Oletko koskaan päätynyt parisuhteeseen ihan vain siksi, ettet ole kehdannut sanoa ei?

Ei kai tuollaista noi ollakaan. Eihän parisuhdetta aloiteta noin vain. 

En. Yleensä jos huomasin että tyyppi on sellainen että en tule toimeen sanoin heti ei. Tämä auttoi todella paljon karsimaan ja löytämään hyviä tyyppejä. Niistä sitten piti valita se sopivin. 

Pitkään sinkkuna ja tuntui että ei mulla vaan tunteita tule hirveästi kehenkään. Ajattelin että vika on minussa ja saattoihan se ollakin. Sitten tapasin mukavan ja nätin naisen. Ei mulla tunteita häneenkään varsinaisesti syttynyt, vaikka kaiken järjen mukaan olis kait pitänyt. Nainen oli hullaantunut muhun ja jotenkin se sitten johti siihen että alettiin olla yhdessä. Mentiin naimisiin ja saatiin lapsi. Sitten vasta tuli vastaan elämässä nainen, kehen ihan oikeasti ihastuin. Ihan hirveä syyllisyydentunto tottakai, mutta en mä voinut elämääni hukkaankaan heittää. Otin eron ja aloitin suhteen tämän ihmisen kanssa, mihin ihan aidosti ihastuin ja myöhemmin rakastuin. Paska jätkä, joo tiedän, mutta en mä velvollisuudesta vaan voinut olla. Kyllähän mä opin ex-vaimoani tavallani rakastamaan ajan kanssa, mutta kun en ikinä häneen varsinaisesti ihastunut, niin aina siitä puuttui se jokin. En kadu, se oli ihan kivaa aikaa silti ja lapsi kuitenkin saatiin.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai tuollaista noi ollakaan. Eihän parisuhdetta aloiteta noin vain. 

Olen kuullut naisesta, joka päätyi naimisiin asti, vaikkei varsinaisesti olisi halunnut, kun ei vain saanut lopetettua suhdetta. Mies oli sinänsä ihan ok, ei väkivaltainen tai mitään sellaista.

Häh? No en todellakaan! Aina ihan suoraan olen sanonut enkä miellytä ketään.

Mulla oli teini-iästä lähtien mielettömän kovat kriteerit miehille, että kelpuutin parisuhteeseen. Tärkein kriteeri oli se, että itse ihastuin tulenpalavasti ja niin ei käynyt montaa kertaa.

Olin ulkonäöltäni kuulemma ihan kaunis ja miehiä oli jonoksi asti. Olen antanut pakit varmaan yli 200 miehelle ikävuosina 15 - 27 vuotta.

Muutamat vain kelpuutin seurustelukumppaniksi. Naimisiin menin sitten vähän alta kolmekymppisenä ja sekin kumppanin kanssa, johon rakastuin todella palavasti. En ole ikinä tyytynyt suhteeseen, olen mieluummin ollut yksin.

Nyt olen yli 45 v ja yksin.

En. Osin miellyttämishalusta olen kyllä tavannut ihmisiä joita ei huvittaisi, mutta en yksinkertaisesti pystyisi mihinkään suhteisiin tai läheisempään kanssakäymiseen jos ei kiinnosta.

Minä tavallaan ajauduin oman mieheni kanssa yhteen. Hän kiinnostui minusta ensin. Itse en mitenkään hullaantunut. En oikeastaan edes ihastunut. Nykyään rakastan häntä valtavasti. Ainakin välillä.

En miellyttämis syistä, mutten uskaltanut sanoa ei. Oli kovin hallitseva ja kova tyyppi.

Mutta sitten päästin pahan hajuisen pierun vahingossa. Kunnon mätiäinen. Mies otti jalat alleen ja satunnaisesti nähty enää.

Kyllä hävettää joka kerta nähtäessä, mutta samalla huojentaa.

Yleisempää kai on, että tyytyy johonkin kumppaniin, vaikka ei ole erityisen ihastunut tähän, jos ajattelee esim. ettei saisi muitakaan. Kuin päätyy naimisiin vain sen takia ettei  kykene sanomaan ei.

Mun elämäni kaikki 3 parisuhdetta on alkaneet noin. On menty kännissä sänkyyn, ja sitten heti sen jälkeen on tullut olo, että ei, ei tämä kyllä ole mulle mikään oikea. Mutta kun se mies on ihastunut, ja halunnut tavata uudestaan, niin sitten on tullut sanottua joo. Uskoteltua itselle, että no mitäpä siitä haittaakaan on, kun ihan ok mies kuitenkin. Loppujen lopuksi olen ollut näiden kanssa 1-4 vuotta, vaikka olen heti alusta tiennyt ettei tästä tule mitään loppuelämän suhdetta. Parissa tapauksessa valitettavasti sitten se jättäminen oli todella tuskallista toiselle osapuolelle, joka oli olllut oikeasti syvästi rakastunut. Olisi ollut reilumpaa laittaa homma heti poikki. Tai sanoa suoraan, että minusta tuntuu ettei meistä tule ikinä mitään paria, mutta jos fwb kiinnostaa, niin voidaan me tapailla ja seksiä harrastaa.

Nuorena miehenä joo. Kaikilla kavereilla oli tyttöystävät lukiossa ja oli paine olla samanlainen. Kiva ja ihan sievä tyttö muhun ihastui ja alettiin olla kimpassa. Mulla ei vaan tunteet heränneet missään vaiheessa. Sitä on vaikea selittää. Periaatteessa oli ihan kivaa yhdessä ja seksi oli ihan ok, mutta koko ajan oli vahva tunne ettei hän ole yhtään se oikea ja minkäänlaista varsinaista ihastumista ei mun puolelta ollut. Kyllä me joku vuoden päivät kuitenkin kimpassa oltiin ennen kuin todettiin molemmat, että ei tämä taida mihinkään johtaa.

No siis tavallaan, koska olin varma etten kelpaa ikinä kenellekään muullekaan niin se oli vähän kuin pakko tyytyä siihen ekaan / ainoaan joka osoitti minkäänlaista kiinnostusta.

Itse päädyin kihloihin ja avoliittoon asti kunnes tajusin, että ei tämä vaan toimi vaikka kuinka yrittäisin saati että siihen suhteeseen olisi voinut ajatellakaan lapsia tekevänsä.

En.

Puolisoni on ainut, kenen kanssa olen ollut parisuhteessa. Hän oli nuorena hauska ja hyvä-kroppainen. Lisäksi meillä oli erittäin helppoa olla yhdessä. 

Nykyään meillä on koti, lapset ja kumppanuus. Säälistä en olisi kenenkään kanssa.

T: Tuntematon 

nosto

Olen ja olen katunut sitä aika kauan. Olkaa rehellisiä itsellenne, kun tärkeästä asiasta on kyse. Se tilanne ei muuksi muutu, vaikka kuinka yrittäisitte. 

Aika monet miehet päätyvät parisuhteeseen saatuaan vaan sitä toivomaansa seksiä. Mutta sitä en tiedä onko noilla suhteilla loppujen lopuksi lyhyempää tulevaisuutta.

Päädyin seurustelemaan miehen kanssa jolle sanoin monta kertaa etten ole kiinnostunut hänen kanssaan seurustelusta. Lopulta jotenkin myönnyin kun yritti niin kovasti ja oli kiltti ja huomaavainen. Myöhemmin halusin erota koska suhde ei antanut mulle mitään, eipä siinä alun alkaenkaan ollut mitään muuta syytä kuin vaikutti paperilla hyvältä mutta 3 vuoden seurustelun jälkeen oli pelle ukko. En tiedä miksi oon näin tyhmä, että jotenkin uskoin kaikenmaailman lupailut paremmasta ja mentiin sitten naimisiin. Sitten vasta näytti todelliset karvansa ja eli mun rahoilla, ei koskaan siivonnut jne. 3 vuotta vielä tästä katselin sitä luvattua muutosta ja jotenkin olin jo niin loppu että ajattelin olevan ihan sama vaikka sellainen rotta nurkissa pyörii. Lopulta päätin erota.

Vaikka ei olisi loppujen lopuksi ollut taloudellinen hyväksikäyttäjä niin eipä siitä suhteesta mitään loppuelämän olisi koskaan tullut. Suhteessa ei ollut edes seksiä ja oksennus nousi suuhun kun mies kerran sanoi että olisi tulevaisuudessa kiva tehdä lapsia. 

Jep, nuorena päädyin yhden tyypin kanssa sänkyyn ja aamulla kun se sanoi että älä lähde niin jäin sitten kesäksi. Se ihastui kovasti ja oli ihan palasina kun jätin. Olin vieläpä ihastunut sen parhaaseen kaveriin. Olin kauhea.

Olen.

Vierailija kirjoitti:

Pitkään sinkkuna ja tuntui että ei mulla vaan tunteita tule hirveästi kehenkään. Ajattelin että vika on minussa ja saattoihan se ollakin. Sitten tapasin mukavan ja nätin naisen. Ei mulla tunteita häneenkään varsinaisesti syttynyt, vaikka kaiken järjen mukaan olis kait pitänyt. Nainen oli hullaantunut muhun ja jotenkin se sitten johti siihen että alettiin olla yhdessä. Mentiin naimisiin ja saatiin lapsi. Sitten vasta tuli vastaan elämässä nainen, kehen ihan oikeasti ihastuin. Ihan hirveä syyllisyydentunto tottakai, mutta en mä voinut elämääni hukkaankaan heittää. Otin eron ja aloitin suhteen tämän ihmisen kanssa, mihin ihan aidosti ihastuin ja myöhemmin rakastuin. Paska jätkä, joo tiedän, mutta en mä velvollisuudesta vaan voinut olla. Kyllähän mä opin ex-vaimoani tavallani rakastamaan ajan kanssa, mutta kun en ikinä häneen varsinaisesti ihastunut, niin aina siitä puuttui se jokin. En kadu, se oli ihan kivaa aikaa silti ja lapsi kuitenkin saatiin.

Näin käy varmasti aika monelle. Mistä sitä pitäisi tietää miltä tuntuu oikeasti rakastua jos ei ole koskaan ollut rakastunut. Sitten kuvittelee kiintymyksen olevan sitä, kunnes vastaan kävelee tosiaan sellainen henkilö jonka kanssa ne jalat vaan lähtee alta.