrkkä en olisi, ettei muka ole normaalia ja vieläpä yleistä, mutta todellakin harjoitus auttaa tuohonkin. Nimimerkki inhoan puhelimessa puhumista mutta pakotan itseni siihen. Ei voi elää koko elämäänsä omien outouksiensa muista eristämänä, ei varsinkaan, jos kokee sen ongelmaksi.
Useimmat asiat elämässä (jopa ahdistuneisuus ja sosiaalinen kömpelyys) on opittuja, joten niistä oppii myös pois.
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä tuota etäsuhdettasi. Luin miten kuvailit sitä, ja kuulostaa siltä että siinä suhteessa ei ole kerta kaikkiaan mitään substanssia.
Olen eri. Mietin samaa. Olen etäsuhteessa, mies asuu kotimaassaan. No, meillä on toki mahdollisuus nähdä usein. Mutta, kun ollaan erossa, videopuhelu otetaan lähes joka päivä. Viesti aamuisin (jotta tiedetään toisen olevan hengissä 🙂). Jokainen tietysti tyylilään, mutta vaikuttaa vähän erikoiselta suhteelta.
Itse tein päätöksen, että en enää roikota yksipuolista yhteydenpitoa. Nyt pari hyvää ystävää, ja se riittää. Voisiko AP miettiä jotain vapaaehtoistyötä. Niissä usein on muitakin yksinäisiä (siis niissä vapaaehtoisissa).
Mä lähdin kämpästä ulos v. 2022 kyllästyttyäni yksinäisyyteen. Sen jälkeen minusta on tullut tärkeä ja arvostettu ihminen harrastusporukassani ja koko tällä alueella, olen saanut kymmeniä uusia tuttavia ja ystäviä ja nyt vedän yhteisötaideprojektia.
Ehdin jopa tavata kivan tyypin, jonka kanssa seurustelin pari vuotta, mutta lopetin suhteen hänen ilmeisen alkoholisminsa takia, joka paheni toisena vuonna hänen jäätyään työttömäksi.
Olin yksinäinen, pelkäsin ihmisiä, koin itseni surkimukseksi ja häpesin itseäni. Mutta ihmisten seura on tehnyt minut vahvaksi, armolliseksi itselleni ja muille, aktiiviseksi ja myönteiseksi, eikä mulla ole mitään häpeämistä. En aiemmin uskonut, miten suuri psyykkisen hyvinvoinnin lähde muut ihmiset ovat, mutta nyt suosittelen sitä kaikille.
Ja olen rohkaistunut siinä määrin, että uskalsin sekä ryhtyä suhteeseen että lopettaa sen, kun totesin että tilanne heikensi hyvinvointiani ja jopa talouttani, eikä mikään mitä minä tein, raitista juoppoa, kun ei hän itse halunnut raitistua.
Hänellä ja minulla oli samanlainen tausta, mutta eri tavat reagoida ongelmiin. Hän reagoi juomalla, minä etsimällä ongelman ja ratkaisun ja hankkiutumalla eroon sellaisesta, mikä on haitaksi. Sain ihan uuden käsityksen siitä, kumpi sukupuoli on se heikompi astia.
Tämä on paratiisi. Viimeinenkin persu ampui itsensä :)