Oletko nähnyt kuolleen? Miltä tuntui?

jäänteet, ei tuntunut miltään.

"livenä", ainoastaan isäni valokuvassa ruumiinavauspöytäkirjassa.

Muutama vuosi sitten, ensimmäinen lomapäivä Kreikassa, oltiin rannalla ja rantaveteen ajautui hukkunut todella isokokoinen harmaanvalkoinen mies..

Olen todella herkkä, säikyn ja pelkään, mutta tuosta tapauksesta ei ole jäänyt oikein minkäänlaista pelkoa/järkytystä/pahaa mieltä. Loma onnistui hienosti, ei tuosta tapauksesta edes puhuttu seuraavina päivinä eikä loman jälkeenkään. Hassua miten ihmismieli toimii.

hukkuneen keski-ikäisen miehen. Parin pv päästä näin junan ikkunasta kun vanhaa miestä elvytettiin asemalaiturilla. Tuntuihan se ikävältä mutta en näitä ihmisiä tuntenut.

millä tavoin/miksi se hlö on kuollut ja mikä sinun eli näkijän side on häneen.



Olen nähnyt itsemurhan tehneen naapurini ruumiin, mummoni, opiskeluaikana erään kenttäjaksoni asuntolan asukkaan, nuoren äitini jne.

jos kyseessä olisi nuori ihminen ja etenkin lapsi, itkisin itseni uneen monena iltana.

vaikka kuinka monia työni vuoksi. En pelkää kuolemaa enkä kuolleita, kuolinhetkelläkin olen monesti ollut läsnä ja yleensä se on kaunis ja rauhallinen tilanne ja koen olevani etuoikeutettu kun voin olla saattamassa ihmisen viimeiselle matkalle. Luulisin että se on täysin eri asia siten kun vainaja olisi oma isä tai lapsi tai muu läheinen. Omia läheisiä en ole kuolleena nähnyt, kaikki vielä elossa onneksi. Toisaalta toivon että jos ja kun se päivä tulee että läheiseni kuolee, voisin olla myös tuolloin läsnä viimeisen hengenvedon hetkellä. Jotta tietäisin miten rakkaani lähti.

ja on sattunut jopa niin,että sukulainen kuoli yövuorossa ollessani ja ihan sitten hänet laittettiin katsotvaan kuntoon.



Niinhän se on, että nykyään monet ihmiset vaan pelkää kuolemaa saatika vainajan näkemistä. Eikä siinä mitään, maailma muuttuu.

Näytti aivan vieraalta. Ei herättänyt mitään tunteita :(

Se tuntui lähinnä epätodelliselta.



Olen myös nähnyt muumioita museossa. Aika hurjia. :D

Minä näin kuolleen ihmisen. Onnettomuus oli kyseessä ja ruumiin päällä liina. Ei minusta ollut erityisen kamalaa. En tiennyt kuolleesta mitään. Siinä vaan makasi liinan alla kuolleena. Ei sen kummempaa. TOisaalta mietin että siellä oli joku, ehkä joku odotti häntä. Miten kävi hänen unelmiensa, tavoitteidensa. Muistaako häntä enää kukaan.

nähny jos liina kerta päällä.Eli et ole nähnyt kuollutta.

olen nähnyt isoäidin arkussa kappelissa kun olin nuori sekä sitten isäni jo aikuisena ollessani. Isoäidin näkeminen ei tuntunut kovin pahalta, koska hän oli sairastanut pitkään, muisti ja liikuntakyky mennyt jne., oli hänen aikansa mennä. Isän vierellä olin myös silloin kun hän kuoli, sekä pari tuntia sen jälkeen (sen ajan, minkä sairaalassa osastolla antoivat olla jättämässä jäähyväisiä, sinne tuli lähellä asuvia sisaruksia jne). Ja isän sitten vielä toisena päivänä, kun oli laitettuna arkkuun, sitten laitettiin kansi kiinni ja lähdettiin viemään oman kotikunnan ruumishuoneelle hautausta odottamaan. Isän kuolema tuntui joka tavalla pahalta, mutta olen jälkeenpäin kiitollinen, että oli mahdollisuus olla paikalla. Se on auttanut asian jälkikäsittelyssä (lapsuudenperheeni oli pieni ja asuimme aika lähekkäin, olimme tiiviisti tekemisissä, lisäksi isä oli vasta eläkkeellepäässyt 63-vuotias, syöpä vei mielestäni liian aikaisin ja kun just olisi voinut töiden jälkeen nauttia elämästä).



Toisen mummon olen nähnyt arkussa valokuvassa. lapsena se vähän pelotti, kun kuvan löysin. Äidinkanssa siitä onneksi silloin keskusteltiin.

Olen nähnyt myös mummoni arkussa,ja siinä nousi tunteet pintaan. TYössä se on paljon helpompi kun katsella sukulaista,haudassaan,mutta siinä onkin eri roolit.

Onko muukin joutunut todistamaan? Jäikö ikuiset arvot.

Kylällä eräs poika otti pistoolin ystäväperheen kotoa ja juoksi läheiseen metsään. Niin että hänen kannoilla juoksi eräs tuttu, joka oli vapaalla oleva poliisi. Metsässä paukahti. Poliisi ei pystynyt enää palaamaan töihin.

herkkä nahkainen poliisi.Parempi harkita alan vaihtoa tosiaan.

Oli vanha ja sairas, makasi keuhkokuumeessa vuodeosastolla. Soittivat aamulla isoisälle, että hengitys on huonoa ja lähdin kuskaamaan isoisää sairaalaan. Kuolemaa odotettiinkin jo ja se ei yllätys ollut. Saavuimme noin viisi vaille yhdeksän huoneesee, isoäiti kuoli yhdeksältä. Se hengitys, se oli katkonaista ja ohutta. Sitten vetäisi syvään henkeä ja syvä hiljaisuus. Ei ilmekään värähtänyt, ei se voinut sattua mitenkään. Se oli tavallaan helpottava tapahtuma kaikille ja varmaan isoäidillekin, jos olisi asian ymmärtänyt. Vanha oli ja pitkään jo huonona. Makasi sängyssä 40-kiloisena luurankona ja ei jaksanut edes puhua enää.

Näin oman lapseni joka syntyi kuolleena. Hän oli vielä lämmin ja pehmeä, veltto ja sinertävä vain. Muuten kuin nukkuva. Myöhemmin näin hänet vielä kylmiön jälkeen kun puin hänet ja laitoin arkkuun. Silloin hän oli kylmä, jäykkä ja punavalkoinen. Ihan kuollut. Teki hyvää nähdä se kuollut kuori, ei enää tuntunut niin mahdottomalta ajatus siitä että pikkuinen vauvani haudataan kylmään maahan.

liina oli päällä ni et sä mitään nähny

Sinä et siis varsinaisesti siinä tilanteessa nähnyt kuollutta. Näit vain hänen päällään olleen liinan.



Ei kuollut mitenkään sen erikoisemmalta näytä kuin eläväkään. Tämä tietenkin pätee vain sellaisiin tapauksiin, jotka eivät ole esim. ruhjoutuneet onnettomuudessa tms.



Sama eläinten kanssa: se ei ole enää se sama, mikä oli eläessään. Siksi esim. lapsen on paljon helpompi suhtautua niin rakkaan eläimen kuin ihmisen kuolemaan kun on sen vainaan nähnyt, kun tietää, että ei se enää ollut elossa, eikä ollut ihan sama kuin elävänä kun jotain puuttuu.

Se tuntui lähinnä epätodelliselta.

Olen myös nähnyt muumioita museossa. Aika hurjia. :D

Olenhan mäkin nähnyt keminmaan kirkossa sen papin muumion..

Olen nähnyt työssäni ruumiita,sew ei tunnu missään.

Vierailija - 31.03.11 01:07 (ID 12391573)





Olen nähnyt myös mummoni arkussa,ja siinä nousi tunteet pintaan. TYössä se on paljon helpompi kun katsella sukulaista,haudassaan,mutta siinä onkin eri roolit.





sitä sukulaista töissä niin tosiaan se työ/vapaa on kaksi eriasiaa eli kyllä minäkin sitten itkin ja päästin höyryjä kun töistä aamulla pääsin.



Eli se mitä kaikki hoitoalan ihmiset näkevät/kokevat ei tarkoita sitä, että me olisimme jotenkin "kylmiä" ihmisiä.



Tätä työtä ei vaan jaksa, jos meidän pitäisi itkeä jokaisen vainajan takia. Siksi meillä saattaa olla välillä ihan hurttiahuumoria, mitä ulkopuoliset nykyään pitävät melkein syntinä:)



Jokainen voi mennä tekemään sitä hoitotyötä niin sittenpähän ymmärtää.