Kokemuksia vauvan antamisesta adoptioon? Mistä syistä

aina jotenkin järjestyy, jotta sen lapsen voi pitää! Yhteiskunnaltakin kun saa hyvin apua kun vaan osaa pyytää!

Että äidin mahassa on vauva, mutta se ei luultavasti tule asumaan meille? Kannattaa todella miettiä tuotakin asiaa ammatti-ihmisten kanssa, etteivät sisarpuolet hämmenny ja saa traumoja asiasta. Miettivät varmasti helposti asian omalta kannaltaan, että äiti olisi voinut antaa minutkin pois.



Teet varmasti oikean ratkaisun, mikä se sitten tulee olemaankin. Vain sinä tiedät oman jaksamisesi rajat. Voihan olla, että mielipiteesi muuttuu heti, kun saat vauvan syliin. Jollei niin käy, niin älä suotta huoli, lapsesi saa varmasti hyvän ja rakastavan kodin.

kaikesta, mitä olet joutunut kärsimään.



Mun mielestä kuulostaa siltä, että adoptio todellakin olisi kaikkien kannalta paras vaihtoehto. Minusta se on hieno teko, jos tietää, ettei pysty lapselle tarjoamaan sitä, mitä tämä tarvitsisi! Todellakin ihmettelen, miten jotkut voivat tulla haukkumaan hylkääjäksi... Siinähän annetaan lapselle elämä ja tarkoin valikoitu, rakastava perhe! Ei millään tavalla verrattavissa lapsensa tappamiseen ennen tämän syntymää.

hylkäämiskokemus ja trauma, oli bioäidin syyt siihen kuinka humaanit ja hyvät tahansa. Mutta joskus adoptio on paras mahdollinen vaihtoehto olemassaolevista, mutta siltikin sillä on lapseen negatiivinen vaikutuksensa.

hylkäämiskokemus ja trauma, oli bioäidin syyt siihen kuinka humaanit ja hyvät tahansa. Mutta joskus adoptio on paras mahdollinen vaihtoehto olemassaolevista, mutta siltikin sillä on lapseen negatiivinen vaikutuksensa.

Jos vaakakupissa kaksi vaihtoehtoa: 1.Kasvaa biologisen äidin kanssa, joka ei pysty tarjoamaan kunnon perusturvaa ja tasapainoista vuorovaikutuksellista kasvualustaa lapselle ensimmäisinä vuosina. 2. Kasvaa ei biologisten vanhempien kanssa, jotka pystyvät joilla on potentiaalia antaa lapselle perusturvn ja terve vuorovaikutus ja huomio lapsen tarpeille. Mietttikääpä ihan tosissaan kumpi on lapsen kannalta parempi vaihtoehto. Ei biologisuus ole yhtä kuin lapsen hyvä kasvuymnpäristö ja perusturva. Nämä asiat ovat aikalailla ne, jotka vaikuttavat vahvsti siihen, millainen lapsesta tulee isompana. Miten hän kohtaa elämässä tulevia ongelmia, miten hän pärjää sosiaalisissa tilanteissa jne. Jos biologinen äiti ei henkisen tai jonkin muun seikan vuoksi pysty tarjoamaan vahvaa vuorovaikutusta ja sitä kautta hyvää perusturvaa niin kyllä lapselle on parempi, että joku sellainen ihminen, joka on itsensä kanssa tasapainossa kasvattaa häntä. Kun lapsesta kasvaa hyvän perusturvan omaava yksilö niin kun adoption asia aikanaan kerrotaan niin se ei ole mikään katastrofi juuri siksi, että lapsen sisällä oleva turva siitä, että elämä kantaa auttaa myös tämän asian käsittelyssä. Ihmettelen hirveästi näitä väitteitä, että lapsen pitää väen väkisi olla biologisen äitinsä kanssa..äitinä oleminen alkaa vasta sitten, kun lapsi on syntynyt ja miten häntä huomioidaan. Katsokaan meidän lähiöitä, ne ovat pullollaan väkisin biologisten vanhempien kanssa olevia lapsia, jotka ovat täysin heitteillä tai vanhemmat eivät jaksa heitä huomioida ja heidän elämänsä on taatusti pilalla vaikka kuinka ovat biolgisten vanhempien kanssa saaneet olla. Niiikään lapselle parempi,että siirtyy jo vauvana toiseen perheeseen kuin sitten muutaman vuoden kuluttua kun todetaan, että eihän tämä sujukkaan. Silloin lapsi on ihan varmasti täysin sekaisin ja perusturvan luominen on aika hakusessa. se on viihon viimeistä menettelyä.

En sanonut, että lapsen olisi parempi biologisen äidin kanssa vaan kirjoitin, että joskus lapselle parempi ja ainoa vaihtoehto on adoptio, MUTTA se ei ole ongelmaton vaihtoehto, vaan adoptio on lapselle hylkäämiskokemus ja trauma. Se että adoptioperhe on kuinka rakastava ja pystyy tarjoamaan parhaan mahdollisen kasvuympäristön ja muodostamaan turvallisen kiintymyssuhteen lapsen kanssa ei merkitse, etteikö adoptio silti ole lapselle trauma ja nimenomaan hylkäämiskokemus.



Aika monilla ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää adoption vaikutusta sen osapuolille, adoptio on kaikille sen osapuolille vaativa asia, ja aiheuttaa monenlaisia hankaliakin tunteita, joita on prosessissa läpikäytävä pitkin matkaa. VAikka adoptio olisi onnistunut ja lapsen kannalta paras olemassaolevista vaihtoehdoista, se yleensä on silti kivulias nimenomaan hylkäämiskokemuksen vuoksi - vaikka kuinka järjellä ajattelisi, että adoptioon johtaneet syyt olivat todelliset ja "järkevät", se tunne että on tullut pois annetuksi ja hylätyksi, ei ole kelvannut ja ihan oikeasti elämän ensimmäinen kiintymyssuhde on katkennut, ovat yleensä adoptoiduilla niin syvät, että niiden käsittely vaatii paljon psyykkistä työtä.



ja totta, monella biologisella lapsella olisi myös kotioloissaan parantamisen varaa. Nämä asiat eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia.

En sanonut, että lapsen olisi parempi biologisen äidin kanssa vaan kirjoitin, että joskus lapselle parempi ja ainoa vaihtoehto on adoptio, MUTTA se ei ole ongelmaton vaihtoehto, vaan adoptio on lapselle hylkäämiskokemus ja trauma. Se että adoptioperhe on kuinka rakastava ja pystyy tarjoamaan parhaan mahdollisen kasvuympäristön ja muodostamaan turvallisen kiintymyssuhteen lapsen kanssa ei merkitse, etteikö adoptio silti ole lapselle trauma ja nimenomaan hylkäämiskokemus. Aika monilla ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää adoption vaikutusta sen osapuolille, adoptio on kaikille sen osapuolille vaativa asia, ja aiheuttaa monenlaisia hankaliakin tunteita, joita on prosessissa läpikäytävä pitkin matkaa. VAikka adoptio olisi onnistunut ja lapsen kannalta paras olemassaolevista vaihtoehdoista, se yleensä on silti kivulias nimenomaan hylkäämiskokemuksen vuoksi - vaikka kuinka järjellä ajattelisi, että adoptioon johtaneet syyt olivat todelliset ja "järkevät", se tunne että on tullut pois annetuksi ja hylätyksi, ei ole kelvannut ja ihan oikeasti elämän ensimmäinen kiintymyssuhde on katkennut, ovat yleensä adoptoiduilla niin syvät, että niiden käsittely vaatii paljon psyykkistä työtä. ja totta, monella biologisella lapsella olisi myös kotioloissaan parantamisen varaa. Nämä asiat eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia.

Tässä tuleekin kuvaan mukaan adotiovanhempien taitavuus kasvattajina. Adotiolapsi on todellakin erityislasi ja tarvisee kasvattajakseen sellaiset vanhemmat, joilla on aikaa ja sisäinen halu olla mukanan kasvattamssa tästa pienestä ihmisestä tasapainoista aikuista. On hyvin paljon kiinni adopitovanhempien herkkyydestä aistia lapsen tunteita, miten traumaattinen tämä hylkäämiskokemus on aikanaan lapselle ja miten siitä päästään yli. esimerkiksi, jos lapselle kerrotaan jo satukirjojen avulla erilaista tavoista saada lapsia ja lapsen kysellessä vastataan rehellisesti ikä huomioonottaien niin tämän trauman läpikäynti on helpompaan. Siltikin sanon, että niissä kodeissa, joissa ei ole aikaa huolehtia lapsen henkisestä ja fyysisestä tilasta vaikka vanhemmat biologiset nämä TRAUMAT OVAT VIELÄ PAHEMPIA JA NIITA ON USEITA eikä varmasti löydy perheestä ketään, joka niitä haluasi tai pystyisi lapsen kanssa purkamaa.

ja luulen, että perustaltaan olemme aika samalla linjalla. Aika monet vaan eivät tunnu ymmärtävän, että adoptio on parhaimmillaankin lasta syvästi koskettava asia, olkoot adoptio tapahtunut jo ihan vauvana. Siihen liittyy aina hylkäämiskokemus, joka on syvästi ihmiseen vaikuttava, vahvoja tunteita herättävä perustavaa laatua oleva kokemus. Vaikka adoptiovanhemmat olisivat mitä parhaimmat.



Onneksi nykyään monilla adoptiolapsilla on lapsen tunteille ja tarpeille herkät vanhemmat, jotka pystyvät, jos nyt ei täysin eläytymään lapsensa kokemuksiin, niin ainakin hyväksymään lapsensa surun ja ehkä vihankin, pystyvät ottamaan vastaan lapsen kaikki tunteet ja kokemukset ja jakamaan niitä. Vain sillä tapaahan aito läheisyys ja turvallisuus on mahdollista.



olisinkohan ollut 57 ja 59...

on pelkästään julmaa lasta kohtaan.Annat pois mut et anna kuitenkaan lapselle mahdollisuutta adoption kautta saada oikeaa pysyvää perhettä ja kotia.Adoptio on kaunis teko silloin kun ei omat voimat riitä mut sitä ei saa perua.Se olis julmaa ja itsekästä.Mun äidin sisko annettiin kauan sitten keskisuomessa sijaisperheeseen jossa bioperhe kävi häntä katsomassa silloin tällöin.Äitini kertoman mukaan se tyttö pakotettiin kutsumaan mun mummoa äidiksi aina kun he kävivät siellä.Äitini oli nuori itsekin mut muistaa ymmärtäneensä miten häiriintynyt se tilanne oli.Pahinta nyt on se et tämä nykyään jo yli 60 v.nainen vihaa mun äitiä ja koko meidän perhettä.Mä en ole tavannut häntä koskaan.On siis tosi katkera kaikesta.Olisipa mummo ajatellut asiaa pidemmälle tai joku ollut opastamassa miten kandee toimia.

Lapselle voi syntyä traumoja esimerkiksi äidin/vanhemman ja lapsen terveen vuorovaikutuksen puutteesta tai lapsi kokee, että hänen tarpeisiin ei vastata tai häntä syytetään olemassaolostaan kun vanhemmilla on vaikeata.jne. Tässä siis muutama esimerkki.Nämä traumat ovatkin sitten kinkkisempiä kun niitä ei heti tunnista ja lapsi oireilee sitten myöhemmin esim ahdistuneisuutena,,sosiaalisina häriöinä jne. Uskallan väittää, että näiden rinnalla adoption aiheuttama trauma, joka kohdataan hyväksyvien ja rakastavien adoptiovanhempien ollessa rinnalla on pienmpi paha. tiedetään, mistä trauma johtuu ja lasta tuetaan trauman kohtaamisessa.

adoptiotrauman ja ehkä oman laspettomuustraumankin kohtaamisessa mitä siihen tällä hetkellä on saatavissa, etenkin kotimaan adoptioissa, missä tukirakenteet ovat paljon vaivaisemmat kuin kansainvälisissä adoptioissa. Läheskään kaikkialla adoptiovalmennukessa ei käsitellä näitä asioita ehkä ollenkaan tai vain ohimennen.



Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki adoptiovanhemmat ovat kovinkaan taitavia auttamaan lastaan adoptiotaustan käsittelyssä, ja tälläiselle tukitoiminnalle olisi Suomessa kyllä tilausta, etenkin kotimaan adoptioissa, mitä SUomessa on noin 50 vuodessa. Nämä perheet jäävät pitkälti oman onnensa varaan tällä hetkellä.

Aivan samoin kuin lapsensa adoptioon antavat äidit, joille onneksi on jo jotain tukipalveluja kehitteillä.



57

Hei viestittäjä 11/63 luulen myös, että me ollaan kuitenkin samoilla linjoilla. Kyllä nämä kaikki on kiinni siitä, että lapsi saa vanhemmikseen rakastavat, tiedostavat ja lapsen tunteille herkät vanhemmat oli ne sitten biologiset tai adoptiovanhemmat. Muistan lukeneeni erään adoptioäidin sanoneen adoptiotyttärestään, tyttäreni oli kuin pesästään pudonnut pieni lintu, jota halusin varjella ja kasvattaa erityisellä rakkaudella.

eivät adoptiovanhemmat ole mitään terapeutteja, bioäiti ei voi valita psykiatreja lapsensa vanhemmiksi jne. Et VOI tietää osaavatko ko henkilöt käsitellä asiaa lapsen kanssa "oikein". He ovat yleensä aivan tavallisia ihmisiä. Joten vaikka ihanne olisikin että adoptiovanhemmat käsittelevät asian niin ettei lapsi mitenkään kärsi... Miten todennäköistä se on? Emme elä utopiassa. Eivät kaikki adoptioperheet ole sen parempia ja ongelmattomampia kuin biologisetkaan. Tässä tilanteessa toki uskon että adoptio hyvä valinta, lapsen historia jo nyt niin surullinen ja ap:lla tuskin nyt valmiuksia sitä lapsensa kanssa käsitellä.

jotta osaa kuunnella lasta ja herkistyä hänen tarpeilleen. Eikö näin suurin osa vanhemmista käyttyäydy jo ihan maalaisjäjellä ajateltuna puhumattakaan silloin, kun tiedossa tällainen eteentuleva trauman kohtaaminen.. Aika jännää, että näistä asioista ei adoptiovanhempien kanssa keskustella ja anneta koulutusta,jotta varmasti on tieota näiden asioden kohtaamisesta adoptiolapsen kanssa. Näin ainakin joku täällä sanoi..vaikea kyllä uskoa..mitä ne sitten siellä adoptiovalmennuksessa oiken puhuu. Tietääkö kukaan.

Hei,

teen Tampereen yliopiston terveystieteiden yksikössä tutkimusta biologisen vanhemman kokemuksesta lapsen luovuttamisesta adoptoitavaksi. Tiedonkeruu tapahtuu haastattelemalla biologisia vanhempia. Jotta biologisille vanhemmille voidaan kehittää ja suunnata palveluita, tarvitaan tietoa heidän henkilökohtaisista kokemuksistaan. Jos olet halukas osallistumaan tutkimukseen, ota yhteyttä: taina.majuri@uta.fi. Tutkimusta varten on saatu tutkimuslupa Pelastakaa Lapset ry:stä, ja haastattelukutsu on julkaistu Pelan nettisivuilla osoitteessa http://www.pelastakaalapset.fi/ajankohtaista/uutiset/tule-mukaan-tutkimushaastatteluu/

Ystävällisin terveisin

Taina Majuri

Minä harkitsen tällä hetkellä vakavasti oman autistisen lapseni (6wee) antamista pois. Ja hän on ainokaiseni, MUTTA kun mä en vaan enää jaksa eikä jaksa isäkään ja suku tue meitä. Tukitoimet yhteiskunnalta ovat miltein olemattomat ja nekin vähät meinataan ottaa meiltä pois kun kunnalla ei vaan nyt ole varaa... Olen itse sitä mieltä että tulkaa itse samaan tilanteeseen arvostelemaan. On niin helv. helppoo arvostella kun ei ole paskan vertaa itellä kokemusta. Ja mä en ole mikään nuori, 30wee. Sittan sanotaan että tee lastensuojeluilmoitus itestäs...sieltä tulee tantta joka sanoo: " ai teidän lapsi masturboi julkisesti olette siis käyttäneet seksuaalisesti häntä hyväksenne" --> eli heillä ei ole mitään käsitystä kehitysvammaisen autistin käytöksestä vaan syy on meissä...

[quote author="Vierailija" time="24.02.2011 klo 12:56"]

tästä aiheesta, sen perusteella mulle tuli tunne, että biologisen äidin tukeminen on usein se paras tie. Sinäkin vaikutat vastuulliselta ja fiksulta äidiltä. Voimia!

[/quote]

Jos kokee että on ITSELLEEN parasta että lapsi annetaan pois, on se silloin myös lapsen etu. Kun äiti voi hyvin > lapsi voi hyvin. Päätös saa olla myös itsekäs.

tästä aiheesta, sen perusteella mulle tuli tunne, että biologisen äidin tukeminen on usein se paras tie. Sinäkin vaikutat vastuulliselta ja fiksulta äidiltä. Voimia!

lue ap tämä, uskon että voit löytää ratkaisun sieltä.