Oletko nähnyt kuolleen? Miltä tuntui?

liina oli päällä ni et sä mitään nähny

Pelle. Etsäotsa tyyppi. Näin ainaki käden ja jalan. Ne puikahtivat liian alta. Ja veriviirun. Pienen ja punaisen. Tosi punainen.

Vaarini, tätini, setäni sekä oman pienen kauniin tyttäreni.

En livenä tiedä ketään muuta kuin itseni.

Minua varoitettiin että hän olisi turvonnut ja ehkä pelottavan näköinen, mutta turvotus oli ilmeisesti jotenkin ehtinyt laskea, hän näytti aika lailla itseltään.



Olin niin järkyttynyt itse kuolemasta (joka siis tuli yllätyksenä) että ruumiin näkeminen ei siinä tuntunut paljon miltään, noin erillisenä yksityiskohtana.

mmmm

Mallorcalla mamma sai sydärin rannalla ja ensiapu tuli paikalle. Sitten ei ollutkaan kiirettä. Pari tuntia makasi liinan alla ja muut sitten pyyhkeen päällä siinä vieressä. Seurattiin parvekkeelta ja oli makaaberia.



Isänäidin isäni halusi nähdä, avasivat arkun kirkon kellarissa. Järkyttävää oli, kun isä itki (olin korkeintaan ala-asteikäinen). Mumma oli levollinen ja keltainen.



Setä-vainaa taas oli pieni ja kuivunut ja terävänenäinen. Toinen silmä oli jäänyt auki. Muut silittivät jäähyväisiksi (saateltiin sairaalasta kirkkokalmistoon) mutta minä en, ajattelin, ettei setä siitä piittaa ja ottanut sairaalabakteerin yms. riskiä. Penskat olivat pieniä. Sedältä ei jäänyt jälkeläisiä, mutta sama nenä meillä on.



Anoppi pelotteli, että auki jäänyt silmä vie mukanaan. Kansanviisauksia taas.



Ai niin ja se kilpapyöräilijä pari vuotta sitten, ilman kypärää. Käpertyi sikiöasentoon ja näki heti, että sattui pahasti.

Molemmat sellaisissa olosuhteissa, että ruumista ei mielellään näytetä.



Jonkinlainen trauma ja epäusko kuolemaa kohtaan on jäänyt. En osaa selittää.

pappani ruumishuoneella



Olen tullut paikalle kahteen moottoripyörä- ja yhteen mopokolariin. Kaikkien ruumiin näin mutta erityisesti on jäänyt mieleeni se mopokolari, kun nuori mopopoika oli kolaroinut auton kanssa. En ikinä unohda nuorta pojan ruumista asfaltilla, jonka annettiin olla rauhassa kun kyydissä ollutta poikaa elvytettiin viereisessä ojassa. (ei ollut vielä ambulanssi tullu) Edelleen tulee kyyneleet silmään, kun ajattelen asiaa ja mietin edelleen, miten pojan vanhemmat saattoivat selvitä tilanteesta.

mutta en kyllä ole yhtään kuolonkankeudessa ollut käsitellyt. Ei se ihan heti tule. Vetelä on kuollut kun häntä laitetaan kauniiksi.



Oma isoäitini oli juuri ehtinyt kuolla kun ehdin paikalla ja sain olla häntäkin laittamassa kylmiöön, ehkä se ei kuitenkaan ollut oikein "ammattilaiselle" sillä pitkään tuntui että en osannut surra häntä edes hautajaisissa. Vasta seuraavien läheisten kuollessa olen itkenyt myös kuollutta isoäitiäni, näitä muita läheisiä en ole ollut laittamassa arkkuun tai kylmiöön, ole toki nähnyt kuolleena.

Itkimme yhdessä yövuorossa olleen hoitajan kanssa kun äiti kuoli. Olin vieressä ja pidin kädestä kiinni, kun enkeli tarttui äidin käteen. Niin ainakin haluan ajatella. Ja tuolla vanhainkodissa kyllä kaikki äitiäni useamman vuoden hoitaneet hoitajat itki myös. Kävimme seuraavana päivänä tyhjentämässä äidin huoneen jossa oli kuva ja kukkia pöydällä. Parin hoitajan kanssa käytiin vielä katsomassa kappelissa äitiä.

Olen nähnyt työssäni ruumiita,sew ei tunnu missään. Vierailija - 31.03.11 01:07 (ID 12391573) Olen nähnyt myös mummoni arkussa,ja siinä nousi tunteet pintaan. TYössä se on paljon helpompi kun katsella sukulaista,haudassaan,mutta siinä onkin eri roolit. sitä sukulaista töissä niin tosiaan se työ/vapaa on kaksi eriasiaa eli kyllä minäkin sitten itkin ja päästin höyryjä kun töistä aamulla pääsin. Eli se mitä kaikki hoitoalan ihmiset näkevät/kokevat ei tarkoita sitä, että me olisimme jotenkin "kylmiä" ihmisiä. Tätä työtä ei vaan jaksa, jos meidän pitäisi itkeä jokaisen vainajan takia. Siksi meillä saattaa olla välillä ihan hurttiahuumoria, mitä ulkopuoliset nykyään pitävät melkein syntinä:) Jokainen voi mennä tekemään sitä hoitotyötä niin sittenpähän ymmärtää.

ja näin hänet sitten kuolleena sairaalassa. Hän näytti päällisin puolin aivan samalta kuin elossa olevana, mutta jotain oleellista puuttui. Henki tms. oli poissa. Tilanne oli täydellinen shokki, joten en osaa oikein edes sanoa, miltä "tuntui"...

Työssäni....ei tunnu miltään.

Oli todella surullista katsoa vanhuksen hätää, järkytystä ja epäuskoa, kun ambulanssihenkilökunta ei voinut enää tehdä mitään paikalle menehtyneen puolison hyväksi.

lukuisia kuolevia, meillä osastolla yritetään huolehtia siitä että kenenkään ei tarvitsisi kuolla yksin. Eli jos ei omaisia ole vierellä, käydään mahdollisimman tiheästi kuolevan luona ja kun huomataan että aika on lähellä niin jäädään siihen viereen. Ei siinä kuolemassa mitään mystiikkaa enää ole, mutta on se toki aina pysäyttävä hetki. Vainajia en murehdi, siinä kohtaa kun lähtö meillä sairaalassa tulee, se on aina kuolevalle suuri helpotus. Omaisten suru kyllä koskettaa ja jos vainaja on kovin nuori tai tarina ennen kuolemaa jotenkin traaginen, niin kyllähän se tuntuu.



Lähiomaisiakin olen nähnyt kuolleena. Äitini ja äidinäitini olen molemmat saatellut kädestä pitäen. Ja laitellut molemmat kuntoon vainajana. Siinäkin kohtaa olo oli kyllä murheellinen, mutta realistisella tavalla tyytyväinen että rakas läheinen on saanut lähteä rauhassa ja arvokkaasti.



Ehkä eniten hätkäyttäisi, jos vastaan tulisi kuollut lapsi tai löytäisi jostain työpaikan ulkopuolelta odottamatta kuolleen ihmisen. Tosin siinäkin varmaan ammattiminä ottaisi vallan ja asiat hoidettaisiin asioina vaikka sitten jälkeenpäin kuinka kauhistuttaisi tai itkettäisi.

näin isäni makaavan kuolleena lattialla.

Se oli todella pelottavaa.

Työn takia.



Kuollut ihminen tuntuu pysähtyneeltä. Juuri kuollut ihminen on lämmin ja kummallisen tuntoinen käännellä, kun lihaksissa ei ole enää minkänlaista jännitettä.

Kyllähän se surulliselta tuntuu kun kuollutta isää tai mummoa katselee.

kappelissa, ennen siunaamista. Mummon kohdalla olo onnellinen. Hän oli toivonut (todella vanha ja sairas) jo pitkään pääsevänsä taivaaseen pappani luo. Itse en usko tuollaiseen hömppään, mutta mummo näytti levolliselta. Ja kalpealta.



Enon näkeminen oli todella surullista. Hänellä oli vielä murrosikäiset lapset, kun kuoli sairaskohtaukseen. Oli jotenkin luonnotonta nähdä nelikymppinen mies kuolleena. Hänkin näytti levolliselta tosin.



Varmaan hautaustoimistossa muotoilleet levolliset ilmeet vainajien kasvoille.

Siinä kohtaa maailma järkkyi joka tapauksessa, olin vieressä kun hän kuoli.

Menehtyi yllättäen, näin ruumiin ennen kuin ruumisauton kuljettajat hakivat hänet, kantaen mustassa ruumissäkissä. Lisäksi näin hänet vielä "siistittynä" sairaalan kappelissa, missä saimme jättää hyvästit.