Lue keskustelun säännöt.
Oletko nähnyt kuolleen? Miltä tuntui?
30.03.2011 |
Minä näin kuolleen ihmisen. Onnettomuus oli kyseessä ja ruumiin päällä liina. Ei minusta ollut erityisen kamalaa. En tiennyt kuolleesta mitään. Siinä vaan makasi liinan alla kuolleena. Ei sen kummempaa. TOisaalta mietin että siellä oli joku, ehkä joku odotti häntä. Miten kävi hänen unelmiensa, tavoitteidensa. Muistaako häntä enää kukaan.
Kommentit (81)
Olen..oma äitini (46v) kuoli sairaalassa silmieni (minä tuolloin 25v) edessä, mitä luulet miltä tuntuu, kun näkee oman turhan nuorena kuolleen äidin kuoleman..laitoin myös äitini hoitajien kanssa vaikka vaikeaa oli..halusin näin jättää viimiset hyvästit äidilleni..tuntuiskohan todella todella pahalta ja järkytykseltä? Kaikkea sie kysykki..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Varmaan hautaustoimistossa muotoilleet levolliset ilmeet vainajien kasvoille."
Kuolleen ihmisen kasvoja ei paljoa muokata enää..
"Varmaan hautaustoimistossa muotoilleet levolliset ilmeet vainajien kasvoille."
Kuolleen ihmisen kasvoja ei paljoa muokata enää..
painaa suun ja silmät kiinni, esimerkiksi. Myös irvistykset ja sen sellaiset voi tasoittaa - jos kuolemasta ei ole vielä liian kauaa.
piuhat irrotellaan, katetrit pois, henkitorven putket pois jne. ei ne siellä hautaustoimisto enään mitään , jos ei erikseen pyydä.
Ei se tunnu miltään erityiseltä, paitsi jos olen itse ollut hoitamassa ja tutustunut ihmiseen paremmin. Jos tiedän, ketkä jäävät kaipaamaan tai jos on kuollut "liian aikaisin", se surettaa. Oman poikavauvani olen myös nähnyt kuolleena, se oli hirvittävän surullista, mutta samalla myös rauhallista ja seesteistä, kun pidin häntä sylissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin ensimmäisen kerran k u o l e m a n Ruotsissa viisikymmentä vuotta sitten. Olin uimarannalla ja yht`äkkiä alkoi lähellä maannut miestä korista ja muuttui harmaaksi. Silloin ei ollut vielä suusta suuhun hengitystä keksitty, mutta aika pian siihen tuli ambulanssi. Aamulla kuulin isäntäperheeltäni miehen menehtyneen hiukan yliviidenkymmen ikäisenä sydänkohtaukseen.
Olin äitini vieressä hänen kuolinhetkellään. Kasvoille levisi rauhallinen hymy, ikäänkuin olisi nähnyt jotain ja sitten loppui hengitys. Menimme vaimoni kanssa hakemaan lääkärin asian viralliseksi toteamiseksi. Tämä tapahtui sairaalassa, jonne meidät oli hälyytetty ja kerrottut ajan käyvän vähiin.
Isäni, veljeni ja appeni olivat sitten ihan "normaalitapauksia". Isäni ilme vain oli käsittämättömän tuskaisa ja väri sininen.
Vierailija kirjoitti:
toinen oli anoppini. kokeilin kättä ja se oli jääkylmä. oli meikattu tosi nätiksi.
näin myös itsemurhan tehneen henkilön. Hyppäsi työpaikkani katolta alas. siitä näystä näin painajaisiaja mietin asiaa pitkään.
Oletko töissä jossain korkeassa toimistorakennuksessa??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen elvyttänyt puolituttua miestä, joka menehtyi. Oli vähän sellainen epätodellinen oli.
Näin sukulaisen heti kuoleman jälkeen, ja hän näytti vain tyhjältä astialta.
En ole uskonnollinen, mutta hän näytti siltä kuin sielu olisi poistunut, eli ei enää ihmiseltä, vaan kuorelta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työpaikalla potilashuoneessa oli mummo kupsahtanut. Exituksessa on nähty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin hiukan alle 5 vuotiaana, kun veljeni kuoli sairauskohtauksen , se pelotti. Lisäksi hän oli avoimessa arkussa meillä kotona ennen hautajaisia ainakin vuorokauden, ja piti kulkea ohi. Myöhemmin olin isäni vieressä hänen kuollessaan, ja olin arkuttamassa äitiäni.
Onko nykyään kuinka yleistä käydä katsomassa vainajaa ennen hautajaisia?
Minulle on ollut itsestään selvää, että lähimmät omaiset ja ystävät vielä ennen hautausta käyvät hyvästelemässä mutta yksi kaveri sanoi, että se olisi nykyään aika harvinaista.
Kuinka on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jumandas kirjoitti:
Näin ensimmäisen kerran k u o l e m a n Ruotsissa viisikymmentä vuotta sitten. Olin uimarannalla ja yht`äkkiä alkoi lähellä maannut miestä korista ja muuttui harmaaksi. Silloin ei ollut vielä suusta suuhun hengitystä keksitty, mutta aika pian siihen tuli ambulanssi. Aamulla kuulin isäntäperheeltäni miehen menehtyneen hiukan yliviidenkymmen ikäisenä sydänkohtaukseen.
Olin äitini vieressä hänen kuolinhetkellään. Kasvoille levisi rauhallinen hymy, ikäänkuin olisi nähnyt jotain ja sitten loppui hengitys. Menimme vaimoni kanssa hakemaan lääkärin asian viralliseksi toteamiseksi. Tämä tapahtui sairaalassa, jonne meidät oli hälyytetty ja kerrottut ajan käyvän vähiin.
Isäni, veljeni ja appeni olivat sitten ihan "normaalitapauksia". Isäni ilme vain oli käsittämättömän tuskaisa ja väri sininen.
Sanotaan että enkeli on läsnä kuolinhetkellä.
Veljen, kuoli onnettomuudessa, pikkusiskon, puolison, äidin, jota pidin kädestä hänen kuollessaan. Raskasta, mutta auttaa jatkamaan surutyötä.
Levolliselta, kaikki maailman pauhu pysähtynyt. Olen ollut läsnä läheisteni kuollessa, ja työni puolesta olen todistanut lukuisia menehtymisiä. Ehkä mieleenpainuvimpana eräs myöhäistä keski-ikää edustanut rouva, joka oli tullut ainoastaan tutkimuksia varten osastojaksolle. Hän menehtyi yks kaks aamutoimien aikaan. Olin silloin vielä hoitajan taipaleeni alkumetreillä ja koin omaisten järkytyksen syyllistävänä.
Assburger kirjoitti:
Onko nykyään kuinka yleistä käydä katsomassa vainajaa ennen hautajaisia?
Minulle on ollut itsestään selvää, että lähimmät omaiset ja ystävät vielä ennen hautausta käyvät hyvästelemässä mutta yksi kaveri sanoi, että se olisi nykyään aika harvinaista.
Kuinka on?
Käsittääkseni sovittavissa oleva asia.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Onko nykyään kuinka yleistä käydä katsomassa vainajaa ennen hautajaisia?
Minulle on ollut itsestään selvää, että lähimmät omaiset ja ystävät vielä ennen hautausta käyvät hyvästelemässä mutta yksi kaveri sanoi, että se olisi nykyään aika harvinaista.
Kuinka on?
Käsittääkseni sovittavissa oleva asia.
Tottakai on sovittavissa.
Mutta kysymys oli, onko tosiaan niin, että olisi nykyään harvinaista, että omaiset kävisivät katsomassa, niin kuin kaverini väittää.
Olen käynyt katsomassa setääni ja appeani arkussa ja nyt hiljattain anoppiani.
Jokin aika sitten anoppini kuoli.
Löysin hänet kotoaan, makasi vatsallaan lattialla.
Käänsin kyljelleen, ja huomasin, että hän oli alkanut jäykistyä, ei enää kiirettä.
Kävimme ennen hautajaisia lasten kanssa katsomassa mummoa.
Ensimmäinen kerran neljävuotiaana kävin katsomassa kuollutta vauvaserkkuani kappelin ruumishuoneella, äitini, isäni ja isän veljen (joka oli vauvan isä) kanssa. Halusin siis itse mennä katsomaan, äiti sanoi kyllä että voin jäädä mummon kanssa. Ei se kumma kyllä minua järkyttänyt tai pelottanut, vaikka olin itsekin niin pieni silloin.
Toisen kerran näin itsemurhan tehneen sukulaiseni ruumishuoneella, sitten pari vuotta myöhemmin tien päällä hetki sitten kolarissa kuolleen vanhan miehen (auto oli ajanut päin kalliota, vissiin sairauskohtaus), toisen kolariuhrin, sydänkohtaukseen kuolleen mieheni sukulaisen, sitten oman isäni, kuukautta myöhemmin kummitätini, ortodoksihautajaiset.
Tunnen lähinnä surua noissa tilanteissa.